perjantai 27. kesäkuuta 2014

Hetki palatsin herrattarena

Koski kohisee taustalla, linnut visertävät muhkean vehreissä puissa, aurinko heijastuu kiiltävän katon pinnasta katsojan silmään. Korkean valkoisen lauta-aidan takaa pilkistää vuonna 1899 valmistunut uusrenesanssilinna, Finlaysonin palatsi, joka nykyisin on avoin kaikille kaupunkilaisille toimien ravintolana ja juhla- ja kokoustilana. Upea graniittipalatsi on komealla paikalla kosken yläjuoksulla, sen ympäristö on muuttunut vanhoista ajoista vain vähän. Ainoastaan pitkät hameet, päivänvarjot, silinterihatut ja hännystakit puuttuvat pihalla kulkevilta ihmisiltä, muuten melkein mikään ei erota sitä entisestä ajasta. Vaalealla ja valoisalla palatsilla on kuitenkin varjonaan oma osansa Nottbeckien suvun surullisessa kohtalossa.


 

Herra Wilhelm von Nottbeck oli 20-vuotias tullessaan Tallinnasta Tampereelle Finlaysonin tehtaalle oppiin vuonna 1836 hänen isänsä ostettua puuvillatehtaan James Finlaysonilta. Wilhelm von Nottbeckista tuli tehtaanjohtaja vuonna 1860, uransa aikana hän nosti pienen 40-hengen kangaspajan yli 2 000 työntekijän kukoistavaksi vaatetehtaaksi.

Vanhan patruunan kuoltua vuonna 1890 hänen poikansa jatkoivat työtä Finlaysonilla. Seitsemästä veljeksistä vanhin ja nuorin olivat tuolloin jo kuolleet, ensimmäinen synnytyksessä ja toinen tapaturmaisesti vain parikymppisenä. Carl, pojista seuraavaksi vanhin, oli opiskellut Amerikassa ja toi mukanaan Thomas Alva Edisonin keksimän sähkövalon Tampereelle Finlaysonin kutomosaliin. Kolme muuta Wilhelmin pojista muistetaan parhaiten heidän taloistaan: Wilhelm Fredrik, kolmanneksi vanhin poika, rakennutti perheelleen punatiilisen kartanon Lielahteen. Keskimmäinen poika, Peter teetti oman linnansa, Villa Milavidan, Hämeenpuiston päähän Näsinkalliolle. Pojista toiseksi nuorin, naimaton Alexander, valitsi oman palatsinsa paikaksi lapsuudenkotinsa tontin, tehtaan kupeessa sijaitsevan, Venäjän Tsaari Aleksanteri I:kin ihaileman puiston, jolta vanha kaksikerroksinen puutalo purettiin pois.


Alexanderin uusi linna lukuisine saleineen, raskaine verhoineen, mattoineen ja massiivisine puukalusteineen oli hulppea, mutta valitettavasti sen omistaja ei ehtinyt siitä nauttia. Finlaysonin palatsin hallitsijan kuolinsyytä ei täysin tunneta, hän kieltäytyi kaikesta hoidosta ja nukkui pois kotonaan pari päivää ennen joulua vuonna 1900 vasta 39-vuotiaana. Vain vaunukuski ja koirat saivat olla hänen luonaan viimeisinä hetkinä. Puoli vuotta aiemmin oli Villa Milavidan omistaja, Alexanderin vanhempi veli Peter von Nottbeck, kuollut 41-vuotiaana umpisuolen tulehdukseen asuttuaan omassa linnassaan vain vuoden, senkin ajan yksinäisenä kaksoistytärtensä äidin kuoltua synnytykseen vajaata vuotta aiemmin. Sähkövalo-Carl kuoli veljiään 4 vuotta myöhemmin. Mihin, sitäkään ei tiedetä. Miten synkkä päätös niin komealle tarinalle tehtaan patruunoista, aatelisista, jotka rakensivat Tampereen kaupunkia.

Nottbeckien upeat palatsit tehtaan ympärillä autioituivat. Ne ehtivät olla useamman vuoden tyhjillään ennen kuin veljessarjan ainoana pitkän elämän elänyt Edward myi ensin Villa Milavidan Tampereen kaupungille museokäyttöä varten ja sitten Finlaysonin palatsin tehtaan uusien johtajien asunnoksi vähän ennen kuin koko tehdas muutettiin osakeyhtiöksi vuonna 1908. Nottbeckien tarina Tampereella hiipui vuosisadan vaihteeseen ja loppui kokonaan vuonna 1917, kun lähes sata vuotta aiemmin Tallinnasta Pietarin kautta Tampereelle tullut saksalaislähtöinen Nottbeckien suku jätti Suomen lopullisesti. Tarinan mukaan kirkon kirjoihin jäi sisällissodan kynnyksellä Nottbeckeistä dramaattinen merkintä: "Poistuneet tuntemattomaan". Kaikki Nottbeckit kolmessa polvessa ovat kuitenkin edelleen Tampereella. Paitsi tarinoissa ja rakennuksissa, myös maallisina jäännöksinä Nottbeckien sukuhaudassa Lielahdessa. 

 

Harvassa kaupungissa on tavallisen ihmisen mahdollisuus nauttia hyvästä ruoasta näin upeassa ympäristössä. Finlaysonin palatsi oli yksityiskäytössä 1970-luvun loppupuolelle saakka, mutta entisöintiremontin jälkeen linna avattin yleisölle ravintolana 1980-luvun puolivälissä. Siitä saakka siellä on järjestetty häitä ja syntymäpäiväjuhlia, luentoja, valmistujaisia ja julkistustilaisuuksia. Ravintola Astorin yritysperheeseen kuuluvan Finlaysonin Palatsin ruoka on eurooppalaista ja talon tyylille sopivaa. Tarjoilijoiden työtä vaikeuttavat korkeaselkänojaiset tuolit ja raskaat pöydät ymmärtää, kun kuulee niiden olevan osa palatsin alkuperäistä kalustusta.
 
  

  

 



Nottbeckien tarina kiehtoo minua, kauneudessaan ja traagisuudessaan se ei jätä minua rauhaan. Mummin syntymäpäivää juhlistava seurueemme hiljentyy hyvän ruoan ääressä, puheensorina vaimenee ja kuulumistenvaihto taukoaa syömisen ajaksi. Minä saan aikaa tunnustella ruokasalia, katsella sen yksityiskohtia takasta suuriin ikkunoihin ja kuvitella sen edelliselle vuosisadalle. Tuntuu, että veistä ja haarukkaa pitää käsitellä aivan erityisellä arvokkuudella. Tällainen hetki palatsin herrattarena on harvinainen, tilaisuus kannattaa ehdottomasti käyttää, jos sellaisen saa. Ja miksei saisi, Finlaysonin Palatsi tarjoilee kolmen ruokalajin lounasta tiistaista perjantaihin 26 euron hintaan.

tiistai 10. kesäkuuta 2014

Maailmanhistorian näyttämöllä

Hämeenpuiston reunassa seisova Tampereen työväentalo on mielestäni aina näyttänyt vähän neuvostoliittolaiselta. Harmaalta, massiiviselta ja yksoikoiselta, suuremmalta ja mahtavammalta kuin muut talot lähiympäristössä. Aina se ei sen näköinen ole ollut, alunperin vuonna 1900 rakennettuna se oli punatiilinen ja paljon matalampi kuin nykyään, mutta kolmeen kertaan tehtyjen muutostöiden jälkeen ilme on vaihtunut romattisesta kolmikerroksisesta palatsista hyvinkin vakavasti otettavaksi kerrostaloksi.

Kun kaksi viikkoa sitten keskiviikkoiltana kävin tamperelaisten bloggareiden kanssa tutustumassa rakennuksessa sijaitsevaan Lenin-Museoon, sai neuvostoliittolaisuuden häivähdys talossa viimein täyttymyksensä. Paikka on maailmanhistoriallisesti merkittävä, sillä juuri Tampereen Lenin-Museossa on se kohta, jossa suurmiehiksi sittemmin yltäneet herrat Lenin ja Stalin tapasivat toisensa ensikertaa vuonna 1905. Tampereella, ensimmäisen kerran. Silloin Neuvostoliitto oli vasta haave herrojen mielissä.



Työväentalossa sijaitsevaa Lenin-Museota itsessään on vaikea kuvailla millään tavalla lyhyesti, se pitää jokaisen ehdottomasti kokea itse oman näkökulmansa kautta. Minun kulmani Leniniin ei ole ideologinen, rakkauteni historiaan laimentaa tehokkaasti aatteelliset mielipiteet. Olen aina utelias tietämään enemmän asiasta kuin asiasta ja sillä mielin kuljen museoissakin silmät avoimina tunnustellen. Kuka oli Vladimir Iljits Lenin, mies myytin takana? Miksi Venäjän sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen kokoukset pidettiin Suomessa ja vieläpä salassa?

Ainakin minulle oli yllätys, miten pieni mies Lenin kooltaan oikeasti oli ja miten vähän aikaa hänen valtakautensa loppujen lopuksi kestikään. Jättimäiset patsaat ja historiallinen merkittävyys tapahtumien kulussa ovat vääristäneet mittasuhteita. En koskaan aikaisemmin ole tullut ajatelleeksi miten hyvät tarkoitusperät Leninin ajattelua ajoi, ja että Lenin itse eli maanpaossa tai kotiarestissa suurimman osan aikuista elämäänsä, kuoli varsin nuorena sukurasitteena saamaansa verisuonisairauteen. Kouluhistoriassa ei koskaan ollut puhetta siitä miten Lenin tuki Suomen itsenäisyyttä tai että hän viimeisenä toiveenaan kirjoitti, ettei Stalinin kaltaista paholaista koskaan pitäisi päästää valtaan.


Lenin-Museo henkii neuvostolaisuutta, 70-luvulle pysähtynyttä aikaa. Pienen museon esillepanoissa se hymyilyttää. Lasivitriinien kellastuneet asiakirjat ja haalistuneet valokuvat ovat sympaattisia, niiden sisältämä tarkastuskoneiston läpi käynyt informaatiotulva on valtava. Nimiä, paikkoja, tapahtumia, kirjoituksia, puheita... Vitriinikaapit ovat jääneet kehityksen kyydistä eivätkä epäinteraktiivisuudellaan välttämättä huokuttele tutustumaan sisältöihin sen tarkemmin. Valokin ikkunattomassa museosalissa on kellertävää ja omalla omituisella tavallaan se lisää aikakapselitunnelmaa. Kun museon erikoistutkija kertoo edessä olevan remontin tuovan museon tälle vuosituhannelle, huokaisen haikeasti. On totta, että näyttely tällaisenaan on vähän hassu. Mutta jotain hyvin omaperäistä ja ajalleen leimallista viehättävyyttä siinä silti on. Onko se enää sama, jos kaikki esitetään uutta tekniikkaa hyväksi käyttäen?


Museo tila ei ole suuren suuri, suunniteltu remontti tuo siihen varmasti lisää avaruutta ja tilan tuntua, valoakin. Kauniit kaari-ikkunat ovat piilossa paksujen verhojen takana, ovat ilmeisesti olleet vuodesta 1946 lähtien, kun Lenin-Museo on tälle bolsevikkipuolueen salaiselle kokouspaikalle perustettu. 

Siitä, mitä museon tuominen uudelle vuosituhannelle käytännössä tarkoittaa, voi jokainen museossa vieraileva jättää oman mielipiteensä joko Toivon puuhun tai lippuäänestysmaljaan. Minä toivoin museoon tarinoita, juuri niitä pieniä palasia oman ajattelun aiheeksi, joita erikoistutkija museosta kertoessaan nosti esiin. Esimerkkinä vaikkapa kaksi museosta löytyvää taulua, joissa molemmissa on kuvattu sama tapahtuma, Leninin ja Stalinin ensikohtaaminen: Ensimmäinen tauluista on tehty Leninin valtakaudella ja toinen Stalinin ollessa vallassa. Ensimmäisessa taulussa Lenin on isäntä ja tervehtii vierastaan ystävällisesti. Toisessa Stalin pitää puhetta, seisoo pöydän ääressä Leninin istuessa kiltisti tuolillaan aivan kuin opettaja opettaisi häntä. Kuka tätä eri aikakausien näkymistä taiteessa olisi omin päin osannut puntaroida?



Ehkä historialliset pääseikat tapahtumista museosaliin tarvittaisiin, ja sitten erillinen arkisto kaikista nippelitiedoista tarkempaa tutkittavaa kaipaaville. Ja ehdottomasti maininta museon omasta historiasta olisi oltava siellä myös. Miksi Lenin-Museo, miksi juuri Tampereella, miksi juuri tässä huoneessa? Ja sitten pätkä siitä, miten vähäksi on Lenin-Museoiden määrä maailmalla viimeisten vuosikymmenten aikana ideologisista syistä käynyt. Ehkä myös jotain siitä, millainen on aika ollut silloin ja millainen se on nyt. Yläasteelle menevät ensi vuonna sellaiset nuoret, jotka ovat syntyneet euroaikana. He eivät ole koskaan käyttäneen markkaa, eivätkä asuneet Neuvostoliiton naapurina saati että olisivat tunteeneet Kylmän sodan ilmapiiriä ympärillään.





Kaksi miestä, jotka historia sitoi yhteen. Olisivatko he koskaan muuten olleet samaa maata...

Sateisena kesälomapäivänä on hauska käydä kurkistamassa pieneen museoon nyt kun se vielä on laisensa jäänne menneisyydestä. Sinne voi jättää omat visionsa museon tulevaisuudesta ja tulla sitten ensi vuonna katsomaan miten maailma on ehdotusten mukaisesti muuttunut. Ei sillä, että erityisesti toivoisin sateisia kesälomapäiviä kenellekään tietenkään!

perjantai 6. kesäkuuta 2014

Novelleja kahvilapöydässä

Milloin kävit viimeksi kahvilla yksin? Käykö kukaan kahvilla yksin? Käy, olen nähnyt. Ja kokenut. Usein. Monet ihmiset ottavat pienen hetken hengähtämiselle arjen pyörteissä ja menevät kahvilaan itsekseen aivan oman aikataulunsa mukaisesti juuri silloin kun se heille parhaiten sopii. Nauttivat paitsi kahvista tai teestä ja kakuista, myös lempikahvilansa omanlaisesta ilmapiiristä. Moni lukee jotain kahvia juodessaan, usein nettiuutisia ja ystäviensä kuulumisia puhelimestaan tai sitten sitä mitä lähettyviltä käteen sattuu. Kahvila Runossa ja Tallipihan Kahvilassa on kesän ajan tarjolla uudenlaista luettavaa. 
 

Kirjoittajan näkökulmasta kahvila on paikka, jossa kuulee tarinoita. Keskustelevat ystävykset, pariskunnat, puhelimessa puhuvat kahvittelijat - he kaikki tuntevat lempikahvilassaan olonsa niin kotoisaksi, että uppoutuvat keskusteluihinsa, unohtavat ympärillä olevat ihmiset ja sen, että joku saattaa kuulla. Novellikokoelma Kahvila on sarja pieniä tarinoita, kahvilassa syntyneitä, kahvilaan kirjoitettuja, kahvilusikan kilahduksessa ohikiitäneiden hetkien inspiroimia. Tuntemattoman ihmisen ele, yksi lause tai lyhyt katse saa kirjoittajan mielikuvituksen nousemaan siivilleen ja synnyttää tarinan. Elämän ei tarvitse olla suurta draamaa, ei täynnä uskomattomia onnistumisia tai kamalia onnettomuuksia ollakseen kertomisen arvoinen. Ihan tavallinen arki riittää.

Novellikokoelmaan Kahvila kuuluvat yksittäiset tarinat on aseteltu Runon ja Tallipihan kahvilapöytiin käden ulottuville, niitä ei tarvitse kenenkään erikseen etsiä lehtitelineestä tai kirjahyllystä. Novelleita ei ole pakko lukea, ne seisovat pöydällä kukkamaljakon tai kynttilälyhdyn tilalla koristeena, ja saavat olla paikallaan, jos lukeminen ei innosta. Mutta pikaviestien, statuspäivitysten ja katastrofiuutisten vastapainoksi on mahdollisuus rentoutua hetki pienen tarinan parissa. Tarinat on kirjoitettu kahvilassa, siksi ne halutaan tarjoilla muille samoissa pöydissä viihtyville.


10 novellia:

Onnea lainarahalla
Broilerit ja vapaat kanat
Kirpputorilöytöjä
Joka tytön unelma
Liukuhihnaelämä
Mistä on onnelliset naiset tehty?
Pitkän päivän ilta
Totta vai tarua
Nykyajan tuhkimotarina
Tiivistettyä tunne-elämää



Lyhyet fiktiiviset tarinat kertovat pätkiä tavallisesta elämästä. Niihin on lukijan helppo tarttua ja niistä on helppo päästää irti ne luettuaan. Toki kirjoittajan toive aina on, että teksti kaikessa tavallisuudessaankin keskustelisi lukijan kanssa ja jättäisi tähän muistijäljen. Kahvila Runo Ojakadulla ranskalaiskorttelin kulmassa ja Tallipihan kahvila Kuninkaankadun yläpäässä ovat kesällä loistavia paikkoja yksin kahvitteluun pienen lukuhetken merkeissä.