Calling Elvis

Olipa kerran rauhallinen ja kiireetön arki-iltapäivä, jolloin kahdella aikuisella ei ollut mitään erityistä tekemistä. Ei aikataulua, jonka mukaan olisi pitänyt juosta suoraan töistä jonnekin, ei paikkoja, joissa tiettyyn aikaan pitäisi olla. Ei sotkua kotona, ei akuuttia remonttia, ei yhtään hoitamista odottavaa asiaa. Kahdella aikuisella ei ollut kerrassaan mitään pakon sanelemaa tekemistä. Sellaiset iltapäivät ovat harvinaisia ja siksi me Herra K:n kanssa olimme vähän eksyksissä. Katsoimme toisiamme ja nauroimme, ehkä tekisimme kerrankin sitä, mille muulloin niin harvoin on aikaa: olisimme kahdestaan ja ihmettelisimme maailmaa, miettisimme juuri valmistuneen terassimme kalustusta kaikessa rauhassa - jossain sellaisessa paikassa, jossa ei vahingossa alkaisi tehdä mitään muuta.

Lielahden kaupunginosaan on muodostunut autoilevien ihmisten ostosparatiisi, kymmenien ja taas kymmenien eri alan yritysten jättikokoisten markettien keskus, jossa ilman autoa on vaikea asioida kun kauppojen etäisyydet toisistaan ovat suurten parkkialueiden takia pitkiä. Tällainen mainosvalojen valtameri tuntui sateisena syysiltapäivänä aika amerikkalaiselta, autolla kaupasta toiseen siirtyminen siltä miltä voisin kuvitella amerikkalaisen suurkaupungin esikaupunkialueella asuvan ihmisen ostosten tekemisen tuntuvan. Siksi Herra K:n yllättäen ehdottama päivällinen ostosalueen parkkipaikkojen ja isojen teiden keskellä sijaitsevassa American Dinerissä tuntui täydelliseltä ajatukselta huonekalukaupoissa käymisen päätteeksi.

Koska meillä ei ollut mihinkään kiire eikä ravintolassakaan ollut juurikaan muita asiakkaita, päätimme nautiskella joutenolostamme oikein kunnolla. Ravintolasalia oli hauska katsella ja pelkästään ruokalistan tutkiminen oli kiireettömälle elämys. Rakastan paikkoja, jotka ovat kunnolla sitä mitä ilmoittavat olevansa, tekevät asiat rehellisesti ja täydellä sydämellä. American Diner on paikkana juuri sellainen. Ravintola sijainti on sitä, sisustus on sitä, taustalla soiva musiikki on sitä. Ja mikä tärkeintä, ravintolassa tarjottava ruoka todellakin on juuri sitä. Lisukkeet ja juomatkin on, ja ruokalista sommittelua ja tekstiä myöten myös. Täydelliseen amerikkalaisuuteen kuuluu listan vieraskielisyys, kaiken tarvittavan listasta kyllä ymmärtää vaikkei englantia niin osaisikaan. Henkilökunta on mukavaa ja välitöntä, tuntuvat rakastavan ravintolaa aivan kuin omistaisivat paikan itse. Ihan heti ei lämmintunnelmaista ravintolaa tunnistaisi isoksi kasvaneen kasvottoman ketjun omistamaksi.

 

  

Vanhasta kokemuksesta tiesimme, että American Dinerin annokset ovat amerikkalaiseen tapaan valtavia, listalta löytyy isompaa seuruetta tai todella nälkäistä ruokailijaa ajatellen jopa yli kilon verran pihviä sisältävä hampurilaisvaihtoehto. Me päädyimme tilaamaan ruoan puoleksi, saimme pyynnöstä pöytäämme yhden annoksen ja sitten tyhjän lautasen, jolle puolitimme jättimäisen ateriamme. Sipulirenkaita bbq-kastikkeella, pekoni-juustohampurilainen ranskalaisilla, coleslaw-salaatilla ja remouladedipillä. Mmm!

Puolikkaassa annoksessakin oli enemmän kuin tarpeeksi tavallisen arkipäivän ruoaksi, jälkiruokaa emme jaksaneet, vaikka tilausvaiheessa vilkuilimmekin brownieta ja strawberryashakea sillä silmällä. Jäipähän jotain toiseenkin kertaan, sillä seuraavana sellaisena sateisen harmaana iltapäivänä kun meillä ei ole mitään tekemistä, me voisimme ottaa uusinnan. Käydä Lielahdessa haikeilemassa Elviksen perään ja fiilistellä amerikkalaista nuorisokulttuuria, joka ei jäänyt 50-luvulle. Katsella ravintolasalin isoista ikkunoista ulos hämärtyvään iltaan ja ihailla mainosvalojen merta, joka harvaan näkymään kuuluu näin autenttisesti. Sen pituinen se.