Tuulahduksia menneisyydestä

Muistan, miten pienenä tyttönä ihailin kotona kirjahyllyssä äitini kahta pientä ohutta kirjaa, keltaista ja sinistä. Ne näyttivät minusta kivoilta, ne tuntuivat käteen mukavilta, niiden ohuilla sivuilla teksti oli kauniisti aseteltu ryhmiin ja ne tuoksuivat salaperäiselle. Äitini luki niitä harvoin, vain silloin tällöin hän otti jommankumman kirjan hyllystä iltaisin, istui nojatuoliin lukulampun alle ja silmäili sitä, kirjoitti kenties rivin tai pari niistä korttiin jollekin tärkeälle ihmiselle annettavaksi. Joskus salaa kurkistin noita kirjoja, leikin äitiä ja lehteilin silkkisen ohuita sivuja. Osasin lukea jo, mutta näiden kirjojen sanoista en ymmärtänyt mitään. Siitä päättelin niiden olevan viisaita sanoja, liian viisaita pienelle tytölle. Ymmärrän sitten kun olen aikuinen, ajattelin.

Unohdin kirjat ja unohdin niiden tekstit, mutta reilu vuosi sitten ne palasivat takaisin. Ymmärsin noiden kirjojen tekstiä ensimmäisen kerran, kun muuttotavaroita purkaessani satuin kääntämään valmistujaislahjaksi saamani äitini tekemän taulun ympäri ja näkemään sen takana äidin kirjoittaman valmistujaiskortin - kortin, johon oli lainattu pätkä Kahlil Gibranin pienestä kirjasesta. Istuuduin asuntoni lattialle muuttolaatikoiden keskelle ja hymyilin ääneen katsellessani taulun takana olevaa tekstiä. Muistin 7-vuotiaan tytön ajatuksen aikuisuudesta ja ymmärsin olevani sen tytön mittapuun mukaan aikuinen. Olin 29-vuotias, uudessa kodissani uuden elämäntilanteen edessä ja ymmärsin olevani aikuinen vaikka mitään muuta en sillä hetkellä ympärilläni pyörivästä hullunmyllystä tuntenutkaan ymmärtäväni. Se oli hassu fiilis, yllättävä ymmärrys ymmärtämättömyyden keskellä. Tämä fiilis tuli mieleeni tänään, kun viime viikolla saamiani syntymäpäiväkortteja laatikkoon laittaessani hymyilin äitini ja isäni onnittelukortille - kortille, johon oli lainattu lause Kahlil Gibranin pienestä kirjasesta, kirjoitettu äidin lennokkaalla käsialalla, josta vain harvat saavat selvää. Olin saanut kortin ja siihen lainatun lauseen, olin sen pienen tytön mittapuun mukaan paitsi aikuinen, myös tärkeä ihminen.

"Matkustaja ja purjehtija minä olen,
ja joka päivä löydän
uuden seudun sielustani."

-Kahlil Gibran-





Olen matkalla, löydän uutta itsestäni, löydän uutta ympäristöstäni - näen ympäristöni uudella tavalla ja ymmärrän itseäni taas pikkuisen paremmin. Matkustaja ajassa ja paikassa, purjehtija elämän tuulissa ihmisyyden merillä. Jäin miettimään ympäristöäni, omaa sieluani, sen seutuja ja sitä, että istutin sunnuntaina parvekepuutarhamme ensimmäiset yrtit. Olen istuttanut yrttejä parvekkeelle joka kevät aika monta vuotta, Rovaniemen aikoina jo. Vasta viime vuonna oli ensimmäinen kerta kun istutin yrtit itselleni, huolehdin niistä todellisella rakkaudella ja itse asiassa jopa käytin joka ikisen istuttamani kasvin. Nautin kasvatettavien siementen valinnasta, pienen kasvimaani möyhentämisestä, rivien haraamisesta ja eri kokoisten eri väristen siementen ripottelemisesta pehmeään tuoksuvaan multaan, taimieni kastelemisesta joka ikinen ilta. Ensimmäistä kertaa pääosassa eivät olleet kasvatuspurkit ja kukkaruukut tai se, miltä kaikki valmiina sitten näyttää, itseasiassa istutin siemenet suoraan maahan sopivan varjoisan vaahteran alle piiloon aidan viereen niin että niillä olisi hyvä siinä kasvaa. Viis siitä, etten minä tai kukaan vieraistani nähnyt tarhaani keittiön ikkunasta, en itseasiassa edes esitellyt sitä kenellekään. Minulle riitti, että se oli olemassa, että näin pienokaisteni kasvun ja sain sieltä ruoanlaittooni mausteita ja salaattiini tarvikkeita pitkin kesää. Omia kasvattejani, hentoisia ja vaalean vihreitä, vähän ruipeloitakin tietenkin, mutta ne maistuivat monta kertaa paremmilta kuin kaupasta tai torilta haetut pulleat täyteläisennäköiset toverinsa. 

En ihan tiedä ketä varten aikaisempien vuosien minikokoiset yrttitarhani ovat kukoistaneet, minua varten ne eivät ole olleet. Ne ovat olleet mallikkaasti koottuja kauniita ryhmiä, mutta jääneet hyödyntämättä, joko kuivuneet hoitamattomina tai lakastuneet syksyn tullen syömättöminä. En ole raaskinut repiä niitä, en leikata enkä käyttää vaikka se niiden todellinen tarkoitus olisi ollut. Vain vähän nuuskinut niiden tuoksua iltahämärissä, siinä kaikki. Kauneus on rentouttavaa ja tekee hyvän olon, visuaalisesti miellyttävässä ympäristössä mieli lepää myös, ei siinä sinällään ole mitään väärää tietenkään. Mutta viimevuotisissa pitkissä aikuisuuspohdinnoissani yksi haara koski kauneutta - säröttömyyttä ja päälle liimattua kiiltokuvamaisuutta, sitä miten pikkuhiljaa olin tullut huomanneeksi todellisen kauneuden kuitenkin olevan aitoudessa kaikkine rosoineen, siinä tiedossa ja tunteessa, että asiat todella alusta saakka ovat sitä miltä ne näyttävät olevan ja mitä niiden sanotaan olevan, siinä että asiat tuntuu. 

Tunne on ulkonäköä tärkeämpi, en aikaisempina vuosina ollut kuitenkaan uskaltanut tuntea, en antanut itselleni oikeutta siihen. Olin pitänyt ulkokuoren ehjänä ja varoen koettanut olla särkymättä, yrittänyt niin kovin, etten ollut uskaltanut tuntea. Ulospäin kaikki oli ollut kunnossa, sisällä kuoren alla vaan ei tuntunut miltään. Viime kesän rouhea ja karu taimitarha aidan nurkassa oli minulle itselleni, vain minulle ja minun ilokseni tehty, elämisen iloksi, ystävien kanssa jaettavaksi istutettu. Uskalsin repiä ja nyhtää sitä, katkoa salaattiin salaatinlehdet ja ruohosipulit, vanhan talon aurinkoisella pihalla ystävälle tarjoillun aamupalaleivän päälle vihanneskrassit ja persiljakruunut, valkosipulit voihin avotulella grillattujen pihvien maustamiseksi. Välillä tarhani näytti vähän kynityltä ja nauroinkin sille aavistuksen säälivästi pahoitellen, mutta sieltä se aina vain kohosi komeuteensa, uudet versot nostivat päänsä ja toivat ilon seuraavan viikon grillailuihin uudelleen. Tunne tarhasta ja sen muistosta on voimakas, se elää minussa vieläkin. Ehkä ystävänikin muistavat sen. 

Tämän keväinen parveketarha kuvastaa elämänasenteeni muutosta myös, tarha on jo lähtökohtaisesti tehty käytettäväksi, koettavaksi ja tunnettavaksi, sen takana on ajatus kaikista niistä ihanista ruoista, joihin sen tuotosta voi mukavina tulevina päivinä tärkeiden ihmisten kanssa käyttää. Istutushetki sunnuntaina oli jotenkin harras, täynnä haaveita niin kuin on elämänikin. Tunteita tulevasta, odotuksia, uskallusta, halua tuntea lisää. Parveketarha kuvastaa iloa olemisesta, tuota kokonaista iloa on jakamassa toinen ihminen ja se tekee asiasta vielä entistäkin täyteläisempää. Olemassa oleviin ruukkuihin ja kierrätyslasipurkkeihin laitettiin multaa, ripoteltiin kaapissa viime kesältä jäljelle jääneitä siemeniä ja kaupasta viikonlopun ruokakokeilua varten ostetut yrttiruukut kaivettiin pakoilleen. Kulauksen vettä ne saivat lauantaina mukavan koti-illan ratossa tyhjäksi tulleesta viinipullosta, en kaivannut tyylikästä design-kastelukannua tai ammattimaiseen parvekeviljelyyn tarkoitettua suihkusumutinta yhtään, en halunnut sävysävyyn sointuvia kukkaruukkuja, en teemaväriä, en sisustusideoita. Tuossa hetkessä todella oli kaikki.

Jamie Oliverin yrtit - niitä parvekkeellamme nyt kasvaa. Meitä molempia hymyilytti jo lauantaina kaupassa vihannestiskillä ja hymyilyttää edelleen parvekkeella käydessä, sillä me molemmat pidämme Oliverista ja pidämme ruoanlaitosta, Jamien yrtit olivat yhteinen hauska juttu tavallisella kauppareissulla ja tarttuivat salamana mukaan kun Jamien ohjetta varten aineksia oltiin hakemassa. Herra K vei jalat altani paljastettuaan minulle ensikertaa keittokirjastonsa salaisuudet, Alastoman kokin ja pari muuta Oliveria. Tunsin suunnatonta iloa siitä, että hänkin tuntee iloa ruoasta ja uuden kokeilusta, osaa nauttia ja arvostaa niitä pieniä hetkiä keittiössä kaksin, kiireisempänäkin päivänä. Oliverin kirjoista on kokeiltu jo useampaa reseptiä, nyt Oliver asuu myös parvekkeellamme. Siellä, missä on kynttilöitä iltaisin. 

Kevät on siitä hauska, että päivällä voi istuttaa yrttejä ja nauttia aurinkoisesta kirkkaudesta, tehdä istutustöitä ensimmäisinä t-paitalämpiminä hetkinä ja polttaa illalla maiseman pimetessä kuitenkin kynttilöitä. Ja sitten yhdessä katsella niitä kaikkia, ihailla yrttejä ja kynttilöitä ja niiden heijastuksia parvekelaseista, nuuhkia illan viileässä kosteudessa tuoksuvaa timjamia, joka tuo mieleen hyvät muistot Kreikan kesältä. Kreetalla timjami kasvoi villinä tienpientareilla ja niityillä, tuoksui aamukasteessa ennen töihin menoa tai illalla auringonlaskun jälkeen kaupungin laidalla lenkkeillessä, silloin kun päivän pöly oli laskeutunut ja polttavan kuuma ja kuiva tunkkaisuus väistynyt raikkaan merituulen tieltä.

Tuoksumuisti on kyllä jännä juttu. Hassua, miten tietyt tuoksut tuovat välähdyksenomaisesti mieleen ajatuksen, kuvan tai tunteen menneiltä ajoilta, muiston jostain kauan sitten tapahtuneesta. Niin kuin tuo timjami tuo. Kaikilla ei tuoksumuistia kuulemma ole, voi miten pahoillani olenkaan sellaisten ihmisten puolesta, jotka näistä kokemuksista paitsi jäävät. Niin moni tuoksu tuo tuttuja asioita mieleen, asioita ja ihmisiä. Nokialla tuoksuu usein Reinotossu, Reinotossun pohja tarkemmin ottaen, kenkäkaupan varasto joulun alla, kun Reiskoja tuli myyntiin lavatolkulla. Tuo tuoksu tuo mieleen kenkäkaupan työkaverit, vaaleahiuksisen tytön, joka osasi kiertää kaikki itseään koskevat kysymykset todella taidokkaasti eikä koskaan kertonut mitään itsestään, mutta iloitsi aina aidosti muiden hehkuttaessa onneaan, ja tytön, joka löysi kaikista asioista positiiviset puolet eikä väsynyt rankoissakaan koettelemuksissa. Elävästi tuoksu tuo mieleen sen siron kiharapäisen tytönkin, tytön jonka unelma oli tulla kenkäsuunnittelijaksi, olla taiteilija kaukana täältä - tuota unelmaansa kohti hän toivottavasti tänä päivänä on matkalla. Pitäisiköhän kirjoittaa tytölle ja kysyä mitä hänelle tänä päivänä kuuluu?

Jamie Oliverin ruoat on tosiaan askartelua, niihin pitää varata aikaa. Mutta ne ei oo mitään pientä piiperrystä, ne on yhdessä tekemistä ja tekemisestä nauttimista parhaimmillaan. Ihana lauantaikokeilu, ei voi muuta kuin huokailla tyytyväisenä vieläkin. Kesällä sitten salaatti on omalta parvekkeelta, persilja myös:

JAMIEN KALAPAISTOS
6 annosta:

6 isoa perunaa
500 g lohifileetä
2 kananmunaa
1 sipuli
1 sitruunan mehu
2 porkkanaa
2 reilua kourallista tuoretta pinaattia
1 dl tuoretta persiljaa silputtuna
2½ dl ruokakermaa
2 dl raastettua Parmesan-juustoa
1 tl kotisinappia
tilkka öljyä
mustapippuria
suolaa

- Pese ja kuori perunat ja leikkaa ne kuutioiksi. Keitä perunoita suolalla maustetussa vedessä. Kun ne ovat kiehuneet 2 minuuttia, lisää kyytiin kananmunat keittymään myös. Kun tuo seitsemän minuuttia on kulunut, nosta pinaatinlehdet terässiivilässä kattilaan kiehuvien perunoiden ja munien päälle höyrystymään, höyrystä niitä kansi päällä minuutti. Huuhdo sitten pinaatti kylmän veden alla ja puristele vesi pois, laita kananmunat jäähtymään kylmään veteen ja kaada perunoista pois keitinvesi. Jätä ne odottamaan hetkeksi.
- Kuori ja pilko porkkanat ja sipulit pienehköiksi kuutioiksi, kuumenna paistinpannussa tilkka öljyä ja kuullota porkkanoita ja sipuleita siinä 5 minuuttia. Lisää sitten pannulle ruokakerma ja kiehauta, mittaa kyytiin sinappi, parmesan ja persiljasilppu, halkaise sitruuna kahtia ja purista mehu molemmista puolikkaista mukaan soosiin. Sekoita.
- Leikkaa lohifilee suikaleiksi (ruodot ja nahka pois), halkaise munat neljään osaan, leivittele sitten kala, munat ja pinaatti uunivuokaan. Kaada niiden päälle pannulta porkkana-sipuli-kermaseos ja ripottele mustapippuria päällle. Muusaa perunat soseeksi ja päällystä uunivuoassa oleva ruoka sillä. Ei tarvi silotella liiaksi, tää vuoka saa olla ronskin näköinen.
- Paistos uuniin, 225'C ja 30 minuuttia. Sen jälkeen vaan herkuttelemaan.

Aikamoiset esivalmistelut, mutta mie tykkäsin, tykkäsin todella taas! Pinaatin, porkkanan, sitruunan, parmesanin ja munan maut erottuivat kalan ja pehmeän perunasoseen alta, tätä ois voinu syödä vaikka kuinka jos se ei olis ollu niin kertakaikkisen täyttävää! Kiitos Jamie Oliver ja Herra K.