lauantai 26. huhtikuuta 2014

Kakkuja kevään kunniaksi

Aurinkoiset päivät ja ensiviikolla jatkoa saava iloinen juhlakausi aiheuttavat ihmisessä hyvän tekemisen tarpeen. Pitää saada tehdä jotain mukavaa, jotain kivaa, jotain erityisen hyvää ja maistuvaa. Jos pääsiäisenä ruoanlaittoinnostukseni suuntautui enemmän paisteihin ja pihveihin, vapuksi ajattelin leipoa jotain todella hurmaavaa, sellaista millä yllättää kyynisimmätkin kevättä vastustavat piknik-vieraat. Ilmavaa ja iloista syötävää, tuulihattuja, coctailpaloja ja pienenpieniä leivoksia...


Ihanuuksien leipomiseen tarvitaan inspiraatiota ja paljon pieniä yksityiskohtia. Muutama muotti ja koristeita, paperikuppeja ja tikkuja... Ullan Unelma lopetti myymälänsä Tampereella muutama vuosi sitten, sen tilalle on tullut Kuparitalon Vohvelikahvila, josta omaan leipomiseen ei apua valitettavasti ole. Ullalle oli ihana tehdä pieni retki ja hakea sieltä hassuja ideoita makeannälkänsä tyydyttämiseen ja teeman mukaisen juhlatunnelman luomiseen. Ullaa ei enää ole kuin netissä, eikä hätävaraksi käyneitä Tiimareitakaan ollenkaan, mutta Hämeenpuistosta Kauppakadun kulmasta löytyy uusi leipomisunelmien erikoisliike, Kakkuateljee. Sinne minä siis hyppelehdin kevein askelin eräänä kauniina kevätiltapäivänä etsimään leivosvuokia ja koristeita piknik-koriin suunnittelemiini pikkuleivoksiin.


Kakkuateljeen pieni myymälä on kuin karkki itsessäänkin, syötävän suloinen, niin syötävän, että tarvikeostosteni lisäksi päädyn valitsemaan vitriinistä mukaan keväisenvärikkäät cupcaket kotona odottaville herkkuhiirille ennakkomaistiaisiksi. Mehevää, muhevaa, mmm! Hauskoissa lokerikkohyllyissä on vaikka mitä leipomiseen liittyvää, niin itselle kuin lahjaksikin ostettavaksi. Korkokenkien ja laukkujen muotoisia piparkakkumuotteja, työkalusarjoja, autoja...

Tiedän siis mistä haen muutaman uuden piparimuotin ensi joulun leivontoihin. Ja mistä etsin sopivaa kynttilää pikkuneidin kakkuun kesänkorvalla. Mietteisiin jäi kutittelemaan myös samanlainen voileipäkakkukoristemuottisarja kuin siskollani on. Ja uusi pursotin täytekakkujen koristeluun. Edellisen etsin itselleni tuliaiseksi parin kesän takaisella Tallinnan matkalla, mutta sen pursotuspäät alkavat olla jo rajalliset. Sitä paitsi suolaisen ja makean leipomiseen tarvitsee toisenkin pursottimen, jotta homma sujuu jouhevasti. Eikö tarvikin?


Kakkuateljeesta voi myös tilata valmiita leivonnaisia: täytekakkuja asiakkaan omalla kuvalla, cupcakeja kymmeniä erilaisia makuja, jopa teeman mukaisia, niin kuin tämä punaisentiilin kaupungin oma nimikko kuppikakku. Ja kakkukursseja, niitäkin voi sieltä tilata. Synttäriporukalle, polttariporukalle, babyshower-porukalle vaikka. Kakkuateljee täytyy ehdottomasti laittaa korvantaakse tulevaisuudessa eteentulevien juttujen varalta.

keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Taruolentoja arkipäiväisessä kaupunkikuvassa

Tampereen keskusta kylpee kesää enteilevässä aamuauringossa. Katselen sen katuja ja taloja bussin ikkunasta ylhäältä Pispalasta alaspäin ajeltaessa. Bussin pysähtyessä liikennevaloihin katseeni kiinnittyy Keskustorin suihkulähdettä peittävään kupuun ja sen pinnasta peilautuvaan kuvaan puhtaanvalkoisesta raatihuoneesta. Kuinka kaunis yksityiskohta arkipäiväisessä kaupunkikuvassa. Hirmuisen kaunis. 

Kupu suihkulähteen päällä suojaa 131-vuotiasta kaunotarta talvelta, mutta kevään jo ehdittyä pidemmälle kupu jääkuvioisine helmoineen näyttää... ylimääräiseltä, aivan niin kuin pipo ja turkiskaulus kadunkulkijoilla. Nyt on kevät, kesä jo melkein, haluaisin jo kuulla veden solisevan, nähdä suihkulähteen merenneitoineen ja lohikäärmeineen. Saadaankohan se esille vapuksi vai odotetaanko kuvun poistamisen kanssa kaikkien mahdollisten kiekkojuhlien ohi menemistä?


Sveitsiläissyntyisen voimalaitosinsinööri Robert Huberin suunnitteleman suihkukaivon lahjoitti Tampereen kaupungille tekstiilitehtailija Wilhelm von Nottbeck kaupungin ensimmäisen vesijohtoverkon rakentamisen kunniaksi. Suihkukaivo oli vesijohdon päätepiste, ajatus kaivon rakentamisesta koteja hoitavista kaupunkilaisnaisista lähtöisin. Kaivon käyttöönottoa juhlittiin keisari Aleksanterin nimipäivävä 11.9.1883, suihkukaivon vettä kaupunkilaiset saivat vapaasti käyttää kotitaloustarpeisiinsa. Kun vesijohtoverkosto myöhemmin tavoitti suurimman osan taloista, vaihtui kaunis suihkukaivo hevosten juottopaikaksi. Mitähän hevoset ovat ajatelleet kaivon koristuksista, taruolennoista, jotka sylkevät vettä ja kannattelevat valtavaa allasta? Ja mitä kaivon suunnittelija on halunnut hahmojen meille kertovan? Suomalaisesta mytologiasta ne eivät ole peräisin, merenneidotkin näyttävät lähemmällä tarkastelulla ehkä enemmän miehiltä kuin siroilta Ahdin tyttäriltä...


Aina silloin tällöin näkee, kun joku ohikulkija heittää kesäiseen suihkulähteeseen toivomuslantin. Ja sitten sen kun joku toinen kahlaa lantin sieltä omaan taskuunsa. Varsinaista toivomuskaivokulttuuria ei Tampereen suihkulähteen ympärille ole rakentunut, tänä päivänä kaupungin suihkulähde on ennemminkin profiloitunut jo saavutettujen onnistumisten symbolina. Herkkä ja jotenkin naisellinenkin veistos on ollut hyvin miehisten juhlien keskipisteenä: Lordin Euroviisuvoitto vuonna 2006, kiekkoleijonien maailmanmestaruus vuonna 2011, kenties Tapparan tuleva liigakuninkuus vuonna 2014? Vanha suihkulähde on seissyt keskustorilla läpi muuttuneiden aikojen, kestänyt surulliset sodat ja nauttinut menestyksen ajoista, mutta enää se ei jaksa kovin rankkaa juhlimista vaikka kaikki iloiset ihmiset eivät välttämättä muista ajatella sen ikää. Siksi lienee viisainta pitää suojakupu "kiipeilytelineen" päällä vielä muutaman viikon ajan.


Katselen aamuauringossa säteilevää kupua ja sen alla olevaa suihkukaivoa vielä hetken, ja mietin sen ohitse kulkenutta aikaa. Naisia pitkissä hameissaan vettä suihkulähteestä sankoillaan kantamassa, janoisia hevosia juomassa pitkien kaupunkimatkojen välissä. Sodan kauhut, uusi aika. Likomärkiä ja isoon ääneen riemuitsevia kovakouraisia urheilumiehiä ja -naisia illan jo muututtua yöksi, aurinkoisena päivänä altaan reunalla käsikädessä jäätelöä syövä nuori pari. Suihkulähde on Tampereen vanhin julkinen veistos, se on ollut torilla jo ennen Raatihuonetta ja ennen teatteria, ennen Hämeenkadun toisella puolella sijaitsevia kauppiaiden komeita kivilinnoja. Suihkulähteen sijaintipaikka oli Kirkkotori 1830-luvulla, Kauppatori vuoteen 1936 saakka ja Keskustori sen jälkeen, vaikka kartassa kohta on pysynyt samana aina. Kaikenlaisia taruja nuo lähteen koristeolennot lienevät nähneet.

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Yksi kolmesta korkeasta tornista

Tampereen silhuettia komistaa kolme korkeaa tornia: Näsineula, Pyynikin näkötorni ja Pispalan haulitorni. Kahteen niistä pääsee katselemaan maisemia, mutta kolmatta saa katsella vain maasta käsin. Pispalan haulitorni on yleisöltä suljettu, silti kaikkien nähtävillä. Ajan autolla tai bussilla ohi tornista päivittäin kahteen kertaan, junallakin useita kertoja vuodessa. Katselen sitä siis reilun parisataa kertaa vuodessa, kymmenessä vuodessa katselukertoja on kertynyt yli 2 000. Silti vasta nyt lähestyin tornia ensimmäistä kertaa.


Pispalan haulitorni on rakennettu vuonna 1908 toisella puolella harjua aiemmin sijainneen vanhan haulitornin tilalle. Haulitorni on kuin korkeuksiin nostettu työmaakoppi, punainen laatikko pitkien jalkojen päällä, tarkalleen ottaen 55-metristen. Metallisten jalkojen ja niiden välissä ylös huipulle risteilevien kapeiden portaiden keskellä on paksu metallinen putki. Putken on täytynyt olennaisesti liittyä haulien valmistukseen, sen tiedän, mutta miten, sitä en. Miten niin pienessä kopissa on koskaan tehty tehdasmaisesti yhtään mitään, varsinkaan yli 300 tonnia hauleja vuodessa?

Kun kiertää Pispalan valtatieltä alas tornin juurelle junanradan varteen, alkaa juttu yhtäkkiä näyttää paljon selvemmältä. Tornin alla on tiilirakennus, vanha valimo, jossa tehtaalle tuotu lyijy on selostuksen mukaan sulatettu, sekoitettu oikeanlaiseksi yhdistelmäksi antimonin ja arsenikin kanssa, ja valettu sitten harkoiksi. Harkot on tornin aidassa edelleen olevan vinssin avulla hinattu ylhäällä sijainneeseen varsinaiseen valuuverstaaseen. Kopissa tornin huipulla oli tulipesä, jonka päällä padassa harkot sulatettiin uudelleen ja sulannut lyijyseos kaadettiin hauliputkeen jonkinlaisen sihdin läpi. Sula lyijy pusertui sihdistä pisaroiksi ja pisarat putosivat putken läpi alhaalla odottaneeseen vesialtaaseen kovettuen matkalla täydellisen pyöreiksi pikkuhauleiksi.

Tarinaa haulien valmistuksesta on hauska lukea, hymyilyttää kuvitella mies torniin kylminä talviaamuina pimeässä pakkasessa tulipesää lämmittämään ja nostelemaan käsikauhalla sulaa lyijymassaa 400kg:n suuruisesta padasta putken yläpäässä olleeseen hauliseulaan. Nopeasti laskien mies on kauhonut sulaa lyijyä kaksi padallista päivässä vuoden jokainen päivä, ylikin, jotta tuo mainittu 300 000 kg hauleja on tippunut putkesta alas. Olin ajatellut, että haulit olisi tehty alhaalla valimossa valmiiksi ja hinattu ylös torniin vain putkessa hiottaviksi. Että haulit olisivat olleet muotopuolia valuutyön jäljiltä ja hiotuneet pyöreiksi haulitornin putkea pitkin alas kieriessään. Ilman tarinaa en ikimaailmassa olisi osannut kuvitella tuohon pieneen koppiin sulattamoa enkä alakerran tehtaaseen naisia ompelemaan pellavaisia pussukoita kirkkaiksi kiillotettujen haulien pakkaamista varten.

Raskas on työ miehellä ollut, mutta maisemat kertakaikkisen upeat. Onkohan hän osannut nauttia niistä? Ovatko naiset alhaalta koskaan kiivenneet ylös torniin ihailemaan haulimestarin jokapäiväistä maisemaa? Hyvät riistavuodet vuosisadan alussa, Amerikoista tuodut halvat haulikot, jollaisten omistaminen oli muodikasta. Liikesalaisuuksien suojeleminen ja valmistusmenetelmien ammattimainen urkinta... Nykyihmisenä noita aikoja on jännittävää ajatella.

Katselen Tampereen Haulitehtaan rakennelmia uteliaana ja siellä aikanaan tehtyä työtä kunnioittaen. Torni on osa tamperelaista tehdashistoriaa, Suomen ainoa jäljellä oleva haulitorni, suojelukohde, jonka seinässä pyydetään katutaiteilijoita ystävällisesti jättämään rakennus rauhaan. Ase- ja metsästystarvikekauppias Karl Frans Hjort oli pääosakas haulien valmistuksen vasta vuonna 1972 Pyynikin tornissa lopettaneessa Tampereen Haulitehdas Osakeyhtiössä. Yhtiö valmisti kiväärihauleja Tampereella vuodesta 1859 lähtien, tässä tornissakin siis 64 vuotta. K.F. Hjort Oy on toiminnassa edelleen, aseiden myyjä ja maahantuoja, vaikkei hauleja enää itse valmistakaan. Vanha haulitehdas on nykyisin vuokrattava juhla- ja kokoustila.
 

Herra K:lle seikkailustani ja uusista historiatiedoista innoissani kertoessani, Herra K myhäili ja nyökytteli päätään: "Olisit kysynyt minulta tuon, sen minä olisin tiennyt. Kyselet aina kaikkea turhaa, mutta vain harvoin näitä tärkeitä asioita". Sitten hän klikkaili muutamia sivuja läpi ja esitteli kahden tamperelaisjääkiekkojoukkueen maalivahtien kypärät, joista toista koristaa kaikki Tampereen kolme korkeaa tornia ja toista kaksi niistä.

lauantai 12. huhtikuuta 2014

Kotoinen maalaislounas keskellä kaupunkia

Ulkona syömisen lounasaikaan ei aina tarvitse olla niin kauhean suureellista. Joskus pieni ja yksinkertainen on kaikkein kauneinta hyvää, maalaismaisen kotoinen pieni ruokala parasta, mitä keskeltä kaupunkia voi löytää. Keväinen auringonpaiste tottakai kruunaa kokemuksen, saa kadunkulkijan tuntemaan itsensä kesäisen maantien käyttäjäksi vienon tuulen heittäessä hiekkaa ja pölyä silmiin.


Tila Kaupungissa on maatilakauppa ja lounasruokala matkalla Keskustorilta Laukontorille. Ihana paikka, raikas ja värikäs. Kaupan puoli ja kolmen pöydän deli pelaavat yhteen, raaka-aineet vaihtuviin lounaskeittoihin saadaan omasta kaupasta, sen mukaan mitä milloinkin on jonossa käytettäväksi. Siksi valmista lounaslistaa ei viikkokausiksi ole eteenpäin tehty. Luomuruokakaupan takaa löytyy tuttuja nimiä, paikallisia luomutuottajia kuten Rekolan biodynaaminen tila, Kurjen biodynaaminen tila ja sitten Luomulaatikko Oy, jonka omistajia on esimerkiksi Ravintola C.

Luomulaatikko toimittaa välipalahedelmät työpaikalleni, se on siis tuttu jo. Vaikka Tila Kaupungissa ei vielä olekaan, astun reippaasti sisään puotiin. Paikan Facebook-sivuilla lounaaksi luvattu kookos-kasviskeitto tuoksuu huumaavalta. Eripariset kupit ja lusikat kutsuvat delin hyllyltä, toivottavat tervetulleiksi aivan kuin olisin tulossa kaverin luokse kyläilemään. Puunväriset tiskikalusteet ja astiahyllyt tekevät olon kotoisaksi, pöytinä ja tuoleina niillä on seuranaan terassikalustemaista vihreää. Voita on tarjolla lautaselta, leivät kurkistavat korista liinan alta. Ottakaa keittoa, olkaa hyvä! Iloinen ja mutkaton jutustelu on tuttavallista aivan kuin tässä ei oltaisikaan palveltavana vaan tosiaan toisen kotona vierailulla.


Minulle kerta on ensimmäinen, ystävälleni ei. Tämä voisi olla hänen toinen kotinsa, hän tekee osan päivittäisostoksistaan Tilan puodissa. Minulle se kaikki on osittain vierasta vielä. Ei tarvitsisi olla, minä tiedän. Asioinhan minä Kauppahallin luomupuodissakin. Ja Ahlmannilla. Ja arvostan hyvää ja puhdasta itsetehtyä ruokaa.

Tila Kaupungissa -delin lounaskeitto on erinomainen, paras koskaan syömäni keittolounas. Todella maistuva liemi ja rapsakat kasvikset, jotka paitsi näyttävät, myös tuntuvat itseltään. Aurinkoisen päivän loistava lounas hyvän ystävän kanssa, ehdottomasti. Isolla porukalla Tilaan ei mahdu, mutta yksinkin voi tulla, viereisen pöydän poika ainakin teki niin. Talvisena päivänä mausteinen keitto varmasti myös lämmittäisi mukavasti, nälän se ainakin piti poissa pitkälle iltapäivään.




Kahvi kuului lounaaseen, mutta sen kaveriksi oli otettava vadelmakakkupala, sen verran vuolaasti yksi tyytyväinen rouva-asiakas kakkua deliin tullessamme kiitteli. Tila Kaupungista -delistä saa lounaan kuulemma kotipakettiinkin. Taidanpa hakea annoksen toimistolle jokupäivä. Niin hyvä maku parhaasta koskaan syömästäni keittolounaasta suuhuni jäi. Seuraavaa kesäretkeä Frantsilan Yrttitilan Kehäkukkaan odotellessa - siellä olen saanut nyt toiseksi jääneen parhaan keittoni ikinä.

keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Paratiisin Eeva

Syntymäpäivä on aina hyvä syy hemmotteluttaa itseään. Näin suomen kielen päivän kunniaksi on todettava, etten ole ollenkaan varma onko hemmotteluttaminen oikea suomenkielinen sana, mutta sen tiedän, että syntymäpäivä on aina hyvä syy sen tarkoittamaan toimintaan. Itseään voi hemmotella monin eri tavoin, yksi loistavimmista tavoista on antaa jonkun toisen tehdä kaikki hemmottelutyö. Olla vaan palveltavana ja nauttia siitä, kun se joku toinen hellii sinua ja kehoasi edesauttaakseen terveyttäsi ja hyvinvointiasi. Niinpä me syntymäpäiväni kunniaksi nautimme Herra K:n kanssa ihanan keväisestä iltapäivästä Eden's Eva -nimisessä hoitokeskuksessa Nokialla.


Kun elämä on tarpeeksi kiireistä, pitää rauhoittumiseen ja rentoutumiseenkin varata erikseen aikaa - niin hullulta kun se kuulostaakin. Suuri osa hemmotteluhoitoja ja rentoutumista tarjoavista hoitokeskuksista ja kauneushoitoloista on suunnattu naisille, tehty niin naisellisiksi, että miehille niihin sisään astuminen on vaikeaa. Eden's Eva on piristävä poikkeus. Ehkä sen tekee sijainti kylpylän yhteydessä, ehkä sopiva arkisuus tai aavistuksen omainen laitosmaisuus tai paikan positiivinen tavallisuus, mutta Eden's Evassa on tilaa Aatameillekin. Ja erityisenä palveluna Aatameille ja Eevoille yhdessä. Eden's Evassa ei harjoiteta salatieteitä eikä käytetä koodikieltä, siellä miehetkin osaavat olla.


Aikaa kahden kesken vietettäväksi ei arjen pyörityksessä monestikaan ole liikaa. Silloin hoitolassa vietetty rentoutuspuolitoistatuntinen on nimensä mukaisesti paratiisimaista luksusta. Hiljainen musiikki ja rauhoittuminen, kiireettömyyden tuntu, samassa huoneessa tärkeän ihmisen kanssa tapahtunut yhtäaikainen hieronta, kuorinta ja kuumakivihoito tuntuvat mukavalta tavalta nauttia yhteisestä ajasta. Hämärässä tilassa voi supattaa hiljaa, kynttilänvalo ja vihreätee luovat hauskan talvisen kontrastin ulkona orastavalle vihreälle keväälle ja kirkkaalle iltapäiväauringolle.


Minä tykkäsin, tykkäsin todella. Nukahdin kuumien kivien lämmittäessä ihanasti väsynyttä selkää, mutta heräsin virkeänä ja pysyin sellaisena koko loppupäivän. Yhteisestä iltapäivästä jäi mukava muistojälki koko seuraavan vuoden ajaksi mukana kannettavaksi. Ja Herra K tykkäsi myös, sikäli mikäli kun muistaa siitä mitään. Ei tainnut olla täysin hereillä Herrakaan, rentoutuksen tarpeessa hänkin siis.

perjantai 4. huhtikuuta 2014

Kuppi kahvia historian siipien havinassa

Tampere on punaista tiiltä, Kehräsaari kosken rannassa sijaitseva hauska pieni punatiilinen linnake, jonka läpi ihmiset kulkevat Koskikeskuksesta Laukontorille. Pienten putiikkien mataline ovineen ja rakennusten läpi kulkevine kapeine tunneleineen Kehräsaari on jännittävä muisto Tampereen teollisuushistoriasta, jäänne ajalta, jolloin ihmiset eivät vielä olleet näin pitkiä kuin tänä päivänä.


Paikka oli alunperin täyttömaalla ja paalutuksilla saareksi rakennettu karikkosärkkä. Saarella sijaitsi konkurssiin toimintansa vuonna 1863 lopettanut Renforsin neulatehdas, tuon tehtaan mukaan saarta kutsuttiin aikoinaan Neulasaareksi. Kosken vastapäiseltä rannalta värjärinverstaan ja vanuttamon omistanut Herra Henrik Liljeroos osti saaren 1870-luvun alussa ja perusti vanhan neulatehtaan tilalle oman kehruu- ja kutomotehtaansa. Liljeroos kuoli kuitenkin yllättäen 44-vuotiaana vain vähän aikaa uuden tehtaan perustamisen jälkeen, mutta tehdas jatkoi toimintaansa lesken ja pojan ohjauksessa.Tehdasta laajennettiin ja uudistettiin 1890-luvulla, vanhin osa Kehräsaaressa nykyisin sijaitsevasta rakennuksesta on peräisin tuolta ajalta, se säästyi vuoden 1899 tulvista, Takon tehtaan vuoden 1923 tulipalosta ja vuoden 1940 ilmapommituksissa.


Aikain kuluessa saaren neulahistoria on unohtunut ja nimi muuttunut Kehräsaareksi. H. Liljeroosin verkatehtaaksi laajentunut kehräämö lopetti toimintansa saaressa vasta vuonna 1983 kotimaisen villan kysynnän heikkenemisen takia. Tehdasrakennukset muutettiin liikehuoneistoiksi ja vuokrattiin eteenpäin H. Liljeroosin kiinteistöyhtiön nimissä. Kiinteistöyhtiön omistaa edelleen Liljeroosin perhe.

Pieni pala Kehräsaaren historiaa palasi takaisin paikalleen Kahvila Kupin avattua ovensa tämän viikon tiistaina. Tyylikkääksi ja viihtyisäksi remontoidun kahvilan takaseinää koristaa kuva paikalla aikoinaan sijainneesta kehruutehtaasta ja sen karstakoneesta. Kuva on upea, sitä jää ihailemaan pidemmäksikin aikaa. Ja kahvila on upea, sen verran tuore vielä, että vasta yhdet sämpylät olen ehtinyt sieltä hakea. Ensi viikolla sitten salaattilounaan, niin olen suunnitellut.


Kyllä Kuppia ehdittiin Kehräsaareen jo odottaakin. Saaresta puuttui aamusta saakka auki oleva kunnon kahvila. Romanttisen punatiilisen alueen läpi on mukava kävellä, PikkuPutiikeissa ja lastenvaateliikkeessä on kiva käydä tekemässä löytöjä, ja nyt tähän omalaatuiseen pistäytymiskohteeseen voi sopia syömätreffien lisäksi myös kahvitreffitkin ystävän kanssa. Kesä on tulossa, kesällä Kehräsaaren alue oikeastaan herää vasta henkiin siipiravintola Hookin, texmexravintola Gringos Locosin ja pihviravintola Stefan's Steak Housen terassien noustua sisäpihoille. Mutta uusi kahvilapa saattaa tehdä sen, että henki pysyy Kehriksessä ensi vuonna ehkä talvellakin, kuka tietää.


tiistai 1. huhtikuuta 2014

Kultakutri ja kaupunkimetsiköstä löydetty punainen tupa

Muistatteko lapsuudesta tutun tarinan Kultakutrista ja kolmesta karhusta, siitä, miten metsään eksynyt tyttönen löysi sieltä pienen tuvan ja tuvasta kaikenlaista mukavaa, aina kolmea kokoa kutakin? Maaliskuisena iltana Koskipuiston läpi bussipysäkille juostessani muistin tuon sadun ja minua hymyilytti. Tunsin itseni tarinan Kultakutriksi, tytöksi, joka aikoinaan omaan metsäänsä eksyneenä löysi Tampereen. Rovaniemi oli ollut tytölle liian pieni, Helsinki taas aivan liian suuri, mutta Tampere - se oli juuri sopivan kokoinen.


Tampere on täydellisen kokoinen kaupunki, tekemistä ja kokemista riittää jokaiseen makuun. Minun oma makuni on juurikin maku - ruoka ja erilaiset kokemukset ravintoloissa mieleenpainuvien tarinoiden kanssa nautittuna. Mitä parempi tarina, sitä parempi ruoka, ja ah mitä ruokia olenkaan saanut kokea! Mutta huolimatta upeista ravintoloista, on kaikkein parasta kuitenkin hyvän ruoan tekeminen omalle iloiselle seurueelle aivan itse.

Siitä taitaa olla kuusi ja puoli vuotta aikaa, kun löysin tästä kaupunkimetsiköstä yhden pienen tuvan ja tuvasta kaikenlaista mukavaa. Olin aloittanut uudessa työpaikassa tuolloin, työtehtäviini kuului kaiken muun mukana erilaisten tapahtumien järjestäminen, ja senpä takia firman tammikuussa vietetyt pikkujoulut jäivät nekin minun järjestettäväkseni. Aluksi olin tehtävästä hämilläni, en erityisemmin ole pikkujouluihminen sanan firmamerkityksessä. Mutta kun kerrankin pääsin itse päättämään mitä yritysjuhlissa tehtäisiin, innostuin asiasta oikeasti. Päätin tehdä juhlista itseni näköiset kun siihen kerrankin mahdollisuus tarjoutui, joten etsin Tampereelta kokkausopetusta tarjoavan paikan ja vein työkaverini sinne nauttimaan omista nautinnoistani, hyvästä ruoasta ja viinistä. Tilaisuus Villa Sofian provencelainen ilta viinimaisteluineen on ollut paras pikkujouluni ikinä. Ikioma Kultakutri -pikkujouluni: Ei liikaa viiniä, ei liian vähän viiniä vaan kaikkea juuuuuuri sopivasti.


Vuodet ja vuodenajat ovat sittemmin vaihtuneet, työpaikka ja työkaveritkin siinä sivussa, mutta rakkauteni ruokaan ei ole laantunut tippaakaan. Eikä unholaan ole jäänyt tuo kuuden vuoden takaisten pikkujoulujen pitopaikkakaan. Kun nyt kevätauringon myötä uusi mahdollisuus ilmaantui, piti sinne heti päästä uudelleen. Tällä kertaa Villa Sofiassa kokkailtiin työporukan kanssa italialaisissa tunnelmissa.


Tilaisuus Villa Sofian punainen kivitalo sijaitsee Tampereen Tammelassa. Se oli aikoinaan alueen puutalojen keskuudessa harvinaisuus, ainoa kivinen rakennus koko kaupunginosassa. Miksi, sitä ei tiedetä varmasti, mutta tarina kertoo talon omalle perheelleen ja kahdelle muulle perheelle 1920-luvulla rakentaneen miehen olleen muurarimestari, ja rakennusmateriaalin siksi puun sijasta kivi. Vuosia eripuolilla maailmaa asunut pariskunta osti huonossa kunnossa olleen ja jo purkutuomion saaneen talon Tampereen kaupungilta ja remontoi sen entisaikojen loistoonsa uudelleen. Oma koti pariskunnalle löytyi maatilalta kaupungin ulkopuolelta, joten Villa Sofiasta tuli juhlatalo, joka yhdistää isäntäparin elämän ja maailmalla vietetyt vuodet kotikaupunkiimme ruoan kautta.


Meille kaupunkilaisille Villa Sofian kaltaisen paikan olemassa olo on onni. Kenellä tahansa on mahdollisuus päästä nauttimaan tuon upean paikan hengestä ja opettelemaan kulttuurirajat rikkovaa kokkausta isäntien osaamista hyödyntäen omassa rauhassa omalla porukallaan. Ranskalaisen ja italialaisen menun lisäksi valittavina vaihtoehtoina on intialainen, vietnamilainen ja espanjalainen menu sekä menut Lähi-idästä tai lähiseudulta. Uutuutena ensi kesästä alkaen on tarjolla myös suomalaisuusteema. Suomalaisuutta on muuten yllättävän vähän tarjolla Tampereella - tai missään muuallakaan Suomessa.

Illalliseksi nautittavan ruoan valmistaminen yhdessä seurueen kanssa on vähän epäsuomalainen tapa, mutta oikeastaan se on puolikas koko ateriasta, oli illan menu sitten mistäpäin maailmaa tahansa. Villa Sofia tarjoaa ruokaa rakastaville mahdollisuuden tuohon ravintoloissa puuttumaan jäävään puolikkaaseen sen täydessä kukoistuksessa. Keittiöön leviävät tuoksut ja iloinen puheensorina luovat pohjaa tulevalle makunautinnolle. Valkopapukeitto ja grissinit... Pasta alla puttanesca, mozzarella-tomaattisalaatti... Haudutettua kananrintaa marsalakastikeessa, risotto al funghi ja jälkiruoaksi täyteläinen tiramisu. Voiko parempaa menua enää oikeastaan edes olla? Ei. Mmm!


Ruokamatka Villa Sofiassa kestää muutaman tunnin, mutta muisto siitä säilyy pitkään. Kaikki osallistuvat ruoan valmistukseen, kuka enemmän, kuka vähemmän aktiivisesti, jokainen juuri sopivasti omaan makuunsa. Kokkailijat saavat mukaansa esiliinat ja reseptit, joiden avulla valmistaa illan aikana opittua menua myös kotioloissa. Niklas-Salmisen pariskunnan rakentamat kokonaisuudet ovat sellaisia, joiden ainekset voi löytää mistä tahansa marketista mihin vuoden aikaan vain ja se on nerokasta. Kuuden vuoden takaista sipulikeittoreseptiä käytetään meidän kotikeittiössä edelleen. Eikä vähinten sen takia, että Herra K:n kanssa meistä kumpainenkin on saanut tahoillaan kokea Tilaisuus Villa Sofian makumatkan Provenceen emmekä kertakaikkaan vain voi sitä unohtaa.


Ruokahifistelijöiden mielestä Rainbow-pastasta, S-ryhmän sardiineista tai Pirkan tomaattimurskasta ei kukaan voi saada gourmet-ruokaa aikaiseksi, mutta Villa Sofiassa hifistelijätkin saavat yllättyä. Yksikään resepti ei ole ollut pettymys, ei yksikään. Ei liian helppoa, ei liian vaikeaa - juuri sopivaa kaikille meille erilaisille Kultakutreille ruoanlaittotaustaan katsomatta.

Kun keittiöstä siirrytään valmiiksi katettuun ruokapöytään, on hymy kaikkien huulilla. Onnistumisen tunne on päällimmäinen; yhdessä tekemisen ja yhdessä onnistumisen hyvä fiilis. Sen parempaa TYKY-päivää ei oikeastaan voi ollakaan, tällaiset jutut hitsaavat työporukkaa yhteen ja parantavat työkykyä enemmän kuin mitkään kauneushoidot ja kuntotestit. Kilistelyt ja kiitokset kavereille tulevat suusta ulos luontevasti ja pakottamatta. Ruoasta ja sen valmistamisesta jutellaan itse tehdyllä aterialla ilman että se on teennäistä arvostelemista tai nirppanokkaista virheiden etsimistä.






Kaikissa työpaikoissa ja työyhteisöissä mukava yhdessä olo ei ole tavallista, mutta meillä onneksi on. Pidän löytämästäni "tuvasta" ja pidän omasta työpaikastani, joka ei ole liian suuri, ei liian pieni vaan juuri sopivan mukava. Aivan niin kuin Villa Sofiakin: Ei liian jäykkä tai pönöttävä, ei liian rento tai kulunut vaan juuri täydellinen kokemus mahtavine tarinoineen ja kertakaikkisen upeine ruokineen.

Lämmin kiitos taas yhdestä makumatkasta, Tilaisuus Villa Sofia ja Heini Niklas-Salminen!