perjantai 30. maaliskuuta 2012

Tuotenimenä Tampere

Arki pitää otteessaan, kevät tulee kovaa vauhtia ja omakotiasujalla riittää sen mukana touhua jos jonkinlaista. Tai jos ei nyt varsinaista touhua vielä lumien lopullista sulamista odotellessa, mutta tulevien touhujen suunnitteluita ainakin. Pieniä korjailuita, pihahommia, kukkasipuleita, pääsiäisen askartelua, tulevan kesän laittamisen mukavia pohdiskeluita. Oman kodin arjesta ja omista puuhista nautiskellessani tunnen silloin tällöin pienen ohimenevän pistoksen, häivähdyksenomaisen muutoksentuulen itsessäni: tunnen muuttuvani citytytöstä koko ajan enemmän ja enemmän kotihengettäreksi, idyllisen pikkukaupungin puutaloherrattareksi isoine pihoineen ja hedelmätarhoineen, ja vieraantuvani sitä mukaa Tampereesta. Vaikka edelleenkin olen Tampereella suurimman osan kaikista päivistäni keskellä punatiilistä tehdasaluetta kaiken sen historian ja kaikkien niiden tarinoiden ympäröimänä, saa vaihtunut kotikaupunkini otetta minussa omine lämpimine tunnelmineen. Välillä työpaikkani ikkunasta ulos tuijotellessani tekisi mieleni polkea jalkaa ja kiukutella Tampereelle, näyttää sille kieltä ja sanoa jotain sarkastista - ihan vaan siksi että se on niin lähellä, siksi että se on iholla, aina ajankohtainen. Tampere tuskin kiukuttelisi takaisin, se vain hymähtäisi minulle ymmärtävästi. Sillä on hyvä itsetunto, se tietää mitä se on, se kestää pienet mielialanvaihtelut - naiseltakin. Minä tunnen Tampereen itsessäni, näen sen, en vaan saa siitä tarpeekseni. 


Tampere on viimepäivinä ollut minulle ikkunan takana, lähellä, mutta niin kaukana. Ei tavoittamattomissa kuitenkaan, vaikka en olekaan ehtinyt koskettamaan sitä eilen tai tänään. Onneksi Tampere on ollut uutisissa kuitenkin, positiivisissa sellaisissa, kymppisten loppukevennyksessä ja rekonstruktioissa vuosien takaa: Tampere-kalsarit ja Ruotsissa elokuvakuvausten takia vanha, uudelleen teippailtu Tampere-niminen lentokone, kiitos Herra K:lle sähköpostilinkeistä Tampere-ikävässäni. Uutisia lukiessani jäin jälleen kerran maistelemaan Tampere -sanaa, sitä miten se on hyvä kaupungin nimi, vähän niin kuin Oulukin on. Ei ylimääräisiä määreitä ajan tai paikan suhteen, siitä on nen- ja la-päätteet jätetty pois, samoin niemet, saaret, kosket, kylät ja muut tarpeettomat rajoitteet. Tampereesta voi tehdä kalsarit, siitä voi tehdä lauluja ja lentokoneita voi nimetä Tampereeksi. Tampere taipuu ulkomaisenkin turistin suuhun. Mutta edelleenkään en tiedä mistä tuo sana tulee. Tammerin tila, Tammerkoski... Tammer... Tammer-pere eli Tammerin laita tai reuna, Tampere. Pere. Perehtyä, peremmälle - jo nimessään Tampere kutsuu käymään sisään, tutustumaan itseensä ja tulemaan kavereiksi. Veljeni vaimo käyttää puheessaan verbiä perettää, mennä takaperin. Taaksepäin tässä kaupungissa sopiikin katsoa, historiaa Tampereella on takanaan jo vuosisatoja.

                                       Kuva lainattu                                 Kuva lainattu

Tampereella on myös tulevaisuutta: Tampereen kaupungin matkailu- ja elinkeinojohtajien järjestämässä kilpailussa uudenlaisista ja kiinnostavista matkamuistoista nousi yli 600 idean joukosta voittajaksi tosiaan alushousut. Alushousut, karttakalsarit! Tampereesta on jo tehty olut, on jääkaappimagneetit, keittiörätit ja silmälasiliinat, on postimerkit, kahvit, suklaat ja oma kenkämerkkikin jo. Mutta kalsareita, niitä ei vielä ollut ja ne piti ehdottomasti saada - niillä saatiin huomiota. Sekä naisille että miehille tarkoitetuissa unisex-boxereissa on Tampereen kartta - ei katujen nimiä eikä nähtävyyksiä, mutta ristiinrastiin risteilevät kadunpätkät kuitenkin. Näsinneula ja keskustori. Suunnistaminen niiden perusteella ei siis onnistu, vaikka "kierros Tampereella" saakin mainostajan mukaan nyt täysin uuden merkityksen. Aivan täydellisesti en minun Tamperettani noista valko-vihreäsävyisistä alkkareista tavoita, mutta ajatuksen kuitenkin. Sen tutun ja rennon, ei pönöttävän tai turhan virallisen ollenkaan. Missäpä muualla matkamuistokalsarit voisivatkaan olla hitti kuin täällä - vaikka vähän punatiilistä seinää olisinkin itse niihin piirtänyt.

Tampere on aina muodissa, se on ollut sitä todistettavasti jo 1970-luvulla. Siltä ajalta on peräisin Finnairin Tampereeksi nimetty Caravelle-lentokone ja sen kyljessä kaupungimme pieni puna-keltainen vaakuna. Miksi tuo vanha lentokone sitten on pinnalla nyt? Siksi, että Aleksi Mäkelä ohjaa elokuvaa Suomen ainoasta lentokonekaappauksesta, syyskuun 1978 tapahtumista, kun liikemies kaappasi aseella uhaten Oulusta Helsinkiin matkalla olleen reittikoneen ja pakotti sen lentämään Tukholman kautta Amsterdamiin. Kukaan ei kuollut ja kaappaus päättyi lopulta onnellisesti - tarina oululaisen kaapparin haltuunottamasta Tampere-koneesta lienee siis piristävintä mitä Finnairista on pitkään aikaan kirjoitettu.

Pääsiäistä ja juhlapyhien kokkikokeiluita odotellessa käyttämättömänä kaapissa olleet ruoka-astiat täyttyvät istutuksista. Rairuohosta ja ohrasta kevään ensimerkkejä omalta pihalta bongaillessa:

sunnuntai 18. maaliskuuta 2012

Sankaritarinoita ja tarinoita todellisuudesta

Rakastan kertomuksia menneistä ajoista, tarinoita ennen eläneistä ihmisistä ja kauan sitten tapahtuneista asioista. Traagiset tarinat, romanttiset tarinat, kauheat kokemukset ja kauniit kertomukset, arkipäiväisetkin jutut tavallisisten ihmisten tavallisista tapahtumista liikuttavat minua. Erityisesti pidän sellaisista tarinoista, jotka jollain tapaa koskettavat myös tätä päivää vaikka ne olisivatkin karuja ja kipeitäkin kohtia menneisyydessä. Kotiseutuhistoria on sanana aika sympaattinen, vähän sellainen kotikutoinen ja vanhanaikainen, villasukkamainen, pehmeä. Kotiseudun historia on kuitenkin iso kokonaisuus, yhdistelmä tietyn alueen aatteellisten, yhteiskunnallisten, taloudellisten, taiteellisten ja tieteellisten tapahtumien ja saavutuksien analysointia, saman menneen ajan katsomista erilaisista näkökulmista tässä päivässä. Vaikka joku konsultti olisikin keksinyt kotiseutuhistorialle jo nykyaikaisemman ja dynaamisemman nimen, ei mediaseksikkyys muuttaisi itse asiaa miksikään. Tarinat ovat ja pysyvät, vain näkökulmat niihin muuttuvat kertojien ja kuulijoiden myötä aikojen saatossa.


Tampereella kotiseutuhistoriaa ja tarinoita riittää. Niitä on tallennettuna arvokkaiden tehtaanjohtajien kartanosalien seiniin, ahkerien työläisten asuttamiin ahtaisiin puutalokortteleihin ja sitten kansalaissodan verisistä yhteenotoista muistuttaviin merkkeihin tämän päivän katukuvassa. Historialliset tapahtumat saavat syvyyttä ja niihin kietoutuu suuria tunteita kun ne kerrotaan yksittäisten ihmisten kautta. Tampere on ollut sotaisten tapahtumien myllerryksessä kolmesti. Mältinrannassa on muistomerkki Suomen sodassa vuonna 1808 kunnostautuneiden sotapäällikköjen, Rothin ja Spoofin sissisankariteoista, yliluutnatti Melinin komppanjasta kertova elokuva Taistelu Näsinlinnasta saa ensi-iltansa kautta maan ensi viikon perjantaina. Elokuva kertoo yhden tarinan yhdestä päivästä Tampereen vuoden 1918 tapahtumista valkoisen komppanjan nuorten miesten silmin nähtynä punaisen kaupungin keskellä. Tapahtumien keskipisteessä tuolloin ollut Näsinlinna seisoo yhä paikallaan Hämeenpuiston päädyssä mäen päällä ja näkyy kauas talvella kun sitä ympäröivän puiston puissa ei ole lehtiä. Kaunis kivilinna on nähnyt Nottbeckien yltäkylläisen ajan vaikka siinä kukaan ei asua ehtinytkään. Se on kokenut kansalaissodan kauhut ja viime vuosikymmenten rapistumisen. Se seisoo mäellään ja katsoo tämän päivän tamperelaisia tarinansa visusti salaten. Milavida, Näsilinna, Päämaja, Hämeenmuseo...

Kävin muutama vuosi sitten Museokeskus Vapriikissa tutustumassa Tampere 1918 -näyttelyyn, ensimmäistä kertaa tuolloin ymmärsin, miten valtava asia sisällissota on tämän kaupungin historiassa ollut. Valtava ja vakava, traaginen ja kauhea, niin moniin asioihin ja moniin tapahtumiin erottamattomasti kietoutuva. Omalla kotiseudullani ja omassa elämässäni sota tai sodat eivät koskaan ole näytelleet pääosaa tarinoidenkaan muodossa, kouluaikoina en koskaan osannut erityisemmin olla kiinnostunut maailman tai edes Suomen sotahistoriasta. Sotaopetus koulukirjoissa oli liikekannallepanoja, erivärisiä nuolia kartoissa, strategioita ja taistelulinjoja, liittolaisuuksia ja rautaesirippuja, sanoja, joita oli vaikea arkipäiväkielellä ymmärtää. Minua on joskus ihmetyttänyt joidenkin ihmisten tunteellinen suhtautuminen puolelta tai toiselta sotien idealistisiin kysymyksiin. Mutta tuo Vapriikin visuaalisesti ja käsinkoskettelevan tavallisella kielellä koottu näyttely avasi silmäni katselemaan asiaa ihmisten kannalta ja istutti minuun siemenen sotahistorian ymmärtämiselle. Sille, miten sodan julmuus koskettaa aina ihmistä. Sodassa eivät taistele idealistit ja kasvottomat koalitiot vaan tavallisten perheiden jäsenet, tavalliset kaupunkilaiset, tavalliset nuoret pojat, tunnolliset isät ja paljon kokeneet isoisät, rohkeat naiset, jotka ovat valmiita puollustamaan kotejaan.

On hyvä tuntea menneisyys ja nähdä sitä kautta tulevaisuuteensa paremmin, yrittää etsiä oma tapansa ymmärtää tätä päivää. Mutta ristiriitaisia asioita ei saa jäädä murehtimaan, niistä on päästävä yli.

tiistai 13. maaliskuuta 2012

Näköalapaikalla menneestä tulevaisuuteen

Tampellan entisen teollisuusalueen reunamilla kohoaa mäki, Herrainmäki, mystinen ja vaikeasti tavoitettava paikka, niin keskellä kuin se kaikkea onkin. Se hallitsee maisemaa Tampellan esplanadia pitkin kävellessä ja keskusaukiolla ympärilleen katsellessa. Mäkeä ei turhaan ole aikanaan herroittelemaan alettu, mäen päälle 1900-luvun alussa on rakennetut Tampellan tehtaan insinöörien asuintalot ovat hulppeita vielä tänäkin päivänä, kukkulalta avautuvasta maisemasta puhumattakaan. Katselen tuota mäkeä usein alhaalta käsin, milloin kauempaa autonikkunasta, milloin lähempää työpaikan ikkunasta. Mutta vain kerran olen kivunnut sinne ja ihmetellyt, mitä nuo komeat puu- ja tiilitalot sen harjalla ovat. Vain kerran olen ihaillut mäen päältä yli Tampellan aina Finlaysonille saakka avautuvaa kaupunkimaisemaa, näköalaa menneestä kauas tulevaisuuteen.

                    Villa Sandlund                                  Villa Sakari                                        Villa Ryselin

Huhuja Kummeleiden kuvauspaikoista ja Porkkana Ryhmän studioista olen kuullut, Herra K:kin on mäkeä ja sen rakennuksia ihmetellessäni osannut kertoa yhden taloista olleen mukana Kummeli-hommissa, mutta mitään varmaa en niiden alkuperästä ole aikaisemmin saanut tietooni. Nyt tiedän ja koen tietämyksestäni jonkunlaista omituista täyttymystä, kiitos eräälle rouvalle, joka ymmärsi nuoren neidin kotiseutuhistoriarakkauden päälle ja oli kysyttäessä oitis valmis kertomaan tuntemansa tarinat. Viime vuosisadan alussa rakennetut huvilat on nimetty niiden alkuperäisten omistajien mukaan. Villat Sandlund ja Ryselin ovat toimistokäytössä nykyisin, Villa Lavonius (nykyiseltä nimeltään Villa Jugend) juhlatilakäytössä ja Villa Sakari, joka on Tampereen kaupungin omistuksessa, on tilakeskuksen kautta vuokrattu erillisinä huoneina erilaisille ryhmittymille ja yrityksille studiotiloiksi. Yksi noista Villa Sakarin huoneista on kuin onkin Kummelin takana olevan Porkkana Ryhmä Oy:n tukikohta.Viides huviloista, Villa Pääjohtaja, on yksityisessä omistuksessa, sen alkuperäistä nimeä en valitettavasti löydä mistään.
 

Huvilat ovat upeita, todella komeita kaikki viisi. Kaikki ovat suojelukohteita, samalla tapaa rauhoitettuja jäänteitä menneestä ajasta kuin Tampellan piippukin. Piippua lukuunottamatta muu maisema Herrainmäen alla Tampellan puolella on vuosisadan aikana vaihtunut hurjasti, entisen tehdasalueen täyttävät nykyisin modernit kerrostalot minimarketteineen, kivijalkakahviloineen ja kauneushoitoloineen. Keskelle Pellavantoria pystytetty Valon Kehrä –niminen taideteos lienee moderneinta, mitä vanhalle tehdasalueelle ikinä olisi voitu kaavaillakaan tehtävän. Näin valoisina kevätpäivinä tuo valkoinen lumihiutalemainen veistos on kaunis, mutta pimeinä syystalven aamuina en valitettavasti voinut aina ajatella samoin. Väriään vaihtava punaisen-vihreän-violetin-sininen valoteos oli kuin amerikkalainen joulukuusipainajainen, mietin usein mitä mahtavatkaan toria ympäröivissä taloissa asuvat ihmiset taiteesta ajatella. Nykyaikaisuudesta huolimatta taiteilija Hans-Christian Berg itse pitää teostaan Tampereen teollisuushistoria- ja koskimaisemalähtöisenä, pohja-ajatus alumiinisella ledvalopatsaalla kun on energia ja voima, samat elementit, joiden varaan koko Tampere on aikoinaan rakentunut. http://www.tampere.fi/tampereinfo/viestinta/tiedotteet/2010/5t7m2Lclo.html


Näsijärven puolella Herrainmäkeä on enemmän vanhaa jäljellä, pusikoituneiden ratapihojen ruttuisissa ja vähän rähjääntyneissä konepajoissa ja valimorakennuksissa yllättäen toimii vielä tänä päivänäkin erilaisia teollisuusalan pienyrityksiä. Herrainmäen, tai oikeammin Ranta-Tampellan alueen yksi erikoinen ja silmiinpistävä kohde on valkoinen puutalo, joka jää todella ahtaanoloisesti rautatiesillan ja Kekkosentien Näsinsillan väliin. Talon peltinen katto ja puinen torni pistävät esiin sillan kaiteiden yläpuolelle, maata, jolla se seisoo, ei sillalta ohiajaessaan oikeastaan edes näe. Googlaamalla talosta ei löytynyt mitään tietoa, asiaa ei auttanut yhtään, kun ei tiennyt sen nimeä, osoitetta tai edes käyttötarkoitusta. Kun vartavasten tämän päivän tuulisessa säässä suunnistin Mältinrantaan ja siitä Näsinpuiston viertä eteenpäin Kekkosentien alle vievää kävelyreittiä, löysin vihdoin tien tuolle uteliaisuuttani vaivanneelle talolle. Valkoinen talo on saaressa siltojen alla, paikan nimi on Pajusaari ja kuuluu Tampereen Navigaatioseuralle. "Ai se entinen Pursiseuran talo!", Herra K naurahti, kun kotimatkalla kerroin hänelle iltapäivän pikku seikkailustani: "Siinähän on venepaikkojakin ympärillä, veneiden katsastusta varten oma pieni satamakin siis. Olisit heti sanonut, että sinä sitä mietit", Herra K hymyili minulle lempeästi. Ah, se tietää kaiken! Minulla on kaikki tieto korvieni ulottuvilla, kunhan vain osaisin kysyä. Ihanne tilanne.

Tämä päivä oli hyvä päivä. Ratkaisin arvoituksia kuin Hessu Kissala konsanaan ja sain siitä täyttymyksen tunteita, tunnen Tampereen tänään vähän paremmin kuin eilen. Koska päivä oli hyvä, päätin uhkarohkeasti ratkaista vielä yhden pitkään mieltäni vaivanneen arvoituksen, pannukakun salaisuuden:

PANNARI
1 uunipellillinen
 
4 munaa 
2 dl sokeria
1 l maitoa
n. 5dl jauhoja
1 rkl vaniljasokeria
½ tl suolaa
1 tl leivinjauhetta
50 g voita

- Riko kananmunat ja sekoita niihin ensin sokeri ja sitten maito. Sekoittele kuivat aineet ensin yhteen keskenään, lisää ne sitten maidon ja munan joukkoon. Kaada seos leivinpaperilla vuoratulle uunipellille ja pilko voi nokareiksi, jotka ripottelet pannaritaikinaan ennen uuniin laittoa. Paista 200'C:ssa noin 30 minuuttia.
- Nauti mansikkahillon ja mahdollisesti myös vaniljajäätelön kanssa.

Nami, ihan paras pannari! Olen viimeksi uskaltanut kokeilemaan pannukakun tekemistä Rovaniemellä ihan ensimmäisessä omassa asunnossani syksyllä 2000. Tuolloin koti-ikävissäni äitin ihanaa pannaria muistellessani epäonnistuin niin surkeasti, että siitä toipumiseen kesti lähes 12 vuotta!

maanantai 12. maaliskuuta 2012

Suutari, räätäli, pikipöksy pietari, kengän koputtaja, naskalin naputtaja...

Vesi tippuu räystäältä, tip, tip, tip, tip. Katoilta putoilevan katalan jään vaara on väistymässä. Aurinko ja lämpenevät kevätpäivät pienentävät mustuvia kinoksia silmissä ja muuttavat katuja ja kulkuväyliä taas turvallisemmiksi takaisin. Hämeenkadulla on jo pitkiä pätkiä, joissa maa on sula, asfaltti näkyy ja kenkien korot kopisevat kävellessä. Siitä tulee erityisen keväinen olo, korkojen kopinasta siis. Kuuntelin omaa kopinaani alikulkutunnelissa perjantaiaamuna, minua hymyilytti vasemman kenkäni oikeaa voimakkaampi askellus, en saanut rytmiä käännettyä vaikka kuinka yritin.

Paljas maa kannustaa pikkuhiljaa keventämään pukeutumista päivisin, höllentämään tiukkaan kiedottua kaulaliinaa - kaivamaan kävelykengät ja nilkkurit kaapista ja siirtämään turkisvuoriset karvakengät riviä alemmas eteisen kenkähyllykössä. Talven jäljiltä käyttämättä olleet nahkakengät vaativat pienen huoltotoimenpiteen ennen käyttöönottoa, vähän puunausta, suojausta, hellää huolenpitoa. Kenkiä esiin ottaessa ja korkolappujen kuntoa arvioidessa tulee kiinnitettyä huomiota tiettyyn käsityöläisammattiryhmään, siihen, jonka olemassa oloa tuskin huomaa silloin kun tarvetta heidän palveluihinsa ei ole: suutarit. Oman luottosuutarin löytäminen on kenkiään rakastavalle naiselle yhtä tärkeää kuin luottokampaajan löytäminen. Minä onnellinen olen pitkään etsittyäni löytänyt molemmat - sekä kampaajan että suutarin.


Asematunnelin Avain- ja korkobaarin suutaripoikia voin koko sydämestäni suositella muillekin, puhua lämpimästi sen loistavan asiakaspalvelun puolesta, jota tuosta pienestä tunnelipisteestä saa. Näillä suutareilla ei kiiretilanteessa ole työjonoja, hädän hetkellä kengät korjataan samantien, vaikka suoraan jalasta - säästä riippumatta. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun olen istunut korkealla mustalla jakkaralla raidallisia sukkiani heiluttelemassa ja seuraamassa suutarin työtä milloin minkäkin reiän, korkolapun, vetoketjun tai puolipohjauksen parissa. Rakkaimmat saappaani on korjattu tuossa suutarissa jo yhdeksän kertaa ja silti edelleen ne ovat elinvoimaiset ja upeat. Korkolappujen vaihtaminen on noille saappailleni rutiinijuttu, korot on pinnoitettu uudelleen ja maalattu sittemminkin jo kertaalleen, pohjat tehty uusiksi kokonaan kerran ja vetoketjut vaihdettu molempiin niin ikään. Saappaiden musta nahka on ihanasti pehmentynyt, saanut hieman patinaa. Silti aina silloin tällöin joku erehtyy kysymään, mistä saisi hankittua samanlaiset tähän sesonkiin, varsinkin hoidon jälkeisinä päivinä kun saappaat kiiltevät kilpaa kevät auringon kanssa.


Yllättävän moni ystävistäni ei ole koskaan kuullutkaan sellaisesta asiasta kuin kenkien hoito. Arvokkaiden nahkasaappaiden ja ihanien avokkaiden puhdistus, lankkaus ja suojaus pitäisi olla itsestäänselvyys kaikille kauniiden kenkien omistajille! Mitä ihmiset tekevät jalkineilleen niiden alkaessa kulua? Vai eikö kukaan muu kävele kengillään soralla, upota korkojaan pinnoitetta raastavaan kivirouheeseen? Eikö kukaan muu vahingossa kolistele kengänkärkiään katukivetyksiin tai potkaise toisella korolla toista kenkää innoissaan kiiruhtaessaan? En usko olevani ainoa, en ainakaan sen perusteella mitä kanssaihmisten kengistä kadulla kävellessäni näen. Toivottavasti kenenkään nahkaiset kengät eivät kuitenkaan päädy kertakäyttötavaran tapaan kaatopaikalle ensimmäisten kulumajälkien ilmestyessä niiden pintaan. Toivottavasti eivät.

Paitsi suutarit, kengänhoitoasioissa palvelevat myös kenkäkaupat, ainakin yksi sellainen Hämeenkadun alkupäässä. Luottokenkäkauppani, se ensimmäinen tamperelainen, johon onnekseni sain tutustua pintaa syvemmältä tamperelaistumisen alkuaikoinani, monta monta vuotta sitten. Vaikka ei uutta paria olisikaan ostamassa, ammattitaitoiselta mestarimyyjältä saa ohjeet kenkien hoitamiseen ja aineet hoitojen tekemiseen käyttöpareille vaikkapa illalla elokuvaa katsellessa. Hoitoainettahan oma nahkammekin tarvitsee, kätemme käsirasvaa aina aika ajoin - annetaan sitä siis kengillemmekin ja laitetaan kevätsaappaat kiiltämään!

Laitetaan kevättä lautasellekin, värikäs ja makuja täynnä oleva salaattiannos pitkästä aikaa:


VUOHENJUUSTOSALAATTI
2 annosta:

½ ruukkua lollorossoa
½ ruukkua jääsalaattia
15 cm pätkä kurkkua
1/4 melonia
3 tomaattia
1 punasipuli
2 kynttä valkosipulia
1 pkt vuohenjuustoa
pinjansiemeniä
kalamataoliiveita
oliiviöljyä
suolaa
mustapippuria
sweet chili -kastiketta

- Laita uuni lämpiämään 225'C. Viipaloi tomaatit, punasipuli ja valkosipulin kynnet ja levittele ne uunipellille päällekkäin. Kruunaa kasa vuohenjuustoviipaleilla ja lorauksella oliiviöljyä, mausta rouhauksella mustapippuria ja suolaa, paahda 7 minuuttia grillivastuksen alla niin että juusto saa hieman väriä.
- Revi sillä aikaa annoslautasille salaatti, pilko kurkku ja leikkaa meloni reiluiksi viipaleiksi. Kuumenna pannu ja paahda siinä pinjansiemeniä ilman öljyä hetki. Siemenet ottavat värin todella nopeasti, joten ole tarkkana.
- Kun paahtokasvikset tulevat uunista, nostele ne salaattipedille kurkkukuutioiden päälle. Nostele kruunuksi muutama oliivi ja ripottele annokselle pinjasiemeniä. Viimeistele lorauksella sweet chili -kastiketta ja nauti.

Yllättävän helppoa, yllättävän. Luulin ohjeen Pastanjauhajien sivuilta bongatessani, että salaatti olisi vaatinut vähän enemmän aikaa tai vaivaa, mutta ei, se ei vaatinut. Helppo nautinto, niin silmille kuin makuaisteillekin. Nam!

torstai 8. maaliskuuta 2012

Tampere kymmenen, ring ring!

Kun aurinko paistaa keväisinä aamuina toivottaen hyvät huomenet niin ylenpalttisesti että silmiä siristyttää aurinkolasit päässäkin, en voi olla hymyilemättä työmatkallani vastaantulevalle kyltille, sille, jonka teksti tahattomasti muistuttaa minua lapsuudesta. Tuo kyltti muistuttaa hauskalla tavalla menneistä vuosista ja vuosikymmenistä, niistä ajoista, kun moottoritiet vihreine kyltteineen olivat pohjoisen kaupungin keskustassa asuvalle lapselle harvinaisia, se on muistutus niistä ajoista kun ensimmäisen kerran ymmärsin jossain olevan paikan nimeltä Tampere. Tampere oli Ransun koti, Ransuksi oli nimetty yksi rakkaimmista pehmoleluistamme, vakosamettiliivinen pitkäraajainen laiha koira, joka etäisesti muistutti tv:ssä esiintyvää serkkuaan. Tampere oli heikoista jäistä varoittava vilustuva nalle, postiosoite annetuista aiheista tehtyjen piirustusten lähettämistä varten. Ring ring! Tampere oli lapsen mielikuvissa ruskea ja nukkainen aivan kuin iltasatua jalkalampun alla kertovan Lasse Pöystin paita. Kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin hymyilen noille mielleyhtymille löydettyäni niin paljon uusia merkitityksiä kotikaupungilleni. Lapsuuden tunnemuistot ovat silti ihania, hassuja ja lämpimiä.

Näinä aurinkoisina kevätaamuina Tampere hymyilee minulle takaisin kun sukellan sen syövereihin aamutuimaan, näinä aurinkoisina aamuina Tampereessa ei ole merkkiäkään Pikkukakkosen Luppakorvan alakuloisuudesta tai haikeudesta huolimatta kaupungin harmaasta tehdaspainoitteisesta historiasta. Aurinkoisina päivinä Tampere kukoistaa, se hehkuu historiansa valossa kuin todellinen lady pitkässä hameessaan ja upeassa hatussaan, ja saa katselijansa hymyilemään myös. Tampereen kaupunkiympäristön kehittämisen, Vapriikin kuva-arkiston, Tampereen Infran, Tampereen sähkölaitoksen ja Veran yhteistyönä syntynyt "Historiaa Jakokaapeissa" -hanke tarjoaa kaupunkilaisille hyvän syyn katsella kaupunkia taas hieman uusin silmin, kuljailla puistoissa ja tutustua pala kerrallaan Tampereen historiaan sähkökaappeihin kiinnitettyjen musta-valkoisten kuvien kautta. Nähdä pitkähameisen ladyn 1910-luvun Näsinpuistossa ja silinteripäiset herrat piippuineen kosken rantamilla. 


Tampere-päivän kunniaksi 1.10.2011 avattu projekti on jatkoa "Taidetta jakokaapeissa" -hankkeelle. Historialliset valokuvat harmaisiin ja usein tageilla sotkettuihin tympeisiin sähkökaappeihin on valittu kunkin kaapin olinpaikan mukaan. Alla olevasta linkistä voi klikata itsensä Tampereen kaupungin nettisivuille ja tulostaa mukaansa kartan pientä taidesuunnistusta varten, historian oppituntia, jos hyötynäkökulmasta sitä haluaa ajatella. Toivottavasti kaikki opettajat eri kokoisine koululaisryhmineen ovatkin hyödyntäneet tämän mielenkiintoisen ja näinä kirkkaina kevätpäivinä varmasti vallan inspirovankin tavan jättää muistijälkiä oman kotikaupunkinsa historiasta itseensä.

Eväspullat koriin, kaakaota tai kahvia pieneen termariin ja sitten vain puistoretkelle. 11 historiallista kuvaa eri puolella kaupunkia odottaa katselijaansa.

DALLASPULLA
18 kpl:

2½ dl maitoa
½ hiiva
1 dl sokeria
2 tl vaniljasokeria
2 tl kardemumma
3/4 tl suolaa
1 muna
100 margariinia
8 dl vehnäjauhoja

Täyte:
100 g margariinia
200 g (1 prk) vaniljarahkaa
½ dl vaaleaa siirappia
1 pss vaniljakastikejauhetta
1 rkl vaniljasokeria

Voiteluun: 1 muna

- Lämmitä maito kädenlämpöiseksi ja sekoita hiiva siihen. Mittaa sitten joukkoon sokeri, vaniljasokeri, suola, kardemumma ja muna, lisää sitten mukaan 5 dl jauhoista ja sekoita.
- Sulata margariini ja lisää se taikinaan loppujen jauhojen kanssa. Sekoita huolellisesti ja jätä sitten nousemaan liinan alle varttitunniksi.
- Tee täyte: Sulata margariini, sekoita siihen siirappi, vaniljakastikejauhe, vaniljarahka ja vaniljasokeri. Anna tekeytyä hetki.
- Kumoa kohonnut taikina leivontapöydälle ja vaivaa sitä hieman. Kauli taikina sitten suorakulmaiseksi levyksi, levitä täyte tasaisesti sen päälle ja kääri se sitten pitkäksi pötköksi.
- Leikkaa pötkö tuuman paksuisiksi kiekoiksi ja nosta kiekot uunipellille liinan alle nousemaan hetkeksi. Voitele nousseet kiekot munalla ja paista 225'C vajaan vartin verran.

Ah nam! Aitojen oikeiden dallasten onnistuminen on suurin läpimurtoni sitten Doctor Oetkerin pakastemozzarella-pestopizzan kopioimisen! Tuore, itsetehty pulla voi kertakaikkiaan olla hyvää.

lauantai 3. maaliskuuta 2012

Leikitään Espanjan lomaa, jooko?

Hiihtolomat ovat parhaillaan päällä koko Suomessa, kenellä alkamassa, kenellä loppumassa, kuka taas vielä säästelee suunnitelmiaan keväämmälle. Ihmiset haaveilevat lomasta, matkoista kaukaisiin maihin tai lumista pohjolassa, minäkin haaveilin. Herra K:n kanssa pakkasimme autoon kaiken tarvittavan ja ajoimme viikon aikana yhteensä lähes 2 000 kilometriä toteuttaessamme haaveitamme vapaudesta valkoisilla hangilla, rentoutumisesta lämpimänä höyryävän kylpylän hoidoissa. Viikko oli mukavaa yhdessä oloa rakkaiden kanssa, kaikkein täydellisin talviloma siis.

Viime aikaisia kahvipöytäkeskusteluita töissä kuunnellessani olen hymyillyt hyväksyvästi ihmisten lomahaaveille, työkavereiden suunnitelmille syödä hyvin, rentoutua tehokkaasti, ottaa omaa aikaa ja olla vaan. Olen hymyillyt ajatuksille nautiskella kiireettömästi, hoitaa itseään ja piristää pari- tai ystävyyssuhteitaan. Kun poimii noista keskusteluista ihmisten ykkösunelmat päältä - tuon halun rentoutumiseen, lepäämiseen, pari- ja ystävyyssuhteiden hoitamiseen ja hyvin syömiseen - voi pienen etelänloman toteuttaa hauskana palapeliversiona lähtemättä oikeastaan Tampereelta yhtään mihinkään, turistia omassa kotikaupungissaan leikkien. Leikitään siis vaikkapa Espanjan lomaa.


Palapelilomaan kotikaupungissa et tarvitse ollenkaan niin paljon aikaa tai rahaa kuin oikeaan lomaan, siksi palapeliloma sopii pienemmällekin budjetille. Kas näin se käy: Kutsu mukaan pienelle lomalle paras ystäväsi, siskosi tai rakkautesi. Menkää illalla nukkumaan vierekkäin samaan sänkyyn niin kuin hotellissa nukkuisitte ja jättäkää sälekaihtimet/verhot auki. Älkää laittako kelloa soimaan ollenkaan, antakaa ikkunasta sisään tulvivan päivänvalon herättää teidät lempeästi pitkien yöunien jälkeen. Herätkää rauhassa sängyssä loikoillen, heilutelkaa varpaanne hereille ennen kuin nousette ja puette päällenne. Valitkaa aamupalapaikaksenne lähin hotelli tai muu mukava kahvila (esim. Tulliklubin aamiaisklubi, Linkosuon kahvilat, Kauppahallin kahvilat tai Tammelantorin Aamurusko) ja kutsukaa lisää ystäviä mukaan. Nauttikaa runsas ja kiireetön brunssiaamiainen, jos ette ole koskaan kokeilleet hotelliaamiaista yöpymättä hotellissa, suosittelen sitä lämpimästi. Respasta saa ostaa pelkän aamiaisen aamiaisaikaan. 

Brunssin jälkeen suunnatkaa kulkunne kylpylään Lapinniemeen tai Nokian Edeniin, varatkaa itsellenne hoidot tai rentoutukaa parituntinen ihan vain kylpylän allasosastolla poreissa ja saunoissa köllötellen aivan kuin olisitte tropiikin auringon alla. Nukkukaa päiväunet kotiin saavuttuanne niin kuin nukkuisitte aurinkotuolissa uima-altaalla tai hiekkarannalla, levätkää ainakin tunti kirjoja tai lehtiä sohvalla lukien ja samalla laiskasti jutustellen. Valmistautukaa huolellisesti iltaan, lähtekää hämärän tullessa liikenteeseen ja nauttikaa alkupalaksi espanjalaista kuohuviiniä Cavaa ja tapaksia Koskipuiston kyljessä Pellavatehtaankadulla sijaitsevassa Ravintola Inezissä tyylikkään modernissa ympäristössä dj:n säestämänä. Siirtykää siitä sitten toisen drinkin kautta perinteikkääseen Saludiin syömään kunnon illallinen oikein pitkän kaavan mukaan, tilatkaa paellat tai pihvit, antakaa iloisen henkilökunnan palvella teitä ja mariachin kitarallaan viihdyttää. Päättäkää ilta yökerhossa nauraen ja tanssien omalla porukalla kuin olisitte kaukana poissa tavallisista kuvioistanne. Palapeliloma toimii parhaiten silloin, kun kaikki osallistujat ovat innolla mukana roolissaan.


Toinen varsin mukava tapa leikkiä Espanjan lomaa, on kutsua ystävät kylään Tapas-illan merkeissä vaihtamaan kuulumisia ja nauttimaan pieniä ruoka-annoksia sangriaa kyytipoikanaan. Näin me teimme muutama viikonloppu takaperin, kun tärkeät naiset kokoontuivat luokseni jokavuotiseen tapaan hyvän ruoan ja viinin merkeissä. Tänä vuonna teemana oli Espanjan loma ja tapas-ilta. Pöytään katettiin paitsi kuohuvaa Cavaa ja hedelmäistä sangriaa, myös tomaatti-valkosipulileipää, perunapalloja ja aiolia, Serranon kinkkua ja hunajamelonia, lihapullia tomaattikastikkeessa, Manchego-juustoa ja juoksevaa hunajaa, Chorizo-makkaraa, chilillä maustettuja katkarapuvartaita, tortillaa (espanjalainen perunamunakas), täytettyjä oliiveita, marinoituja herkkusieniä ja valkosipulin kynsiä.

Tapas-illan viettämiseen ei tarvitse erityisiä astioita tai muuta rekvisiittaa, vain hyvän ystäväporukan ruokapöydän ympärille ja pöydälle kymmenkunta pientä ruokalajia. Sekä sitten jäitä ja kannun sangrian tekemistä varten tietenkin. Espanjan kielinen sana "Tapas" tarkoittaa kantta, alkunsa tapas-perinne on tarun mukaan saanut viini- tai sangrialasia kärpäsiltä suojaamaan asetetusta leipäviipaleesta, viinin kannesta. Leivästä tapas-valikoima on sittemmin laajentunut lihaisiin, kalaisiin ja kasviksellisiin pienenpieniin annoksiin, joita nautitaan iltapäivän korvalla viinilasillisen kyytipoikana ennen illan hämärtyessä nautittavaa tuhdimpaa illallista. Yksi, kaksi tai kolme tapasta on välipala, kymmenen menee jo täydestä ateriasta. Kerää omat suosikkisi tapaspöydäksi ja kutsu ystävät istumaan iltaa.


SANGRIA
6 annosta:

1 plo edullista espanjalaista punaviiniä
1 appelsiini
1 lime
1 sitruuna
1 rkl sokeria
reilu ½ litraa spriteä
(1 dl brandyä tai vodkaa)
jäitä
- Pilko hedelmät haluamallasi tavalla reiluiksi lohkoiksi, kuutioiksi tai rinkuloiksi. Laita hedelmät kannuun, ripottele päälle sokeri, lisää jäät ja kaada sitten päälle punaviini ja sprite. Sekoita juomaa hetki, painele hedelmiä, jotta niistä irtoaa makua juomaan. Nauti kylmänä hyvässä seurassa samointein.