tiistai 17. syyskuuta 2013

Maistuvaa maatilalounasta keskellä kaupunkia

Aika tarkalleen vuosi sitten syksyllä intoilin blogissani Tampereelta löytämästäni kebabista, joka ensimmäistä kertaa elämässäni oli mieleiseni. Tarpeeksi naisellinen, tarpeeksi maukas, tarpeeksi raikas ja tuore, ja täydellisesti kebabmainen. Tänään astuin kebabin kanssa seuraavalle rakastumisen tasolle, samaisen Armas-perheen ravintolassa nytkin. 


Tuomikirkonkadulla sijaitseva pieni raikkaan valkoinen Katukeittiö & Deli tarjoilee lounaslistallaan erinomaisen vaihtoehdon salaatin, risotton ja keittolounaan rinnalle: Kasviskebab. Oi joi! Menen syömään sitä ensi viikolla heti uudelleen, niin kertakaikkisen maistuvaa se papumuhennoksineen, marinoituine sipuleineen, porkkanoineen ja jogurttikastikkeineen oli. Nopeaksi aiottu lounas kesti ja kesti ja kesti, kasviskebabin maussa teki mieli viivytellä pitkään. Jälleen yllättävä ja syvälle mieleenpainuva kokemus, ihana yllätys siitä, miten ruoka kertakaikkiaan vaan voi olla hyvää.

"Mutta eihän kebab voi olla kasvista", epäuskoinen Herra K viisasteli hehkutukselleni täydellisen lounaan jälkeen. Teknisesti ottaen ei voikaan, siinä Herra K oli aivan oikeassa, sillä sanan alkuperäiskielinen merkitys on nimenomaan grillattu tai paistettu liha. Tuo syömäni taivaallinen annos oli ennemminkin kasvistäytteinen pita, mutta silti - nimestään huolimatta se oli täydellinen kasviskebab vaikken kasvissyöjä olekaan.


Katukeittiö&Deli on muutenkin mukava ja viihtyisä paikka, vähän ahdas tosin ja naulakoton. Mutta siinä on jotain erilaista kuin lounaspaikoissa yleensä. Siellä oli tyylikästä, valoisaa ja puhdasta, hyvin suomalaista ja maaseutumaistakin jotenkin, mutta silti ehdottoman kaupunkilaista ja eteläeurooppalaista yhtäaikaa. Ehkä sen teki avokeittiön seinien ja tasojen ruutukaakeli tai vaivaton leppoisa tunnelma asiakkaiden ja työntekijöiden välillä. Tai musiikki. Tai ikkunasta näinkin myöhään syksyllä kirkkaasti paistava aurinko. 

En tiedä, päätä itse: Käy lounaalla Armas-perheen Katukeittiö&Delissä. Armas-perhe tarjoaa lähiruokaa, tuo maaseudun keskelle kaupunkia meidän nautittavaksemme sen parhaassa mahdollisessa muodossa ja saa sen tuntumaan siltä, kun kävelisit pienen kylän tuttuun pieneen ruokalaan vaikka menisit ravintolaan ensimmäistä kertaa. Sellaista ystävämäistä ensituntua ei luoda helposti - se syntyy itsestään kun tekijöinä on tyytyväiset ihmiset ja tuotteet, joita ei tarvitse pyydellä anteeksi. 

Ennen kuin lounas oli loppu, jälkiruokana tarjoiltu Tampereen Paahtimon kahvi nosti hymyn huulilleni vielä kerran. Tuoksuvaa, vahvaa, täyteläistä kahvia. Sitä pitää kipaista hakemassa Taikapavusta Stockan vierestä kotiinkin. Vain yksi asia harmittaa: Vaikka jo vuosi sitten ensimmäisen kerran tutustuin Armas-perheen tuotteisiin, en silti ole vielä päässyt vierailemaan Kangasalla Armas-perheen Tuottajatorilla ostamassa raaka-aineita kotikeittiöönikin. Olisikohan nyt jo aika... 

Kiitos rakkaalle ystävälle lounasseurasta ja yhden uuden loistavan lounaspaikan valinnasta.

maanantai 9. syyskuuta 2013

Kuppi kahvia kahdensadan metrin korkeudessa, kiitos!

Ihan tavallisen sunnuntai-illan kunniaksi on hauskaa tehdä juttuja, joita ei välttämättä tulisi tehtyä, jos asioita ajattelisi aina vain järjellä ja hyötynäkökulmasta. Kun meillä kerrankin oli Herra K:n kanssa yhteinen vapaa sunnuntai-ilta, me lähdimme käymään kahvilla 25 kilometrin päässä 200 metrin korkeudessa merenpinnasta. Ei, me emme menneet Näsinneulaan. Emmekä me menneet Pyynikin Näkötornille vaan kolmanteen paikkaan Tampereella, sellaiseen, josta voi nähdä nuo kaksi muuta tornia ja kaiken muunkin aina Valkeakosken tehtaan piippuihin saakka. Me menimme yhdeksäntuntisen aurinkoisen pihatyöpäivän jälkeen Hervannan vesitornille, kun vahingossa löysin siitä maininnan Wikipediasta.

 

Hervannan vesitorni on ihan tavallinen vesitorni. Paitsi, että sen huipulla sijaitsee Pizzeria Häränsilmä, uskomattoman upeat maisemat ja jättimäisen suuren terassin omaava tavallinen lähiöpikaruokala rasvalta haisevine kebab-annoksineen. Valitettavasti sellainen, sillä paikkana vesitornin kattotasanne antaisi mahdollisuudet paljon miellyttävämmällekin kahvilakokemukselle. Ennakko-odotuksemme eivät olleet korkealla, mutta silti ne oli kahvilan puolesta mahdollista alittaa.

Vaikka vesitorni on rakennettu vasta 80-luvun alussa, on pizzeria-kahvila kerrassaan 70-lukuinen aivan kuin tornin ympärillä levittäytyvä betoniviidakkokin. Rahisevan ja romisevan hissikyydin jälkeen ruudullisesta pahvikupista nautittu 1,20€:n kahvi oikeuttaa kuitenkin kiertämään tornin kattotasannetta ja katselemaan maisemaa, joka on keskellä ruuhka-Suomea vieressä levittäytyvine erämaajärvineen vailla vertaansa. Kahvilan tunkkaisissa sisätiloissa ei rumalla ilmalla kahvista olisi saanut nautintoa irti. Ensimmäinen, mitä asiakas näkee kahvilaan sisään astuessaan, on ikkunalaudoille kerääntyneet moneen kertaan luetut sanomalehdet, kertakäyttöastioista ylitsepursuavat roskikset ja lasivitriini, johon leivonnaiset on peitelty valmiiksi odottamaan seuraavaa myyntipäivää. Mutta vaikka kalusteet ovat eri paria eivätkä tarjottavatkaan ihan tätä päivä, pieni mies pitää kahvilansa avoinna vuoden jokaisena päivänä klo 12-20. Se on kunnioitettavaa se. Ja kesäisen kauniina iltana terassilla kahvi on ehdoton elämys.


Kahvilakäynti oli jokaisen ajetun kilometrin arvoinen. Hervanta on aika hullunnäköinen paikka ylhäältä päin katsottuna, pieni alue tupaten täynnä tasakattoisia laatikkotaloja neliömuodostelmissaan. Mielikuvitus alkaa laukata maisemaa katsellessa, jään miettimään millaisia ihmisiä minkäkin talon missäkin ruudussa asuu. Näkevätköhän he toisensa vastakkaisista ikkunoistaan? Amurin työläismuseokorttelin kierroksella kerrotaan siitä, miten vanhoissa, ihanissa puutaloissa asuneet ihmiset kilvan jonottivat uutta kotia näistä aikanaan moderneista tasalaatuisista laatikoista, joista ensimmäiset valmistuivat Hervantaan vuonna 1973. Asuukohan luukuissa vielä niitä samoja ihmisiä? Mitähän mieltä he ovat luukuistaan tänä päivänä?

Maan tasalla ei hoksaa, miten paljon puita vastakkain seisovien talojen väliin mahtuu, mutta sanonnan kaupunki kaupungissa tajuaa, kun katselee Hervannan talokeskittymää ja ihmettelee ikkunoiden valtavaa määrää pienellä alueella. Muualla vesitornin ympäristössä näkyy oikeastaan vain puita ja jokunen talo siellä täällä, mutta Hervanta alla on täynnä keskenään samanlaisia taloja. Kauempana siintävä Tampereen keskusta vetää vertoja Hervannan talomerelle kuitenkin, mutta sekin jaksaa yllättää miten kapealle maakaistaleelle kahden ison järven väliin kaupunki onkaan rakennettu.


Ja se ihmetyttää myös, että vesitornin kattotasanne on kivetty kunnon pihakivillä. En ole aiemmin käynyt vesitornin katolla, joten olin kuvitellut sen jotenkin heiveröisemmäksi. Kivi on kaunista ja varmasti kestävää siellä ylhäällä vallitsevia sääolosuhteita ajatellen, mutta eikö säiliössä oleva vesi ja tornin muut rakenteet paina itsessään jo tarpeeksi? Nopeasti laskien kivistä tulee reilun 14 000 kg:n lisäpaino yhden jalan varassa seisovalle rakennelmalle...

Jos ei häiriinny 70-lukulaisesta suttuisuudesta ja näkee lähiömaailman jollain jännällä tavalla kiehtovana, kannattaa Hervannan vesitornissa ehdottomasti käydä fiilistelemässä yhtä osaa Tamperelaisuutta. Kupilla kahvia 200 metrin korkeudessa voi yllättää ystävänsä iloisesti - tänne ei ihan joka tytön tule tuosta vaan keksittyä lähteä yksin käymään kahvilla. Kiitos seurasta, Herra K! Kaikkeen sinä minun kanssani joudutkin osalliseksi.

lauantai 7. syyskuuta 2013

Pirteitä tuulia lounasrintamalla

Kun kaikenlaiset projektit pitävät ihmisen kiireisenä pitkät päivät iltaan saakka, on piristävää päästä ulos tuulettumaan kesken työn ja huomata, miten maailma ympärillä muuttuu vaikka itse ei välillä tunnukaan pääsevän eteenpäin. Mutta onneksi maailma muuttuu vain vähän sentään, sen verran, etteivät perinteet häiriinny.

Uusin tuuli tamperelaiseen lounastarjontaan on tyttömäisen violetilla ilmeellään katukuvasta erottuva sushibaari Itamae. Keskutorin laidalle Palanderin talon kulmaan avattu sushipaikka on olemukseltaan enemmän baari tai kahvila kuin raskasrakenteinen ravintola, mutta pelkästään positiivisessa mielessä: paikan pöydät ovat pieniä ja siroja, sopivasti kahdelle ystävykselle kuulumisten vaihtoa varten suurten kaari-ikkunoiden eteen sommiteltuja. 



Sushista tulee automaattisesti mieleen Japani ja Japanista taas musta-puna-valkoisuus. Violettiin sisustukseen kestää siksi hetken aikaa tottua, mutta kun siihen tottuu, on violetti oikeastaan oikein kiva. Se on raikas, erilainen, se on mangamainen ja tekee Itamaesta omannäköisensä, jotenkin nuorekkaan. Paikka on niin uusi, että tuore maali melkein tuoksuu vielä seinissä, mutta palvelu on iloista ja ystävällistä. Omistajan pirteys kompensoi uutuuden aiheuttamaa ontuvuutta niin että ensimmäisestä käynnistä päällimmäiseksi jää ehdottomasti hyvä mieli. Tavallinen lusikka misokeitossa ei haittaa, syömäpuikot kun sushille ovat kuitenkin perinteiset ja soija-, wasabi- ja garilisukkeet annokselle tuoreet ja maistuvat, niistä paloihin saa lisää haluamaansa makua, jos jonkun mielestä nigirin riisistä puuttuu vivahdetta.



Uusi paikka ylitti komeasti varovaiset ennakko-odotukseni. Monta monituista sushipaikkaa kokeilleena olin iloisesti yllättynyt annoksen kauneudesta ja monipuolisuudesta, samoin olivat työkaverini, jotka uskaltautuivat tällä viikolla antamaan uudelle paikalle mahdollisuuden ja kokeilemaan Itamaen take away -vaihtoehtoa. Eikä se vaihtoehto ole hinnalla pilattu. Korkeammasta hinnastaan huolimatta on monessa jo pidempään palvelleessa perinteisessä paikassa minikokoisten noutosushien levät olleet nahkeita ja päälliset osin kuivettuneita, mutta ei Itamaessa. Inari-, california- tai gunkansusheja ei muiden paikkojen lounasannoksissa ole aikaisemmin makien ja nigirien lisäksi ollut, niillä uusi paikka saa ehdottomasti sata lisäpistettä itselleen.

Paikan yhteystiedot löytyvät jo netistä - onneksi, sillä kun Koskikeskuksen Skålista ei tähän asti parasta kokemaani sushia enää saa, tullaan Keskustorin sushibaariin soittelemaan joka viikko vähintään kerran. Eikä Itamae ole vain pelkkä lounaspaikka. Itamae on auki iltamyöhään saakka.

Perinteistä tai ei ihan, uudet tuulet vanhaan tuttuun juttuun ovat aina tervetulleita. Jotain muutakin vanhaa-uutta tämä viikko toi mukanaan: The Voice -radiokanava aloitti uuden ajan radiokuunnelman, kolmesta kolmikymppisestä kaupunkilaisnaisesta kertovan Pikku Naisia 2.0:n maanantaina. Uudenlainen kuunnelma vastaa kiireisen nykyelämän haasteisiin, perinteisestä kuunnelmasta poiketen Pikku Naisia 2.0 kestää vain pari minuuttia kerrallaan ja sama jakso uusitaan neljä kertaa päivässä. Maanantaista perjantaihin kestävä jatkotarina vaihtuu viikoittain, mutta helposti samaistuttavat sankarittaret pysyvät samoina. 

The Voicen taajuuden omassa kotikaupungissasi löydät tästä ja jos ensimmäisen viikon tarina jäi välistä, pääset kuuntelemaan menneet jaksot ohjelman nettisivuilta osoitteessa www.voice.fi/pikkunaisia.

perjantai 6. syyskuuta 2013

Syksyinen aurinko jatkaa kesää

Paitsi että ilman päivityksiä kiisivät ohi huhti-, touko-, kesä ja heinäkuu, vilahti samaan syssyyn myös elokuu. Apua! Koskaan ei ole 47 päivää tuntunut näin lyhyeltä ajalta... Onneksi syyskuun aurinkoiset säät jatkavat kesää ja antavat tunteen siitä, ettei mikään ole vielä liian myöhäistä. Ei edes torinrannan aamukahvit. 

On aivan eri asia ajaa töihin kapeita harmaita katuja pitkin kuin kävellä sinne avaran, aamuauringossa kylpevän torin rantaa pitkin uuteen kauppapäivään heräilevää kaupunkia katsellen. Ja on aivan eri asia ehtiä istahtaa hetkeksi kahville kirkkaaseen paisteeseen kuin rynnätä pysähtymättä ja ympärilleen näkemättä tunkkaiseen hämärään toimistoon tietokoneen sinistä ruutua tuijottamaan.


Aamukahville voi torille istua yksinkin. Harvassa paikassa on niin kauniit maisemat katseltavana kuin Tampereen Laukontorilla: vanhoja taloja, punaista tiiltä, rauhallisesti virtaavaa vettä ja laivoja - sekä kauniita kahvilakioskeja. Kaunein kaikista niistä on valkoinen, raidallisine markiiseineen ranskalaishenkinen By Elle. 

Moni kakku päältä kaunis, sanotaan, mutta silti ei aina silkkoa sisältä. By Ellen täytetyt leivät ovat parasta mitä tyttö voi rauhalliseen aamuunsa toivoa. Rapsahtava mutta sisältä pehmeä tuore leipä, täyteläiset maistuvat lisukkeet, valinnan mahdollisuuksia vaikka kuinka monta. Kuppi kahvia kaveriksi ja se syyskesän ihanasti lämmittävä aurinko. By Ellessä on suuri terassi, sinne mahtuu useampikin aamufani, lounastajakin sitten myöhemmin. Aamukahvien lisäksi Elle tarjoaa päivän keiton, omavalintaisilla lisukkeilla kruunatut raikkaat salaatit ja makeat jälkiruoat - mukaan otettavaksi vaikka, jos torille ei ehdi jäädä ruokailemaan. Tai työporukan palaverieväiksi tilattavaksi "kotiin kuljetuksineen". 

Jos töihin ei tarvitsisi aamuisin mennä, istuisin By Ellessä päivää pidempäänkin, kuuntelisin torikahvittelijoiden rentoa jutustelua ja selailisin läpi jonkin lehtitelineessä tarjolla olevan kivannäköisen lehden. Hakisin inspiraatiota, nauttisin olostani.


Tällaista kahvilaa tori on kaivannut! Tyylikästä, mukavaa, ystävällistä ja iloista. Vaikka elmukelmulta maistuvissa ätlähtäneissä meetwursti-juustosämpylöissä onkin oma tunnelmansa, pidän enemmän By Ellen tyylistä. Paitsi silloin kun tunnen itseni niin tamperelaiseksi, että himoitsen naapuriasuntovaunusta myytävää mustaa makkaraa ja kevyt maitoa suoraan purkin suusta. Kun syyskuun lopussa torikahvilat sulkevat luukkunsa, toivoisin, että By Elle jatkaisi sisätiloissa jossain lähistöllä...