torstai 12. huhtikuuta 2018

Tampereesta tamperelaisille

Aurinkoinen aamu. Niin kirkas, että silmiin melkein sattuu. Ohi ajavat autot nostattavat sulavan lumen alta paljastuneiden katujen päälle sankan pölypilven. Mietin kurkkuani, sitä miten pöly tarttuu henkeen ja tekee flunssaisen olon. Naurahdan itselleni, olen tulossa vanhaksi. Ennen silmiä särkevä kirkkaus ja hampaissa narskuva katupöly olivat ihanimpia keväänmerkkejä maailmassa, eivät haittatekijöitä niin kuin nyt saan ne mielessäni kuulostamaan. Ryhdistäydyn ja pudistan negatiiviset ajatukset yltäni. Itsehän oikein toivoin aurinkoista aamua! Kenkien korkojen alla rahiseva hiekoitussora ja sininen pilvetön taivas ovat paras mahdollinen aloitus päivälle, sellaiselle, jona voi tapahtua mitä vaan.  
  


Kävelen keskustan halki Finlaysonilta Kehräsaareen ja nautiskelen kiireettömästä aamuhetkestäni. Valossa kylpevästä raatihuoneesta ja Laukontorista, joka vielä pari viikkoa uinuu odottaessaan kalamarkkinoiden avaamaa kesäkautta. Kerrankin olen varannut tarpeeksi aikaa niin, ettei hikipäässä tarvitse paikasta toiseen juosta. Joskus onneksi onnistun.

Kehräsaaressa nousen hissillä ylimmässä kerroksessa sijaitsevaan radiotoimitukseen ja saan käteeni nostalgisen kupin täynnä täydellistä maitokahvia, parasta, jonka olen pitäkään aikaan juonut. Se, joka aamukahvin radiolla oli keittänyt, saa taputtaa itseään olalle. Erinomaisen onnistunut suoritus! Kuppi kädessäni istuudun Radio 957:n studion tuoliin ja hengitän. Yritän rentoutua ja päästä huolettomaan ”eipä tässä mitään” -fiilikseen. Onneksi toimittajan leveä virnistys on lempeä. Tampereelle omaleimainen keskellä kaupunkia sijaitseva sellutehdas mouruaa ja höyryää ikkunan takana, vaihdamme siitä muutaman sanasen ennen kuin toimittaja näyttää kädellään merkin. 10 sekuntia. Minun pitää aloittaa juonto. Ehkä tämä tästä. Saanhan minä puhua lempiaiheestani. Tampereesta.

 
 
Valokuvia ei koskaan saisi ottaa heti suuren urheilusuorituksen jälkeen, kun jännitys purkaantuu ja posket hehkuvat innostuksesta punaisena. Ei varsinkaan naisista, mutta Radio 957:n Janne Leipijärven kanssa oli kyllä mukavaa jutella sydäntä lähellä olevasta rakkaasta aiheesta

Podcast Radio 957:n aamusta kuunneltavissa täältä >>

tiistai 6. maaliskuuta 2018

Lillan - pieni pala taivasta arjen keskellä

Viimeviikkoinen hiihtoloma ja sen kiireettömät päivät toivat uutta puhtia ja jaksamista kevääseen käsikädessä kevätauringon kanssa. Mikä muu onkaan parempaa kuin viettää aikaa ystävien ja rakkaimpiensa kanssa ilman jatkuvaa aikataulutusta? En helposti keksi mitään. Varsinkin, kun edellä mainittuihin yhdistetään hyvää ruokaa, kahvia ja muita sopivia lisukkeita. Yksi täydellisimmistä lisukkeista löytyi hiihtolomakeskiviikkona Viinikasta: Lillan Café & Butik.





Kiertoteitä pitkin sai tietöitä väistellen ajaa navigaattorin opastamana Viinikkaan, mutta niin me vain perille päästiin. Sivuportti valkoisessa aidassa vie kahvilan ovelle. Keltainen hirsitalo Viinikan kirkon naapurissa on Tampereen ensimmäinen boutiquehotelli, yrittäjäpariskunnan yhteinen unelma. Alun perin talo on sijainnut Pirkankadulla ja palvellut tyttökoulun voimistelusalina, mutta siirretty vuonna 1928 hirsi hirreltä Viinikkaan taidekeräilijä-kultaseppä Kustaa Hiekan lahjoitettua rakennuksen tulevan museonsa tieltä Tampereen Naisyhditykselle palvelijattarien vanhainkodiksi. Palvelijattarien! Ihana tarina, josta mieluusti kuulisin lisää. Tarinan tuntevat osaavat kertoa, että viimeisin asukas muutti palvelijatarkotiin 1980-luvulla, kodin toiminta lakkautettiin vuonna 2005. Sen jälkeen talo ehti olla vuosikymmenen kehitysvammaisten lyhytaikaisena hoitokotina ja hetken tyhjilllään ennen kuin opettaja-sairaanhoitajapari osti rakennuksen ja remontoi sen kahvilaksi ja 11 huoneen hotelliksi. Viisi huoneista on täysin valmiita, kuusi valmistuu vielä tulevaksi kesäksi.








Kaksi naista ja kaksi tyttöä rakastuvat paikkaan heti sinne sisään astuessaan. Miten kaunis kahvila! Ja miten mukava henkilökunta! Pienet tytöt tervehdittiin, heidän kuulumisensa kuunneltiin ja heitä pyydettiin valitsemaan seurueelleen pöytä, josta he itse eniten pitivät. Tyttöjä palveltiin kuin oikeita kahvila-asiakkaita konsanaan, heidän tilauksensa otettiin tiskillä vastaan ja heille toivotettiin hyvää ruokahalua, kun annokset tuotiin pöytään. Ihan mahtavaa! Ja samalla valitettavan harvinaista. Työntekijöiden asenne oli superaurinkoinen ja tapa palvella asiakkaita ihanan mutkaton. Vitsit, että vierailusta jäi hyvä fiilis. Vieläkin hymyilyttää.







Kahvilan kodikkaassa sisustuksessa on yhdistelty ihanasti vanhaa ja uutta. Vanhojen pöytien, kaappien ja astioiden ohella mm. Ahlmannin kartanon vanhat ikkunat ovat saaneet uuden elämän kahvilasalin lasisina väliovina. Vaikka kahvilan tuotteet on lähiraaka-aineista tehty paikanpäällä, ripaus kansainvälisyyttäkin Lillanista löytyy. Nimenomaan keittiöstä. Filippiiniläislähtöinen kokki Omppu kävi tervehtimässä pikkuneitejä, kun "kanaa ja riisiä" pyydettiin lisää sen maistuttua niiiiiiiiin hyvältä. Asiantuntevasti pikkuneidit kehuivat myös annokseen kuuluneita viinirypäleitä onnistuneiksi.






Erilaisia keittoja, salaatteja ja suolaisia piiraita. Ja kakkuja, pullia ja valkosuklaisia jättiläiskeksejä! Kahvilassa tarjottavien herkkujen lista on loputtoman ihana. Kahvia ja teetä, Viinikan lumous -nimistä. Lillanin brunssin tiesin olevan suosittu, mutta lämpimästi suosittelen myös lounasta. Arkilounasta, mikäli mahdollista, sillä siitä tulee hyvä olo. Kahden ja puolen tunnin parkkiaika ei millään meinannut riittää, eikä sen kuulemma olisi tarvinnutkaan. Pisimpään lounastavat ovat kuulemma viihtyneet Lillanissa viisikin tuntia. Kun kevätaurinko paljastaa pihanurmen Lillanin puutarhasta, sinne pääsee kahvittelemaan myös. Kesällä piknik-viltin saa levittää omenapuiden alle ja pihalla viihtyä vaikka koko päivän. Yksi puutarhapöytä lampaantaljoilla vuorattuine penkkeineen jo toiveikkaana odottikin kevään tuloa lunta uhmaten terassin vieressä.






Kun niin innokkaina kyselimme hotellista ja sen huoneista, pääsimme vilkaisemaan niistä kahta edellisen yön jäljiltä juuri siivottua, vielä hetken tyhjänä olevaa ennen seuraavien vieraiden tuloa. Voi ihanuus! Uutta ja vanhaa huoneissakin, omistajarouvan maulla todella tyylikkäästi toteutettuna. Kaikki pienen hotellin huoneista ovat omannäköisiään kylpyhuoneita myöten. Yhdessä on liukuovi ja tassuamme, toisessa koko seinän kokoinen ikkuna makuuhuoneeseen. Ja mitkä maisemat huoneiden ikkunoissa! Hiljaiset kadut, vanhojen talojen rauha. Noiden huoneiden pöydissä voisin istua kirjoittamassa helposti kokonaisen päivän, kaksikin. Pikkuneidit ihastelivat pehmeitä mattoja ja hauskoja sisäikkunoita kuin asiantuntijat konsanaan. Malttoivat olla liikaa koskematta, kun vieraana kerran oltiin. Koko hotelli on varattu jo useamman kerran tulevalle kesälle hääjuhliin niin, että vihkiminen on puutarhassa, ruokailu ja kahvitus kahvilan salissa ja majoitus hotellin puolella. Enkä yhtään ihmettele miksi.







Ihana Lillan Hotel & Café & Butik! Mitä löydöstä jäi käteen? Aurinko. Mielettömän hyvän bataattikeiton tuoma lämmin olo. Tyttöjen iloiset ilmeet. Toteutettujen unelmien näkemisen antama toivo. Estetiikan kauneuden valo ja historiaa rakastavalle tarinoiden jano. Uusi tuttavuus, jota muutamassa päivässä ehdin suositella jo kymmenille.

torstai 1. maaliskuuta 2018

Lunta, hevosia ja lapsiperheaktiviteetteja


Kuvittelen sen jo mielessäni. Valkoisen, kevyesti pöllyävän lumen, musiikin, hevoset ja kavioiden kapseen, pikkupakkasessa höyryävän hengityksen ja odotuksen. Jännityksen, positiivisen sellaisen. Viikon kuluttua, 10.-11.3., Ideaparkissa järjestetään hevostapahtuma, jossa ravien omitakeisen tunnelman pääsee kokemaan menemättä raviradalle. Hevosurheilumaailma tulee ensikertalaisia puolitiehen vastaan: Kauppakeskuksen ympäristöön rakennetaan raviradan loppusuora ja siinä kisataan kahtena perättäisenä päivänä ihan oikeilla ravureilla. Sinne pääsee ostosten tekemisen varjolla, bussilla tai omalla autolla. Parkkipaikkoja on tulijoille tuhansia tavallista viikonloppua enemmän ja bussivuoroja Tampereen keskustasta Ideaparkille ajetaan tiheämmin kuin muina viikonloppuina.






Herra K pääsi tänään pressitilaisuuteen kuulemaan maksuttomasta koko perheen tapahtumasta tarkemmin. Silitettävän suloisista poneista, kärryajeluista, talutusratsastuksesta ja keppihevosradasta, yhteistyökumppaneiden oheistarjonnasta. Siitä, miten kauppakeskus ulkoalueineen valjastetaan hevosurheilunäyttämöksi ja siitä, miten mukana on kymmenien hevosten ja vapaaehtoistyöntekijöiden lisäksi esittelyssä erilaisia harrastusmahdollisuuksia. Papinojan Ponitalli, Pirkanmaan Tanssiopisto, Pirkkalan-Lempäälän 4h-yhdistys ja Tappara maskotteineen ja raviliigan osaomistushevosineen.

Seriffi! Meidän hevonen! Niin se meidänkin perheessä alkoi. Kertakäynnistä, kun saimme Herra K:n kanssa syksyllä 2016 kutsun tulla tutustumaan Teivoon. Tuosta kerrasta kului muutama kuukausi ja radalle piti päästä uudelleen. Nyt perheen pienin jo aika ajoin kyselee, koska mennään katsomaan, kun hevoset juoksee. Mitään hevoshulluja me ei olla, historiaa tai juuria hevosten parissa meillä ei ole. Ihan tavallisia ihmisiä vaan, ihmisiä, jotka tempaantuivat mukaan tunnelmaan. Herra K sai isänpäivälahjaksi osuuden Tapparan raviliigahevosesta, Seriffistä. Seriffille on Teivoon viety porkkanoita, sitä on taputettu tallilla ja sen kasvamista ravurin mittoihin odotellaan.






Kun isi tuli pressistä kotiin, Runotyttö oli valmiina. Pocahontakseksi nimetty prinsessahevonen oli valmiiksi valjaissa ja ylpeä hevosenomistaja odotti pääsyä viemään ratsunsa pakkaslumille. Viikon päästä edessä oleva Ideaparkin reissu saa neidin hihkumaan. Sanassa 'Ideapark' yhdistyvät hänelle yhdessä olo, valtava määrä katseltavaa, ihanat prinsessakaupat ja kahvilat, joista saa herkkuja, ja nyt vielä hevoset. Isoveljelle keppihevosrataa ja hevosia tärkeämpää on päästä Lego-ostoksille ja näkemään livenä ihailemansa Duutsonit. Isä saa kokeilla onneaan Veikkauksen ja Pelaamon peleissä ja äiti, mitäpä äiti. Äiti aikoo fiilistellä talvista viikonloppua ja hevoskilpailuiden tunnelmaa ilman kiirettä, nauttia pienen tyttönsä riemusta ja käydä koko perheen kanssa kahvilla. Ja leivoksella.



keskiviikko 28. helmikuuta 2018

Pakkasta ja päivänpaistetta

Hiihtoloma! Ulkoilu- ja reippailuviikko? Ei välttämättä, ei näillä pakkasilla, mutta olemisesta nautiskelun ja yhdessä tekemisen viikko, aurinkoinen sellainen. Kerrankin monta päivää aikaa tehdä kaikkea sitä kivaa, mitä kotikaupungissa on tarjolla. Tampere. Historia. Kulttuuri. Maisemat. Pyynikin näkötorni. Teatteri. Hyvä ruoka, kahvilat. Siinäpä sitä oikeastaan onkin loistava ohjelma lomaviikolle, kun äidillä on aikaa hömpöttää tyttärensä kanssa ja nauttia kaupungin parhaista paloista ilman kiirettä yhtään mihinkään.



Aloitimme hiihtoloman viettämisen harjuilta, koko perheen yhteisellä päiväkävelyllä Pyynikiltä Pispalaan ja takaisin. Jo vuosia sitten Pyynikillä lenkkeillessäni kiinnitin huomiota vihreisiin putkiin, jotka pistävät esiin maasta pienen kumpareen päällä aivan Pyynikin näkötornin takana. Ne eivät näytä ihan uusilta, niitä on neljä samanlaista peräkkäin. Unohdin asian vuosiksi ajatellen putkien ollen ilmanvaihtoaukkoja väestösuojalle tai jollekin muulle sellaiselle. Mutta muutama aika sitten nuo putket tulivat uudestaan mieleeni ja asiaa oli pakko hieman googlaista.




Vesisäiliö, se se on. Tampereen vanhin, ihan ensimmäinen ja edelleen käytössä oleva. Korkealla harjulla, maan alla oleva vesi on alkuperäisessä 800m3:n säiliössä ja 2400m3:n lisäosassa kuin vesitornissa ikään, vaikka vesi ei varsinaisesti tornissa olekaan. Vuonna 1898 rakennettu ylävesisäiliö laajennettiin 1930-luvulla kaupungin kasvettua ja vedentarpeen suurettua. Alkuperäisen vesisäiliön rakennusvuonna kaupungissa oli 36 000 asukasta ja vesijohtoa 18 kilometriä. Ennen vesisäiliön rakentamista ja uuden vedenottamon rakentamista, vettä oli pumpattu Mältinrannasta Keskustorin suihkukaivoon isoimmat roskat poispuhdistavan siivilän läpi. Talousveteen pääsi silti mm. viinatehtaalta peräisin olevia perunankuoria. Uusi vedenottamo pumppasi veden Tammerkosken suulta ylös säiliöön Pyynikin harjulle ja lasketti sieltä alas vesijohtoverkkoon, mutta veden laadun kanssa oli yhä ongelmia. Kymmenen vuotta myöhemmin, vuonna 1908, jo 90% kaupungin asukkaista oli vesijohtoveden piirissä. Pahimmat veden puhtausongelmat kärjistyivät vuonna 1915 alkaneeseen lavantautiepidemiaan, vedenottamon putki kun sijaisi muutama sata metriä alajuoksulle kaupungin kulkutautisairaalan viemäristä katsottuna. Saastuneen veden takia yli 3 000 kaupunkilaista sairastui ja 300 kuoli lavantautiin laajemman epidemian aikana.Vastaavan onnettomuuden välttämiseksi vesijohtoveden klooridesinfiointi aloitettiin 1917 (Vesitehras).

Katselen kumpareen päällä olevaa punatiilistä pientä koppia ja mietin mitä kaikkea sen alla on ja miltä siellä näyttää. Mitähän kopin seinät kertoisivat, jos osaisivat puhua? Jos pakkasta olisi vähemmän, ottaisin hansikkaan kädestäni ja silittäisi tiiliseinän karheaa pintaa, nyt sormet ovat kovilla jo muutaman minuutin valokuvaussessiosta. Vesisäiliö. Ja niin vanha vielä. Sitä en kyllä ikinä olisi arvannut. Ehkä tuo yllätyksellisyys on yksi syy, miksi rakastan historiaa niin paljon kuin rakastan. Lasken pyllymäkeä kopilta alas kävelytielle, missä Herra K ja Runotyttö odottavat. Onneksi on pakkasta, että jalassa on paksut toppahousut.





Pakkasta uhmaten teemme pienen kävelylenkin harjujen päällä. Pyykkipuistossa, harjukaksikon toisessa päässä, on pieni leikkipuisto, johon Runotyttö haluaa hetkeksi laskemaan liukumäkeä. Me Herra K:n kanssa katselemme tytärtämme ja ihailemme samalla Pyhäjärvelle avautuvaa tuttua maisemaa, sitä avaruutta, jonka harjulla ollessaan aistii. Tunnustellaan varovasti sitä tuulta, jonka ylhäällä harjulla hiuksissaan tuntee. Amorphiksen kappale Black River soi korvissani tuota maisemaa vuoden 1918 tapahtumien muistomerkin vieressä katsellessani, vaikkei järvet jokia olekaan.



Kauaa ei pakkasessa tarkene leikkiä, ei, vaikka kuinka touhaisi ja kuinka liikkuisikin. Rattaissa taljan alla, kuomun suojassa on lämmin, ajatus kuumasta kahvista ja näkötornin munkista ajaa porukan pienimmänkin liikkeelle. Yleensä Pyynikin lenkeillä koiria tulee vastaan joka kulmassa ja käänteessä, nyt keli taisi olla koirillekin liian kylmä. Hiihtäjiä ei tässä säässä näe.





Jotkut asiat vaan ovat liian hyviä, että ehtisivät odottaa kuvaamista. Pyynikin näkötornin munkki. Pakkanen ikkunan takana. Loma. Kaksi tärkeintä ihmistä vieressäni.