tiistai 29. lokakuuta 2013

Ruoka-asema, ruokaa asemalla

Muutama vuosi sitten, asuessani pienessä pesässäni lähellä junarataa, ehdin tottua paaluttamisen, räjäyttämisen ja kaivamisen jatkuviin ääniin, erilaisiin piipityksiin, pamauksiin, töminään, tärinään ja jyrinään. Ensin asema-alueella rakennettiin tunneleita ja sitten koko kaupungin keskustan alla jättimäistä luolaa. Vasta pari viikkoa sitten tajusin miten nuo kaksi erillisinä asioina pitämääni rakennuskohdetta yhdistyvät maan alla: Uuden asematunnelin ja P-Hämpin väliin radan taakse on aivan huomaamattani tehty kokonainen maanalainen ravintolamaailma, minun maailmani!

Rakennustyömaat ovat nyt hiljentyneet ja uudet kohteet muuttuneet osaksi kaupunkilaisten arkipäivää. Uuden parkkiluolan ehdin käydä testaamassa jo keväällä, ja kahta uutta asematunnelia pitkinkin on tullut juostua milloin mihinkin suuntaan junalle kiiruhtaessa, mutta niiden välissä oleva alue oli minulle vielä tuntematon. Samoin kuin pääsy sinne, sillä uuden ruokapaikan nettisivuilla annetut kulkuohjeet jalkaisin olivat kiireessä puhelimen pieneltä näytöltä luettuna erittäin epäselvät. Autolla olisi päässyt melkein ravintola-alueen ovesta sisään uuden parkkihallin kautta, kävelemällä ihan ei. En tiennyt että toista uusista asematunneleista kutsutaan matkatunneliksi ja kulku torimaiseen ruokalaan tapahtuisi sitä pitkin.

Ehdin seisoskella asemalaiturilla ihmettelemässä oikeaa suuntaa aika tovin etsien silmilläni mainintoja maanalaisesta maailmasta aivan turhaan ennen kuin tajusin: Olin ollut väärässä tunnelissa, kylttejä ja opasteita on vain siellä toisessa. Miksi ihmeessä vain siellä? Miksi asemalaiturilla tai aseman ulkopuolella ei kerrota mitä tunneleista löytyy? Onneksi asemalla oli turistineuvonta, ilman heitä en olisi löytänyt perille kotikaupunkini uuteen lounasmekkaan. Paikkaan, jonka tarjontaankaan ei nettisivujen perusteella päässyt etukäteen tutustumaan. Maanalaiset ravintolat taitavat olla niin uusia vielä, ettei niillä ole nettisivuja olemassa. Vaikka vasta nettisivut saavat markkinamiesten mukaan yritykset heräämään henkiin...


Foodstation -nimitys kuulostaa kansainväliseltä. Se kuulostaa vähintääkin pääkaupunkimaiselta, mutta sepä sijaitseekin täällä meillä Tampereella. Se, että torimainen ruokamaailma sijaitsee maan alla, tekee siitä entisestäänkin mielenkiintoisemman. Sitä paitsi Foodstationin toiminta-ajatus tuntuu fiksulta: Ruokailemaan tulevassa porukassa jokainen voi vapaasti valita mistä alueen ravintolasta ruokansa hakee, silti ryhmä voi istua syömään ruokansa samaan pöytään yhdessä. Kun yhden tekee mieli salaattia ja toisen pelkkää jälkkäriä ja kolmannelle maistuisi välillä nakit ja perunamuusi iän ikuisen sushin tai wokin tilalta, on yhteisen lounaspaikan valinta välillä vaikeaa. Muualla, paitsi täällä.

Legendaarinen kebab-ravintola Abu Fuad, amerikkalainen Burger Bar, itämainen Zok Wok, kotiruokamainen Aseman Grilli ja japanilainen Delisushi pitävät huolen ruokailijoiden suolaisen nälästä. Italialainen Minetti-jäätelö ja Jussinhannan leipomon Sweet Bakery vastaavat makean himoon ihanan näköisine tiskeineen. Sweet Bakeryssa tarjoillaan makean lisäksi myös salaatteja ja täytettyjä leipiä. Ravintolakattaus kauniine väreineen ja valaistuine tiskeineen on vakuuttava. Jos tavallisessa yhden idean ravintolassakin kehitän itselleni kolmen annoksen ongelman, on nautittavan lounaan valinta täällä aivan erityisen vaikea.


Päädyimme tällä kertaa ystäväni kanssa samaan ruokapaikkaan, joten tuo "eri ruoka, yhteinen pöytä" -ajatus jäi vielä testaamatta. Mutta koska vasta yksi aseman ruokapaikoista tuli kokeiltua, on asemalle suunnistettava lounastamaan uudestaankin. Ja toisella kertaa se suunnistaminen on huomattavasti helpompaa kun tiedän, että Foodstation sijaitsee keskustasta S-market Pendolinoon vievän tunnelin Tullintorin puoleisessa päässä.

keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Puisto ja sen paviljonki

Tampereen keskustassa on ravintola, joka varmasti sijaitsee yhdellä koko maan kauneimmista paikoista. Ainakin minun mielestäni - ja ilmeisesti myös jonkun muun, sillä ravintolan suurista ikkunoista näkyvä punatiilinen puistomaisema on nimetty yhdeksi Suomen kahdestakymmenestäseitsemästä kansallismaisemasta. Teollisuushistorian värittämää koskimaisemaa katsellessa ei tarvitse paistaa aurinko, se on vangitseva myös harmaalla ja räntäsateisella säällä.
 

Tuo ravintola on keskellä kaupungin keskustaa Tammerkosken rannassa, parhaalla paikalla kaikkien katseiden alla. Siitä tulee käveltyä ohi päivittäin, mutta silti se ei tule mieleen silloin kun miettii vaihtoehtoja ravintolakäynnille. Joskus tuntuu, että ulkopaikkakuntalaiset huomaavat sen paremmin kuin tamperelaiset itse. Mitä tamperelaisemmaksi olen muuttunut, sitä vähemmän olen itsekin enää kiinnittänyt siihen mitään huomiota, vaikka lämmöllä muistankin sen ensimmäisen kerran kun vuonna 1995 istuin neljän rakkaan ystäväni kanssa syömässä siellä pizzaa välipysähdyksellä ensimmäisen työharjoitteluseikkailumme alkaessa. Junalta tulleina turisteina näimme paviljonkiravintolan jo kaukaa.


Koskipuisto itsessään on vanha puisto, perustettu jo 1800-luvulla. Nykyinen ravintolarakennus nousi paikalleen vuonna 1966, Rosso avattiin vuonna 1981 ja siinä se on sijainnut siitä lähtien Hämeenkadun ja Hatanpään valtatien risteyksessä kosken ylittävän sillan kupeessa. Siitä on 32 vuodessa tullut niin tuttu, ettei siihen kiinnitä mitään huomiota. Millaisia asiakkaita siellä käy, vain ulkopaikkakuntalaisiako? Millaisia asiakkaita ravintolassa on käynyt vuosikymmenten aikana? Hienoja ihmisiä, tavallisia ihmisiä, bisnessihmisiä, boheemeita taiteilijoita? Millaisia ruokia ja juomia siellä on nautittu? Sijaintipaikan pitkä historia on ihanasti otettu huomioon ylätasanteen verhoihin painetuissa valokuvissa, pitkine sisäportaineen paikka on helposti lähestyttävällä, tavallisella ja mukavalla tavalla hienostuneen tunnelmallinen. 

Kadulle päin rakennus näyttää 60-lukuisen tylsältä, harmaalta ja ikkunattomalta, mutta etusivusta taaksepäin aukeavan viuhkamaisen muotonsa ansiosta se tarjoaa rauhalliset näkymät pois päin kiireiseltä ja vilkkaasti liikennöidyltä pääkadulta. Puistosta päin katseltuna paviljonki on kaunis ja siro, suuret ikkunat ja ravintolaa useammassa tasossa ympäröivä kesäterassi ovat vertaansa vailla. Ympärilleni katsellessani mietin, miten puistoravintolaan on varmaan aina haluttu rauhoittumaan hetkiseksi, istahtamaan omaan rauhaan, pois kaupungin pahimmasta kiireestä menemättä silti kauas. 


Ketjuravintolat eivät tänä päivänä ole arvossaan kun erikoisuuksia ja pienimuotoisuutta haetaan joka elämän alueella. Mutta yhteen ruokaseuraan ketjuravintola toimii takuuvarmasti paremmin kuin yksikään erikoistuneista ravinteleista: Silloin kun syömään mennään lasten kanssa, ei ruokapaikkaa valita erikoisuuden tai trendikkyyden perusteella.

Velhon eväät ja muut lasten listan annokset Rosso osaa loistavasti, 12-vuotias neiti ei tiedä parempaa pastaa kuin Onni Oravan Pasta Bolognese on. Neljävuotiaan saa onnelliseksi korillisella ranskanperunoita ja nakkeja, niitä kun ei kotona tavallisissa päivissä tarjoilla. Onnistuneen lastenlistan lisäksi Rosson reilunkokoiseen puna-valkoruudulliseen ruokapöytään saa levittää koko penaalin sisällön ja ruokaa odotellessa värittää antaumuksella Angry Birds -kirjaa, Muumi-sadustakaan eivät tarjoilijat tai muut asiakkaatkaan tunnu pahemmin häiriintyvän. Monessa muussa ravintolassa en osaisi kuvitella suhtautumisen olevan yhtä aurinkoinen ja salliva.
 

Ja on Rosson listalla ihan ok vaihtoehdot Italiasta myös aikuisille, vaikka salaattipöytä ei monipuolisuudellaan hurmaakaan. Mitenkään maailman nopein ei Koskipuiston Rosson keittiö ole, muistan ravintola-alalla työskentelevän tuttavani joskus kertoneen, että keittiö on oikeastikin aivan liian pieni suhteessa nykyiseen asiakaspaikkojen määrään. Mutta emme me nälkään kuolleet, sitä paitsi hyväähän kannattaa vähän välillä odottaakin. 

Lasten kanssa ruokailemisen lisäksi voisin kuvitella käyväni Koskipuiston Rosson ylätasanteella viinilasillisella ihan yksin alkuillasta silloin tällöin. Tai nopealla kahvilla bussia odotellessa, vaikka Herra K:n kanssa aikuisten kesken nautittavalle illalliselle valitsisinkin jonkun toisen paikan. Vai valitsisinko? Onhan ohivirtaava vesi, ympärillä olevat historialliset rakennukset, iltaan pimenevä puistomaisema ja rauhallinen pöytä suuren ikkunan edessä aika romanttista, vaikka ketjuravintolan ruoka ei niin valtaisa elämys olisikaan...

keskiviikko 16. lokakuuta 2013

Linnan juhlien ennakkotunnelmissa

Tunnetko vanhan sanonnan siitä, miten kaikki tiet vievät Roomaan? Maakohtaisesti ja jopa maanosakohtaisesti voi sanonta hyvinkin pitää paikkansa, mutta kansainvälisyydestä viis, kotikaupungissani on oma "Roomansa", paikka, johon kaikki tiet tällä seudulla tuntuvat johtavan. Ja tuohon paikkaan kääntyvät koko valtakunnan katseet 6.12.2013.

Lähestyitpä kaupungin keskustaa mistä suunnasta tahansa, on tien päällä puomissa aina neljä opastekylttiä: Linja-autoasema, rautatieasema, sairaala ja Tampere-talo. Tuo sijaintipaikkansa mukaan Tampere-taloksi nimetty Pohjoismaiden suurin kongressikeskus on vasta nuoriaikuinen, vuonna 1990 valmistunut 23-vuotias laitos, mutta lunastanut paikkansa kaupungin keskipisteenä yhdyskunnallisesti tärkeiden opastekylttipaikkojen rinnalla.

Vaikka olen kohta kymmenen vuotta asunut Tampereella, astuin Tampere-taloon vieraana ensimmäisen kerran vasta tänä iltana. Kymmenen vuotta sitten olin kyllä töissä siellä yhden päivän ja viisi vuotta sitten pitelin ystävääni kädestä sen aulassa X-factor -ohjelman kuvauksissa, mutta noita kertoja ei kuitenkaan voida laskea varsinaisiksi vierailuiksi, vaikka jälkimmäisellä seura olikin pääosin samaa kuin tänään. Aikaisempien käyntieni tarkoitukset eivät olleet itse talo ja sen tarjoamat palvelut, joten tämän iltainen oli siis ensimmäinen oikea vierailukertani, ja siksi otinkin siitä kaiken irti. Lämmin kiitos työnantajalleni tästä yllättäen tarjoutuneesta mahdollisuudesta.

Juhlallinen ja kaunis Tampere-talo sijaitsee upealla paikalla Sorsapuiston kulmassa. Ystäväni, jotka asuvat tällä puolella kaupunkia, viettävät varsinkin kesäisin paljon aikaansa Sorsussa. Istuvat penkeillä tai nurmikolla, evästävät, lukevat kirjoja ja lehtiä, leikkivät lapsineen ja ihailevat puiston lintuja. Minä, toisen puolen asukki, käytän vastaaviin tarkoituksiin Koskipuistoa. Sorsapuiston ehkä hauskin historiallinen yksityiskohta on vanhan teurastamon tiloissa Tampere-talon paikalla vuosina 1964-1972 sijainnut eläintarha, jonka vetonauloina olivat puolalaiselta ystävyyskaupungilta yllätyksenä saadut kaksi pientä leijonaa. Tamiksi ja Pereksi ristittyjen leijonapentujen lisäksi esillä heille vartavasten rakennetussa eläintarhassa oli erilaisia apinoita, aasi, puuma sekä kotimaisia petoja. Eläintarha oli suosittu matkailukohde 60-luvun lopulla, mutta eläinsuojelulain tiukennuttua se jouduttiin sulkemaan ja eläimet siirtämään muihin tarhoihin. 


Punaisen tiilen sijasta valkoinen, kauniisti valaistu Tampere-talo on sisältäpäin yhtä ilmava, tyylikäs ja avara kuin miltä se ulkoa päin näyttää. Talon sirous yllättää. Se on kasvihuonemainen, raikas, ei tehdasmainen tai työväenhistoriasävytteinen niin kuin tamperelaiselta juhlatilalta voisi odottaa. Vanhasta muistista saan nopeasti kuviteltua talon korkean aulatilan, talvipuutarhan ja sisäparvekkeet täyteen puheensorinaa, juhlapukuja, nutturakampauksia ja viinilasit kädessä seurustelevia silmäätekeviä. 

Viipyilen kuvitelmassani ja mietin, mahtavatko Itsenäisyyspäivänä vietettävät Linnan juhlat näyttää tänä vuonna siltä? Vaikka ajatus perinteisistä Linnan juhlista kättelyjonoineen onkin heitettävä mielestä, ei juhlavuudesta tarvitse Tampere-talon takia tinkiä. Tanssilattiaa en sinne osaa kuvitella eikä sellaista ilmeisesti ole tulossakaan, mutta ison salin miellyttävissä penkeissä istuessani hymähdän tyytyväisenä: konserttisuunnitelma Presidentin vastaanotolla ei ole ollenkaan huono, akustisesti upeassa salissa on juuri oikealla tavalla arvokasta tunnelmaa.

Vaaleasta puulla sisustetusta salista tulee luolamainen, kun valot sammutetaan ja musiikkielämys alkaa. Salin vaaleus katoaa, tunnelma tihenee. Itselläni on hetkisen aikaa vaikea suhtautua kovaäänisen pop-bändin keikka-aloitukseen tällaisessa paikassa. Kehoni ja kaikki aistini odottavat teatterimaisempaa kulttuuriesitystä, hempeämpää ja kultturellimpaa kokemusta rock-festareiden sijaan. Voiko täällä heilua? Voiko täällä taputtaa musiikin mukana ja nauraa ääneen silkasta innostuksesta? Voiko jalalla naputtaa lattiaa niin kuin kesällä rantalavan hiekalla naputin? Sitten muistan: Kyllä täällä voi. Olinhan minä Oulussakin Madetojan arvokkaassa salissa katsomassa stand-up-komiikkaa ja nauroin mahani kipeäksi hauskoille miehille. 

Miksi tällaisten salien pitäisikään palvella vain oopperaa ja kaupunginorkesteria? Tällaiset kokemukset ovat kaikenlaisesta musiikista pitäviä kaiken ikäisiä kaupunkilaisia varten. Akustiikka ja huipputekniikka kuuluvat monenlaiseen kulttuuriin, uskon, että ainakin tämän iltaisen konsertin yli-innostunut valomies on tästä asiasta kanssani täysin samaa mieltä. 

Kukakohan Linnan juhlien konsertissa mahtaa istua minun käyttämälläni paikalla A20, 182?

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

A niin kuin aurinkoinen sunnuntai, A niin kuin afganistanilainen ruoka

Afganistan. Afganistan... Mitä sinulle tulee mieleen Afganistanista? Hiekka? Paimentolaiset, vuoristovuohet? Lähi-Itä ja mystinen musiikki, tuhannen ja yhden yön tarinat, kauniin koristeelliset vaatteet ja ihmisten ebenpuisenmustat hiukset? Tomuinen, varjoton kuumuus, kilometrien mittaiset luolastot maan uumenissa? 

Minulle ei ainakaan ensimmäisenä ruoka eikä se, että afganistanilaista ruokaa saa milteipä ainoana paikkana Suomessa juuri Tampereen seudulta. Innostuin siis heti ajatuksesta kun viime viikonloppuna kuulin, että Tohtori A halusi viedä minut ja Herra K:n myöhäiselle sunnuntailounaalle hänelle tuttuun ravintolaan Tampereen ja Kangasalan rajalla.


Ravintola Aryana on siitä erikoinen etninen ruokapaikka, että se on jo yli neljännesvuosisadan ikäinen ja sijainnut samassa paikassa alusta lähtien. Ravintola näyttää ulkoapäin omakotitalolta, siksi sisään astuessa tuntuukin kuin menisi ystävän luokse syömään ravintolaruokailun sijasta. Koraanin opetusten mukaisesti afgaanit ottavat vieraat vastaan avosylin ja tuo kulttuurinen piirre tuntuu todelliselta Aryaniin tultaessa: tervetulotoivotus on lämmin ja mukava. 

Miesten keskustellessa ruokalistojen äärellä, istun hetken haltioituneena paikoillani. Pidän ravintoloista, jotka rohkeasti ovat juuri sitä, mitä kertovat olevansa. Ja Aryana on, on tarjoilijana toimivan omistajattaren asua myöten. Selaan listaa innostuneena. Listalla on kirjan oppien mukaisesti lammasta, nautaa, kanaa, kalaa ja kasviksia, mutta kulttuuripoikkeuksellisesti myös leikkeitä porsaanlihasta sekä muista maista lainattuna kebab, taco ja muutamakin erilainen pizza. Toinen toistaan herkullisempia annoskuvauksia lukiessani järjestän itselleni perinteisen kolmen annoksen ongelman, enkä meinaa millään osata päättää mitä ottaisin. 

Tohtori A:n suosituksen mukaisesti päädymme Herra K:n kanssa molemmat lampaaseen, jota muuten tulee syötyä aivan liian harvoin. Emmekä todellakaan valinneet väärin: Oma annokseni, Darai Göd, sisälsi pähkinöitä, korianteria, kuminaa ja kardemummaa, Herra K:n valitsema Chirsanga -lampaanfilepihvi oli kruunattu yllättävänkin länsimaisesti konjakki-kermakastikkeella. Molemmissa annoksissa lisukkeena oli valkosipuliperunat vaikka ainakin itse etukäteen odotin enemmän riisiä.


Ravintolan nimi Aryana tarkoittaa vanhaa Afganistanin valtakuntaa ajalla, jolloin se ylsi Persian, Pakistanin ja Intiankin alueille. Lupauksensa mukaan Aryana tarjoaa afganistanilaisen keittiön parhaat palat alueilta ja kansoilta, joilta se on saanut vaikutteensa. Mieleeni paikan sisustuksesta tulevat itämaiset tarustot ja ruokien nimistä listaa selaillessani Intia. Ilmassa leijuva tuoksu muistuttaa Turkista, vaikka Turkki ei ihan naapuri Afganistanille olekaan. Uudenlainen ruokakokemus tuntui mielenkiintoiselta niin monella eri tasolla, että sai minut etsimään lisätietoa Afganistanista jälkikäteen maan väkiluvusta ja maantiedosta alkaen.

Ensimmäinen kokemukseni afganistanilaisesta ruoasta oli taustamusiikkia myöten täydellinen (jos jätetään laskuista markettisämpylä ja markettisalaatit alkupalapöydässä). Vain ensimmäisenä silmiini osuneesta seinälle kiinnitetystä erikoisesta soittimesta olisin halunnut tietää enemmän, mutta valitettavasti keittiötä johtava, omistajapariskunnan toinen osapuoli, Rashid Khan, ei ole esittelemässä sitä meille. Tutkin itse Internetin ihmemaata ja tulkitsen soittimen jälkikäteen Rubab -nimiseksi kitaransukuiseksi kielisoittimeksi.

Suosittelen pientä sunnuntaimatkaa Kangasalan Afganistaniin kaikille jo koettujen ravintoloiden ruokalistaan uusia tuulia kaipaaville. Jälkiruoalle voi aurinkoisen päivän kunniaksi ajella vaikkapa Marjamäen Pajutilan kahvilaan.

maanantai 7. lokakuuta 2013

Lounashiiri

Toiset himoitsevat päivittäin karkkia, suklaata ja muita makeita herkkuja, toiset taas kaipaavat säännöllistä kuntosalitreeniä tai tuntevat olonsa väsyneeksi ilman. Kumpikaan ei aiheuta minussa kipinöitä samalla tavalla kuin tarve rentoihin mukaviin lounaisiin. Minusta on tullut varsinainen lounashiiri, tarvitsen pitkiä lounaita, himoan niitä, kaipaan niitä jaksaakseni harmaantuvia syysiltoja paremmin. 

Melkeinpä kerran viikossa mahdollistan itselleni kiireettömän lounaan jonkun rakkaistani kanssa, ja vielä niin, että miltei jokainen kerta valitsemme lounaspaikaksi jonkun uuden ja ennen kokemattoman ravintolan. Lounashiirellä on nakerrettavaa, sillä ravintoloita Tampereella riittää.


Kun elämä muuten pitää kiireisenä, on lounastunnin pysähdyshetkestä tullut minulle eräänlainen puolivälipysäkki. Aamupäivät töissä kiitävät siivillä, iltapäivät kohisevat kotona ohi korvien ja illat hämärtyvät kovin aikaisin toisen työn viedessä vuorokauden viime minuutit ennen käperymistäni Herra K:n kainaloon. Aamu- ja iltapäivien väliin sijoittuvat lounastreffit ystävän kanssa saa olon tuntumaan normaalimmalta kaiken kiireen keskellä. 

Tämän kertaiselle lounaalle valitsimme paikaksi persoonallisen Ravinteli Huberin, Ravintola Berthan Aleksis Kivenkadulla lähellä Laukontoria sijaitsevan pikkuveljen. Olin kuullut niin paljon hyvää Huberin selkeästä ja helposta lounaslistasta, että se oli päästävä kokemaan. Ja kuten alla olevasta kuvasta näkyy, olisin voinut nuolla lautaseni lämpimän leivän jälkeen, niin hyvää se kaikkineen oli.


Huberin idea on se, että heillä on joka päivälle jokin tietty suomalainen tietyltä tilalta hankittu liha, josta kaikki sen päivän annokset valmistetaan.Lounaslistan pysyvät vaihtoehdot on kukin valmistettu siitä samasta lihasta, meidän päivällemme lihaksi osui härän häntä. Ja voi miten hyvää se olikaan! Pehmeää, mureaa, niin kertakaikkisen maistuvaa, etten voinut jättää jäljelle murenaakaan. Kyllä kokkauksen ja Kokkauksen vaan erottaa, kun maistaa mitä on saatu aikaiseksi.

Maalaismainen lihapata rapeaksi paistetun leivän päällä uppomunalla kruunattuna. Mmmm! Miten lihapadasta voikaan saada jotain niin maukasta! Sitä maistettuaan antaa anteeksi lounaan korkeahkon hinnan ja sen, että lounaan kyytipoikana nautitusta vedestä peritään erikseen kokonaisen euron hinnan. Huberiin on mentävä toisenkin kerran, illalla, niin että pääsee tilaamaan lihaa erilaisine lisukkeineen liitutaululta koko pöytäseurueelle oman mielen mukaan.