lauantai 15. heinäkuuta 2017

Lautanen kainaloon ja Kreikkaan

Kun on lapsia ja iso talo ja iso piha ja remontit ja auto, keskipalkkaiset työt ja uudesta työstä johtuvat olemattomat kesälomat, on joitain haaveita lykättävä vähän tuonnemmaksi. Sillä tavalla hallitusti lykättävä, siirrettävä tulevaisuuden to-do-listalle suunnitellusti ja nautittava haaveilusta, siitä, mitä tällä hetkellä käsissä on. Ulkomaan lomamatkat ovat olleet lykkäyksen kohteena viime vuosina. Runotyttö ei vielä osaa toivoa, mutta Pikkumies haluaisi Englantiin. Ja Singaporeen. Ja Himalajalle. Teineille kävisi mikä vaan matkakohde. Tänä vuonna tulee kuluneeksi 15 vuotta ajasta, jolloin asuin opiskelukaverini kanssa Kreikassa. Kreetan saarella ja Rethymnonin kaupungilla ympäristöineen tulee aina olemaan pieni erityinen paikka sydämessäni. Haaveeni on joskus vielä vuokrata sieltä huvila perheelleni kuukaudeksi, yksi niistä, joihin matkatoimistossa töissä ollessani sain tutustua. Ehkä sitten, kun Kreikan vuodestani on kulunut 20 vuotta. Siihen saakka nautin niistä muistoista, jotka minulla tuosta ajasta ja paikasta on.





Vaaliakseni muistojani välimeren kesistä, rakastan kreikkalaista ruokaa kotikeittiössäni. Ja viinejä. Ja musiikkiakin joiltain osin. Herra K:n grillistä kantautuvat tuoksut tuovat usein mieleen kreetalaisen illan, joskus kesäisinä päivinä kotikaupungin kaduillakin haisee Kreikka. Tampereella on kreikkalainen ravintola, piilossa Tammelan torin takana, kävelymatkan päässä keskustasta. Sunnuntaisin ja maanantaisin ravintola on kiinni, tiedän, niin monta kertaa olen yrittänyt varata sinne pöytää vääränä päivänä. Pettymyksistä oppineena tein viime viikolla varauksen lauantaille. Viisitoista vuotta Kreikasta, kolmetoista vuotta Tampereella ja vasta nyt ensimmäistä kertaa Antikassa.







Väinölänkadun alussa, ratapihatöiden valtavassa myllerryksessä, on vuosina 1902-1908 useammassa eri osassa rakennettu kaksikerroksinen kivitalo. Konemestari G.E. Lidman ja hänen vaimonsa perustivat taloon leipomon, joka tietojen mukaan vuonna 1926 työllisti 33 henkilöä. Siitä, mihin asti Lidmanin leipomo on talossa toiminut, en löytänyt merkintää. Mutta 60-luvulla koulusta palanneet Tammelan lapset muistavat jo kaukaa nenään tuntuneen munkin tuoksun ja 70-luvun alussa talossa asuneet piharakennuksessa aamuyöllä käynnistyneen taikinakoneen, jonka kovaääniseen hurinaan uudet asukkaat pian tottuivat. Leipomoajasta rakennuksessa muistuttaa paikoilleen jätetty alkuperäinen moniluukkuinen leivinuuni.

Nykyisin talossa oleva ravintola on ollut paikallaan kuulemani mukaan jo nelisenkymmentä vuotta. Kun nopeasti laskee vuosia taaksepäin, niin kovin monta vuotta ei pikahistoriikista jää puuttumaan. Kreikkalaisen ravintolan sisustuksesta voi olla montaa mieltä, mutta minä näen siinä päälleliimaamatonta autenttisuutta. Tuoreet ruusut pöydillä, muovikukat maljakossa, lamput ja kynttilät, maljakot ja ruukut, eriparit sulassa sovussa. Sympaattinen sekoitus vähän kaikkea, vanhaa, uutta, Suomea ja Kreikaa, historiaa ja nykyisyyttä värillisenä ja värittömänä. Sini-valkoista sisustusta, jota me monesti pidämme kreikkalaisena, ei Kreikassa paikan päällä useinkaan ole. Värien ja yksityiskohtien sekamelskaa sen sijaan on. Yhteenkään kuvistani ei tainnut tallentua oven viertä koristava tarrarykelmä eri maksutapojen käytettävyydestä, se sai minut hymyilemään. Sellaista harvoin näkee kotimaassa - vain seinään teipatut eri maiden rahat puuttuivat sen vierestä. Ja erilaisilla kuviolla varustetut muoviset liinat, niitä melkein olisin pöytiin kaivannut vaikka en sitten aivan kuitenkaan. Ne jäivät kreikkalaisista tavernoista mieleen, mutta Antika on hienompi kuin satamakaupungin rantakatujen ruokalat.






Pääruoat meistä jokainen valitsi listalta itse, mutta yhteisiä alkupaloja minä kreikkalaiseen tapaan tilasin pöydän täydeltä: Kreikkalaista salaattia (horiatiki), friteerattuja mustekalarenkaita (calamares), valkosipulista kurkku-jogurttikastiketta (tzatziki) runsaalla oliiviöljyllä höystettynä ja talon leipää, ne jaettiin ruokaseurueen kesken ripottelematta niihin kuitenkaan suolaa ensin niin kuin paikallisilla on tapana. Oliiviöljyä ja punaviinietikkaa jokainen sai laittaa omalle lautaselleen mielensä mukaan. Minä katselin lautasten täyttämän pöydän liinaa tahraavia, vähän epäkäytännöllisiä pieniä pulloja nostalgisena, niissä kulminoituu rantaravintolat ja konstailematon, järjettömän hyvä ruoka. Calamares, oh calamares! Näin pehmeitä ja rapeita renkaita en ole pitkään aikaan saanut! Näissä ei ollut tietoakaan sitkeydestä ja kumimaisuudesta.

Lampaankyljyksiä, souvlakia, paistettuja kasviksia, nam! Tirisevää lihaa sitruunaöljyllä tai konjakki-kermakastikkeella. Herra K valitsi kyljýksiinsä öljyn, minä souvlakini kanssa sorruin kastikkeeseen, joka oli taivaallista! Täydeläistä, tuoksuvaa, mausteisen maistuvaa. Seuraavalla kerralla tilaan kuitenkin ilman - sitä ihanuutta kun oli niin paljon, että se meinasi kirjaimellisesti peittää alleen kaiken muun.



Se, mikä taustalla kuuluvan Zorbas-musiikin ja niitä näitä höpöttelevän tarjoilijan lisäksi toi Antikassa vuosien takaisia muistoja mieleen, oli lasten ravintolassa saama palvelu. Runotyttö viihtyi. Uusissa aurinkolaseissaan keimaillen hän innostui sormipystyssä tilailemaan lisää tomaatteja hänelle leperreiltä tarjoilijoilta. Mutta mikä puuttui? Viini. Oma vika, sitä olisi kyllä ollut yllin kyllin tarjolla ja kreikkalaiseen ruokaan se nimenomaan olisi sopinutkin. Mutta keskipäivä. Ja auto. Ja lapsi. Ja ukki ja mummu. Pah! Tekosyitä omalle ajattelemattomuudelle. Uskon, että ukille ja mummulle olisi pieni lasillinen varmasti maistunut myös, keskellä päivää tai ei. Se olisi ollut kreikkalainen tapa se.

tiistai 11. heinäkuuta 2017

Katutaidetta työmatkan varrella

Aurinkoinen maanantaiaamu, ensimmäinen työaamu loman jälkeen. Kävelen silmiäni siristellen sisään työpaikalleni johtavasta portista ajatuksissani aamukahvi. Iso tuoksuva kupillinen todelliseen tarpeeseen. Maanantai. En ole työmoodissa vielä, en aivan virkuimmillani. Huomioni kiinnittyy parkkitalon seinään kiinnitettyyn suureen kankaaseen ja siinä olevaan kuvaan. Pysähdyn ja jään katselemaan kuvaa hetkeksi. Kuva vangitsee, imee mukaansa. Tuntuu kuin katselisin Marko Vuokolan teoksen ikkunasta sen takana aukeavaa maisemaa. Aika pysähtyy. Ei minulla olekaan mihinkään niin kiire, ajattelen, kaikki muut kun ovat vielä lomalla.




Muistan viime vuodesta, että kesän ajaksi Finlaysonin alueen valtaa kansainvälinen taidetapahtuma. Ohitan työpaikkani oven ja sujahdan sisään Väinö Linnan aukiolle vievästä porttikongista. Sisäpiha on aikaisin aamulla vielä hiljainen ja autio, vain jättimäinen, värikäs peltilehmä kurkottaa kaulaansa minua kohti ja tervehtii laitumelleen eksynyttä. Katselen vasikkaa hetken, tavoitan kesäisen laitumen tunnelman sen asennosta eri autojen osia eläimen rungosta eritellessäni. Mitä se tekee, ammuu? Tavoittelee aamumaitoa äitinsä utareista? Miina Äkkijyrkkä taitaa olla ainoa, joka tietää.






Käännän katseeni ja lähestyn TR5:n oven päällä olevaa rautalankaa ja siihen ripustettuja jalkapallopaitoja. Riiko Sakkinen, Euroopan rautainen puolustuslinja, luen seinästä ja hymähdän. Nerokasta leikkiä politiikalla ja urheilulla, menneisyydellä, nykyisyydellä, vakavuudella ja huumorilla. Aukiolta kohti tamperelaista lempinurkkaani lähtevä kuja on maalattu keltaisella ja valkoisella, se kutsuu jatkamaan eteenpäin. Finlaysonin Coronna -kuosi. Ja kulman takana Finlaysonin Visa -kuosi. Ja seuraavan kulman takana Finlaysonin Aalto -kuosi, joka sini-valko-sinisenä valuu kuin virtaava vesi pitkin sisäpihaa, mäkeä alas räsymaton ja Finlaysonin Elefantit -kuosin luo.








Äitikirahvi ja vauvakirahvi Lasten kulttuurikeskus Rullan edustalla, aivan kuin minä ja Runotyttö, hymyilen. Niiden perään runoja ja kuvioita Ville Färsaarten ja Anna Elina Isoaron nimetön teos. "Olet toivomuskaivo. Pajatso. Kolikon kimpoilua vailla". Herra K, toivomuskaivoni. Ei pajatso, pajatso on liian arvaamaton, aivan liian poukkoileva ja hankala. Katselen lauseita ja mietin niiden merkityksiä omassa elämässäni. Kierros on kierretty. Finlayson Art Arean varsinaiset näyttelytilat TR1:ssä, TR2:ssa, TR4:ssa ja TR5:ssa ovat maanantaisin suljetut, mutta katutaidetta oli onneksi tarjolla yllin kyllin maanantaiaamun aikaiselle linnulle.
 


Jatkan kulkuani keveentynein askelin. Ei sitä turhaan sanota, että taidetta säännöllisesti ihailemassa käyvät ihmiset voivat paremmin. Kun viisitoista minuuttia alkuperäistä suunnitelmaani myöhemmin suuntaan kulkuni työpaikan ovesta sisään, olen aivan eri vireessä kuin ennen yllätyksenä tullutta taidekierrostani. Olisinpa hakenut sen kahvin mukaan, se oli ainoa osa, joka täydellisestä aamusta jäi puuttumaan. Se ja Herra K, tuli ikävä, vaikka vasta nousin aamulla hänen vierestään töihin. Herra K olisi pitänyt kierroksesta myös. Siperian Pala Cafessa erikoiskahvit ovat aamulla kaikeksi hyväksi puoleen hintaan.  

sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

Isompi pala historiaa kuin osasin odottaakaan

Kauan sitten kuulin tarinan paikasta, joka olisi ehdottomasti pyöräilyretken arvoinen. Nokian perällä, kaukana Siurossa, on kuulemma matala koski ja kosken vieressä baari, jossa on iso viihtyisä terassi ja maailman parhaat pizzat. Ahaa, ajattelin silloin ja panin asian korvan taakse odottamaan tulevaisuuden pyörälenkkiä. Sitä lenkkiä ei ole vielä tullut, ei, vaikka tarinan kuulemisesta on jo aikaa. Pyörä ei ole kunnossa, siihen ei saa lastenistuinta kiinni, niin olen perustellut itselleni sitä, etten ole ajanut metriäkään sitten vuoden... 2007! Taito ei kuulemma kuitenkaan koskaan unohdu, niinhän ne sanovat. Tiedä häntä sitten.




Perjantaina, Runotytön syntymäpäivien aurinkoisissa jälkimainingeissa päätin, että kun mummu ja ukki pohjoisesta ovat vielä kylässä, minä viis veisaan ruoanlaitosta ja ehdotan jotain muuta. Meillä kun kerrankin olisi hyvä syy harrastaa hieman kotiseutumatkailua, ajella vähän ja katsella keskustaa laajemmin tätä kotikaupunkia ja sen ympäristöä. Mietin hetken kuulemaani tarinaa, pyörää ja retkeä, ja tunsin pienen pistoksen kun hylkäsin kuulemastani jutusta sen pyöräretkiosan niin monen vuoden odottelun jälkeen. Mutta kun vieraita on mukana, on perusteltua käyttää pyörän sijasta autoa, vakuutin itselleni. Ja pizzaperjantai, älyttömän hyvä syy sekin, parempi kuin mikään muu. Niinpä me hyppäsimme autoon kaikki viisi ja suuntasimme pizzalle Siuroon.





Vihreät maalaismaisemat, alavat pellot ja jokivieri, niitä oli kiva katsella auton ikkunastakin. Kun koski vanhoine kivisiltoineen paljastui mutkan takaa, harmitti, etten etukäteen ottanut paremmin selvää siitä mihin oikeastaan olimmekaan menossa. Paikka on niin paljon muutakin kuin vain pizzaa! Miksei siitä kukaan puhunut mitään? Siuron Koskibaari on ollut kylän kokoontumispaikka, palvellut paikalla asiakkaitaan vuodesta 1959 lähtien, nykyinen omistaja on baarinpitäjä kolmannessa polvessa, katsoin nettivideosta jälkikäteen. Suuri keltainen puutalo on alkujaan ollut Osuusliike Voiman kauppa, rakennettu vuonna 1912, kymmenen vuotta myöhemmin kuin kahden kunnan ja kahden lääninkin rajana aikanaan toiminut kivisilta. Kosken toisella puolella oleva vanha puuhiomo ja Oksasen puutarhan yhä käytössä oleva Nokia-yhtiöiden rakennuttama voimala ovat valmistuneet vuonna 1906. Puolitoista vuosisataa aiemmin keskellä koskea on ollut kruunun mylly, johon johti lankkusilta.

Etsimme vapaan suojaisan pöydän baarin terassilta ja katselemme maisemaa hetken. Siuronkoski on vanhaa asuinaluetta, vanhempaa kuin moni muu paikka Pirkanmaalla. Myöhemmin tulleiden heimojen tieltä pohjoiseen väistyneet saamelaiset pitivät majaa näillä sijoilla jo kivikaudella (5000 e.a.a - 1500 e.a.a), paikan nimi Siuro, on pohjoissaamea ja tarkoittaa kapeaa paikkaa vesistössä. 1500 vuotta sitten kahden vesistön yhtymäkohta oli jo muodostunut vilkkaaksi kauppapaikaksi ja sitä suojaamaan oli Siurovuorelle rakennettu linnoitus. Tuon linnoituksen jäänteet ovat Suomen viidenneksi suurin muinaislinna. Nopeasti teollistunut maaseutukylä oli 100 vuoden ajan rentoa elämää viettäneiden tukkijätkien kesätyömaa. Monet kylän taloista tarjosivat lisäansioinaan paikan muualta tulleiden jätkien korttipeli- ja juomaringeille. Tukkeja ei uomassa ole kulkenut enää vuosikymmeniin, Siuronkosken rantakivikossa on rauhallisesta kesäpäivästä nauttivia kalastajia. Jälkikäteen luen, että saaliskalaerikoisuutena koskessa on Suomessa muuten harvinainen toutain.





Hämärässä Koskibaarissa on sopivan vanhanaikainen ja sopivan kylämäinen tunnelma. Pieni jono tiskille ei haittaa yhtään, baarissa on mukava katsella ympärilleen. Valitessamme pizzoja listalta mummun kanssa, Runotyttö luettelee mitä kaikkea hän haluaisi tilata itselleen: jäätelöitä, munkkeja, voisilmäpullaa ja erivärisiä pulloja tiskin takana olevalta hyllyltä. Luen myöhemmin netistä, että pizzojen ja muiden lista-annosten lisäksi kyläbaari tarjoilee aamupuuroa klo 9:00 alkaen ja jatkaa arkipäivät vaihtuvalla lounaslistalla. Viikonloppuisin baari on avoinna klo 2:00 saakka livemusiikin, visailujen ja karaoken voimin. 




Ruuhkasta huolimatta saamme ruokamme yllättävän nopeasti, monet muut pöytäseurueet (tai osat niistä) joutuvat odottamaan annoksiaan paljon kauemmin. Rapeareunaiset pizzat ovat hyvät, kuulemani tarinat Koskibaarista loistavana pizzapaikkana eivät siis olleet fuulaa. Mutta paikasta ja sen ympäristöstä olisin mieluusti kuullut henkilökunnaltakin enemmän. Takaisin kotiin päin mennessämme ajamme Melon voimalaitoksen kautta ja katselemme aikojen saatossa kallioon syöpynyttä uomaa. Jos olisin tiennyt, olisimme pizzojen jälkeen poikenneet Koskibaarilta uimarantaan ja matonpesupaikkaan johtavalle Satamatielle ja käyneet katsomassa paikkoja, joissa sisällissodan aikana on teloitettu punaisten puolella taistelleita - katsoimme Herra K:n kanssa Väinö Linnan romaanitrilogiaan pohjautuvan Täällä pohjantähden alla -sarjan tallennuksesta juuri hiljan.

Kun illalla laulan Runotytön uneen Tupakka rullaa, mietin Turun tietä, hämäläisten härkätietä. Sitä, miten aiemmin päivällä katselimme sitä Koskibaarin terassilta. Meidän pitää tehdä reissu Siuroon uudelleen.