tiistai 30. joulukuuta 2014

Hiljaisen kadun pieni, valoisa kirjakauppa

Pimeänä jouluaatonaaton iltapäivänä Satamakatu on hiljainen, tehtävänä on enää viimeiset kiireettömät jouluostokset. Matkalla parkkihallilta keskustaan tulee kuin tyhjästä vastaan valoisa ikkuna ja ovi, josta on pakko astua sisään, kun muistaa mitä on tästä pienestä putiikista lukenut. Miekkakalapasuuna, uusi ja erilainen kirjakauppa! Vastoin kaikkia jättimäistymisen, keskittymisen, tavarataloistumisen ja liikekeskustumisen sääntöjä pieni kivijalkamyymälä etäällä kaupungin pääkadusta? Sellaista ei kertakaikkiaan voi ohittaa.



Sisäänastujaa tervehditään reippaasti, perinteisten kirjojen ystävät ovat tässä digitalisoitumisen maailmassa lämpimästi tervetulleita kauppaan. Vaikka puodin erikoinen nimi ja totutusta poikkeava konsepti voisi muuta antaa olettaa, ei liikkeessä vallitse elitistinen tai alakulttuurinen ilmapiiri. Sisään mahtuu tavallinenkin asiakas. Kirjoja ei kaupan hyllyihin ole lajiteltu aihealueittain, aakkosittain tai edes ajallisesti minkäänlaiseen järjestykseen, ja se tekee valikoimasta mielenkiintoista katseltavaa. Erilaiset elämäkerrat, maailmankirjallisuuden klassikkoteokset, perinteiset lastenkirjat ja kotimaisten pienkustantamoiden uutuudet ovat myyntipöydillä iloisesti vieretysten, siksi kaupasta tarttuu mukaan erikoisempia ostoksia kuin mitä isoista ketjumyymälöistä konsanaan olisi tehnyt. Hyllyjen kirjoja selaillessa kauppias huikkaa kahvitarjouksen. Jos kahvi maistuu, hän mielellään kaataa kupillisen.



Tom Waitsin Swordfishtrombone -albumi, jonka mukaan kirjakauppa on nimetty, on julkaistu samana vuonna kuin vanhempi kauppiasveljeksistä on syntynyt. Useamman vuoden kustannusalalla ja kirjojen yritysmyynnissä toiminut nuori herra ajatteli myyvänsä ylijäämävarastoaan myyntipöydällä ostoskeskuksen käytävällä, mutta päätyi perustamaan kokonaisen kaupan työllistäen näin veljensä samalla. Joulukuun alussa avatun myymälän yllätyksellisen menestyksekkäitä myyntiartikkeleja ovat olleet englanninkieliset kirjat. Hymyilen ja nyökkään, ymmärrän asian vallan hyvin, minullakin on aina silloin tällöin tarve lukea suosikkejani alkuperäiskielellä.

Koska veljeksistä molemmat ovat toimineet dj:nä ja rakastavat kirjojen lisäksi musiikkia, myydään Miekkakalapasuunassa myös musiikkia. Sellaisia levyjä, joista he itse pitävät, levyjä, joita ei muualta välttämättä saa, ei ainakaan helposti eikä Tampereelta. Kaupan nurkassa on nojatuoli, jossa kirjoja saa selailla ja musiikkia kuunnella ilman ostopakkoa tuon aiemmin jo tarjotun kahvikupin kanssa. Hauskaa! Herra K:n kanssa toivomme Miekkakalapasuunan pojille pitkää ja mukavaa kauppiasuraa ja paljon paljon meidän tavoin palveluun tyytyväisiä tulevia kanta-asiakkaita. Palvelua kun ei monessa paikassa tänä päivänä enää saa.


Jos kauppiailta kysyisi musiikki-kirjayhdistelmää talvisia lomailtoja täydentämään, mikähän levy sopisi Novellikokoelma Kahvilan kanssa nautittavaksi?

torstai 11. joulukuuta 2014

Joulun helmi

Kun lunta ei vaan kuulu ja ulkona on pimeää ja märkää, sitä takertuu pieniin palasiin jouluista lämpöä. Vaalii lapsuusmuistoja, käpertyy kotona sohvan nurkkaan, haluaa katsoa ihania elokuvia ja lukea mukavia tarinoita, sytyttelee työhuoneenkin ikkunalaudalle ja pöydille kynttilöitä oikeanlaisen tunnelman ylläpitämiseksi. Suurten tavaratalojen satumaiset jouluikkunat ihanine hahmoineen ja keskustan Joulutori erilaisine tuoksuineen saavat ihmisen onneksi hymyilemään työmatkallaan. Jouluisten kukka-asetelmien tekeminen, joulukorttien askarteleminen ja pienten salaisten asioiden toimittaminen kaupungilla piristävät mieltä. Hämeenkadun jouluvalojen alla on ihmisen hyvä kävellä, olo on jouluinen, säästä silloin viis. Kauhulla kuitenkin jo ajattelen ensi vuotta ja sitä, ettei perinteisiä jouluvaloja tulevissa talvissa enää ole. Ei, ei saa viedä tärkeää pilkahdusta tässä synkässä mustuudessa, ei ei ei!



Mustana ja lumettomana joulunalusaikana perinteiset asiat ovat arvossaan. Punanuttuisten tonttujen nauhat, valkosiipiset enkelit, kyntteliköt ja joulun tähdet... Yksi mukavimmista kahvittelupaikoista juuri siinä oikeassa vanhanaikaisessa mielessä on museokorttelissa sijaitseva Amurin Helmi. Vaikka työläismuseo ei talvisaikaan ole auki, on kahvila ehdottomasti käymisen arvoinen. Aidossa vanhanajan ympäristössä aika pysähtyy. Rukiiset sienipiiraat, tillioksalla koristellut lohileivät, rievä, rustiikkinen pannari, voisilmäpullat ja rahkataikinaan leivotut joulutortut ovat sellaista herkkua, jota ei juuri muualta kahvin kaveriksi saa.



Amurin Helmessä on monta eri huonetta ja huoneiden pöydissä kanta-asiakkaansa, lähitalojen päiväkahvittelijat, nuoret ja vanhat. He tietävät mitä haluavat, ovat kahvilassa kuin kotonaan laskun maksuineen, lottokuponkien tarkistuksineen ja koulutehtävineen. Ja sitten siellä on meitä vierailijoita, uteliaita tulokkaita, jotka katselevat ympärilleen ja ihastelevat kaikkea näkemäänsä jo ennen kuin ovat ehtineet ovelta sisään astua. Kun kaikkea ei yhdellä kahvilla käynnillä maistaa, on lohdullista tietää, että tarjottavia voi ostaa kahvilasta myös kotiin. Kaneliässiä pienessä pahvirasiassa ei monesta paikasta voi ostaa. Lapsuuden ystäväni asuu Amurin Helmen naapurissa, hakee sieltä leivän ruokapöytään ja vie viikonloppuisin kahvilaan koko perheensä.



Jokaisena viikonpäivänä aamuvarhaisesta iltapäivä viiteen auki olevaan Amurin Helmeen voi mennä kahville yksinkin, perinteisessä pirttimäisyydessään se on paikka, jossa ei tarvitse olla erityistä seuraa. Kahvilan aamupala on tunnettu läpi koko kaupungin, itsellä se puuroineen ja leipineen vielä on kokematta. Ehkäpä aloitan seuraavan vuoteni sillä, kello seitsemän, heti ensimmäisenä arkipäivänä.

keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Pimeän vuodenajan kaupunkitaidetta kauneimmillaan

Pitkän ja raskaan maanantai-iltapäivän pimeydessä kävelin töiden jälkeen postia kohti kokolailla väsyneenä, kun katseeni kiinnittyi kauppahallin viereiseen Sokoksen seinään: Valojen ja varjojen leikistä erotin ponnaripäisen tytön, joka istui puun oksalla korkealla talon seinässä. Pydähdyin, seinästä oli pakko ottaa kuva. Kun jatkoin matkaani, kiinnittyi katseeni seuraavassa risteyksessä oransseihin kiehkuroihin punatiilitalon seinässä. Kiehkurat olivat uusia, eivät ne siinä aiemmin ole olleet. Postilta kirjastoa kohti matkaa jatkaessani ja seuraavaa katua alaspäin katsoessani sulkelsin valoteoksen mukana keltaisen valon siivilöimään metsään. Mitä ihmettä? Erilaista upeaa taidetta pitkin katuja minun kotimatkallani tavallisena pimeänä maanantaina?



Kotiin päästyä asiaa oli pakko hieman Googlata, olin selvästi missannut jotain tärkeää. Valoviikkojen tämän vuotiseen tarjontaan kuuluva Valogalleria käsittää kokonaisuudessaan 35 valotaideteosta, jotka on heijastettu erilaisin tekniikoin Tampereen keskustan tyhjiin seinäpintoihin. Mahtavaa! Aivan ihastuttava idea! Täydellinen piristys tähän kaikkein pimeimpään vuodenaikaan varsinkin juuri tällaisena vuonna, kun maassa ei ole yhtään lunta valoa heijastamassa. Gallerian valoteokset esittelevät valoa sen erilaisissa ilmenemismuodoissa, kuusi teosta on tamperelaisten sarjakuvataiteilijoiden luomia.
 

Onnittelut Valogallerian ideoille ja toteuttajille, seinäteokset ovat loistavalla tavalla uudenlainen juttu perinteisiin valoviikkoihin. Tulostin itselleni Valogallerian kartan ja kierrän sunnuntaihin 11.1. mennessä katsomassa kaikki loputkin teokset. Kenties reissullani löydän jotain muutakin uutta, uuden kahvilan tai uuden pienen putiikin jossain. Ja jos jotain uutta, niin jotain vanhaa myös: Hämeenkadulle ja Kauppakadulle ripustetut perinteiset valokuviot ovat tänä vuonna esillä viimeistä kertaa, joten ne pitää katsoa oikein kunnolla - niitä tulee kyllä ikävä.

torstai 27. marraskuuta 2014

112-vuotias mylly kutsuu nautiskelemaan

Elämässä tulee aina silloin tällöin tilanteita, joissa on mukavaa istua samaan pöytään koko perheen kanssa ilman, että kukaan häärää keittiössä tai on rehkinyt ruoan kanssa koko päivää. Isovanhemmat, sisarukset, lapset ja kohta lapsienkin lapset - toistakymmentä henkeä kiireettömän pari tuntisen ajan kasvokkain vaihtamassa ajatuksia ja nauttimassa toistensa seurasta. Ravintoloita, jotka lämpimiin perhejuhliin sopivat, on Tampereella yllättävän vähän. Kun perheen kanssa syödään juhlavasti, pitää paikan olla sen mukainen, eikä muut asiakkaat saa häiritä tunnelmaa. Ravintoloiden tarjoamat kabinetit vaan ovat usein ahtaita ja yksinäisiä, mukavan ravintolamaisesta iloisesta hälinästä kokonaan eristettyjä. Ja kaikki ravintolat eivät tunnelmansa tai ruokalistansa puolesta sovi kaiken ikäisille. Mutta onneksi on yksi paikka, jonka ruokalistalla ei ole ala- eikä yläikärajaa ja jonka ilmapiirissä on avaruutta ja ripaus historian mukanaan tuomaa arvokkuutta.



Radan toisella puolella uuden tornihotellin ja Tampere-talon välissä sijaitsee vuonna 1903 rakennettu vanha mylly, joka punaisine mattoineen ja oven molemmin puolin loistavine lyhtyineen näyttää arvokkaalta, aavistuksen ulkomaiselta. Toimistorakennusten, ostoskeskuksen ja parkkihallien välissä ei äkkiseltään usko törmäävänsä hurmaavaan vanhaan rakennukseen, varsinkaan sellaiseen, joka jokaisella tiiliskivellään kutsuu sisäänsä nauttimaan. Vanhan myllyn punaisten tiiliseinien sisäpuolella valtavan paksujen kattohirsien alla Ravintola Mylläreiden pitkissä ja lyhyissä pöydissä on juuri oikeanlaista lämmintä tunnelmaa. Tampereella on aikanaan ollut paljon isoja myllyjä, niistä vaan muita ei taida tänä päivänä olla pystyssä enää. Tampereen tunnetuin mylly on sijainnut koskirannassa Takon tehdasta vastapäätä, mutta myös Peltolammilla, Kalkussa, Epilässä ja Messukylässä on ollut omat myllynsä. Ravintola Mylläreiden talossa toiminut Hämeen Maanviljelijäin Kauppa Oy:n kolmikerroksinen höyrymylly on tiettävästi ollut toiminnassa vielä 1950-luvulla.


Vielä 80-luvulla Tullin alue oli nuhjuinen varastoalue, viime vuosikymmeninä se on kasvanut moderniksi kaupunkiympäristöksi ja sellaisena palvelee kaikenikäisiä kaupunkilaisia. Vuodenaikojen mukaan elävän ravintolan listalta koko perhe löytää syötävää: Salaattia, keittoja ja risottoa, kalaa ja pihviä, rakkaudella valmistettua ruokaa lähiseutudun aineksista. Klassikkoetanat aurajuustolla ja pippuripihviä lohkoperunoilla perinteistä ruokaa arvostavalle, Bistro-listalta clubsandwichiä tai vuohenjuustoleipää ranskalaisineen nuorisolle, paistettua lohta ja perunamuusia perheen pienimmälle. Pitkään haudutettua karitsanpotkaa ja palsternakkapyreetä punaviinikastikkeella makuja rakastavalle kokeilijalle. Suklaakakkua, itsetehtyä minttujäätelöä, lakkajuustokakkua tai creme bruleeta puolukkasydämellä jälkiruoaksi.


Mylläreissä palvelu on rentoa ja mutkatonta, annokset kauniita ja täyttäviä ja viinisuositukset ruokaan sopivia. Eripariset tuolit ja pöydät tuovat tyylikkääseen saliin mukavaa rosoa. Nuorisoa huvitti erityisesti se loistava huumori, jolla tarjoilijat suhtautuivat itseensä ja työhönsä, niin komea kuin paikka kuitenkin on. Myllärit tarjoilee arkipäivisin lounasta, päivittäin vaihtuva lounaslista löytyy netistä etukäteen tutustuttavaksi. Tampere-talon konserttien ja muiden tapahtumien aikaan ravintola on iltaisin täynnä, pöytävaraus kannattaa siis tehdä etukäteen. Eikä ihme, että täyttä on. Minäkin menen uudestaan heti kun seuraavan kerran tilaisuus tulee. Mylläreillä on muuten myös catering-palvelu ja astiavuokraus, jos suunnitelmissa on sellainen perhejuhla, joka halutaan viettää jossain muualla kuin ravintolassa.

 




Mylläreiden loistavan punaviinikastikkeen ansiosta muistin taas kastikehaasteeni! Tätä vuotta ei paljoa ole enää jäljellä. Nyt viimeistään olisi aika listata mitä klassikoita repertuaaristani vielä puuttuu...

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Linnan neitona hämärtyvässä iltapäivässä

Pitkän työpäivän jälkeen on mukava käveleskellä hämärtyvässä kaupungissa, katsella ihmisiä ja katukuvaa, miettiä miltä talot vuosia sitten ovat näyttäneet ja ketä niissä joskus on asunut. Jos tyhjänpäiväinen sinne tänne kävely ei innosta, on Tampereen kaupungin kulttuuripalveluilla erinomainen valikoima erilaisia kävelyreittejä, jotka tarjoavat näkökulmia kaupunkiin tuttujen kaupunkilaisten matkassa. Esitteet karttoineen on tulostettavissa kaupungin nettisivuilta. Oman raittinsa ovat saaneet niin musiikkivaikuttajat Juice ja Pate Mustajärvi kuin kirjailijat Lauri Viita, Kalle Päätalo, Anni Polva ja Väinö Linna, raittinsa on myös kirjailija Seppo Jokisen dekkareiden päähenkilö Komissaario Koskisellakin. Tänä kiireettömänä marraskuun perjantaina kokeilin raittikävelyä ensimmäistä kertaa. Valitsin kulttuurikävelyyni omimmalta tuntuvan raitin, Linnan Tampereen Tuntemattoman sotilaan 60-vuotisjuhlan kunniaksi. Tavalliset kadut ja kerrostalot saivat hauskasti aivan uuden merkityksen kun niitä katsoi kulttuuriraittiesitteen kanssa. Kertaakaan aikaisemmin en ollut nähnyt mitään mielenkiintoista Hämeenpuistonvarren kuuskytlukuisissa kerrostaloissa. Hämeenpuisto liikennekaaoksineenkin sai uuden merkityksen kun ajatteli, että sitä on vielä viime vuosituhannen loppupuolella katsellut yksi eniten arvostamistani kirjoittajista.

                                    Kuva lainattu                                Hämeenpuisto 17-19 A, Linnan koti 1962-92                   

Kirjailija Väinö Linnan tuotanto ei esittelyitä kaipaa, mutta henkilö Väinö Linna arkisine elämineen on suurelle yleisölle tuntemattomampi. Ainakaan minä en aiemmin ollut ajatellut mitä kaikkea muuta Väinö Linna on elämässään tehnyt kuin kirjoittanut kirjoja. Missä hän vietti päivänsä? Milloin hän aloitti kirjoittamisen, mitä muita kirjoja Linna kirjoitti kuin Tuntemattoman Sotilaan ja Täällä Pohjan tähden alla -sarjan? Mikä oli hänen esikoisteoksensa ja mitä kustantaja piti hänen runoistaan?

Vuonna 1920 Urjalassa torppariperheeseen syntynyt Väinö muutti työn perässä Tampereelle vuonna 1938 tätinsä luokse päästyään Finlaysonin tekstiilitehtaalle Kehräämön apupojaksi. Tampereelle muutettuaan Linna rakastui lukemiseen. Iltaisin ja vapaapäivinään hän luki kaiken mitä kirjastosta jaksoi kotiin kantaa. Sotien jälkeen Linna jatkoi työtään Finlaysonin tehtaalla karstaajana ja sittemmin koneasentajana kehräämön remonttiporukassa. Sodan aikana kirjoittaminen nosti päätään Linnassa. Kustantaja hylkäsi ensimmäisen vartiovuorojen välissä kirjoitetun sotaa kuvanneen käsikirjoituksen kömpelönä ja kehittymättömänä. Sodasta palattuaan Linna meni naimisiin lottana toimineen Kerttu Seurin kanssa, opiskeli itsenäisesti filosofiaa, psykologiaa ja kirjoittamisen tekniikkaa, ja jatkoi kirjoitusharjoituksiaan. Linnan esikoinen, Päämäärä, julkaistiin vuonna 1947 kun käsikirjoitus oli kirjoitettu kahteen kertaan - kirjoittaja itse kun ei ollut tyytyväinen ensimmäiseen. Samoihin aikoihin Linnan perheeseen syntyi ensimmäinen lapsi. Uudesta kirjailijasta kiinnostui Tampereella vaikuttava kulttuurinen Mäkelän piiri, Linnan työnantaja arvosti julkaistua kirjaa myös sen verran, että siirsi Linnan työnjohdollisiin tehtäviin varaston kympiksi.

               Täällä syntyi Tuntematon sotilas 60 vuotta sitten          Puuvillatehtaankatu 15 B II.kerros, Linnan koti 1953-1956

Erilaisista esitteistä ja nettiin kirjoitetuista biografioista voi lukea faktoja Linnan elämästä, mutta omalla kulttuurikierroksellani sain kuultavakseni paloja Linnan tarinasta hänen entisen naapurinsa ja työkaverinsa kertomana. Kuinka suuri onni onkaan sattuma, joka toi iltapäiväkävelyllään olleen vanhan herran samalle kadulle samaan aikaan kuin minä valokuvasin Linnan entisen kotioven vieressä olevaa muistolaattaa. Herra pysähtyi ja hymyili, sanoi ettei ole pitkään aikaan nähnyt kenenkään olevan kiinnostunut talosta. Herralla oli ollut kunnia asua Linnan kanssa ovinaapureina B-rapun kakkoskerroksessa, Linna vasemmalla puolella, hän oikealla puolella portaikkoa, välissä pieni yhden huoneen ja keittiön asunto. Vanha herra oli ollut Linnan kanssa samaan aikaan töissä Finlaysonilla, talossa, jossa he yhtä aikaa olivat asuneet, oli työsuhdeasuntoja tehtaan työntekijöille. Talon kellarissa oli keilarata ja sisäpihalla oleskelutilaa, jossa asukkaat viettivät aikaa yhdessä. Kellarin keilaradalla herra oli aikanaan keilannut oman ennätyksensä, 295 pistettä.

Ihanalla vanhalla herralla oli tarinoita vaikka kuinka, myöhästyin lopulta bussista kuunnellessani noita kertomuksia 50-luvun tekstiilitehtaasta, lempinimistä, joita työkaverit antoivat toisilleen. Tikka, Varis, Kärppä, Hallin Janne ja sitten muutamia törkeitäkin, mutta vain siksi että nimettävät itse olivat itsestään niin sanoneet. Maisteri Koskinen -niminen mies oli herran muistojen mukaan kiertänyt tehtaalla paperivihkonsa kanssa ja kerännyt näitä tarinoita talteen, mutta ennen kuin työntekijöiden historiikki ehti painoon, oli maisteri kuollut ja käsikirjoitus jäi irtoliuskiksi Koskisen pöytälaatikkoon. Voi kunpa joku löytäisi tuon käsikirjoituksen jostain ja ymmärtäisi sen arvon!


Katselin rapattua kivitaloa, jonka tuuletusaukkoihin linnut lentelivät yöpymään, niin kuin se olisi ollut kuninkaan palatsi. Kuuntelin haltioituneena vanhan herran tarinoita Tuntemattoman sotilaan ilmestymisestä ja siitä, miten hän haki tehtaan pakettiautolla kirjoja Linnan uudesta kodista Kalevasta tehtaan työntekijöille signeerattavaksi ja jaettavaksi tarkan rouva Linnan valvonnassa pahvilaatikoita kantaen. Kävelin vanhan herran kanssa muutaman korttelin matkan Puuvillatehtaankatua eteenpäin Väinö Linnan puistoksi nimettyä leikkipaikkaa kohti, herra kertoi hymyillen miten Linna aikanaan kierteli näitä samoja katuja päiväkävelyillään. Kauas kotoaan Väinö ei kuulemma koskaan kävellyt, sillä kun tekstiä yhtäkkiä alkoi tulla, piti kotiin päästä nopeasti kirjoittamaan. Herran tarinan mukaan kirjailija oli kerran istunut isolla hädällä vessassaan kun tekstiä oli alkanut tulla. Käsillä ei ollut ollut muuta kuin Linnan polttaman Klubi 77: n tupakka-aski, sen kansiin Väinö kirjoitti kiireisimmät lauseet ennen kirjoituspöydän ääreen pääsyä. Tuntematonta sotilasta kirjoittaessaan Linna oli päivätöissä Finlaysonilla, työpaikalla tekstin tullessa mieleen oli kirjoitusmateriaaliksi kelvannut milloin mitkäkin irtopaperit ja lähetyslistojen kääntöpuolet. Tuntemattoman sotilaan yllättävän läpimurron jälkeen 50-luvun lopulla Linna jättäytyi pois päivätöistä ja keskittyi täyspäiväisesti kirjoittamiseen. Väinö Linnasta tehtaalla käytettyä lempinimeä vanha herra ei siihen hätään muistanut, naurahti sen tulevan mieleen heti kotiin päästyään. Mutta sen hän muisti, että Linnalla oli aikanaan hattupäässään aina ulkona liikkuessaan, minne tahansa hän olikin menossa.




Väinö Linnan puistoa ei kaupungin kulttuuriraittikarttaan ole merkitty eikä herran kertomia tarinoita kirjailijan päiväkävelyistä esitteessä kerrottu, mutta Finlaysonin tehdasalueen keskelle nimetty Väinö Linnan aukio muistomerkkeineen sieltä löytyy. Sen kautta ajan kotiin päivittäin, tänä iltana kaivan kirjahyllystä kolmiosaisen torpparitrilogian ja syvennyn suuren, tavallisen miehen teksteihin tarkemmin. Torpparin poika. Tehtaantyöntekijä. Kahdenkymmenen markan setelin kasvot, sodan ääni, yhteiskunnallinen keskustelija. Kunniatohtori ja Suomen ainoa akateemikko, jolla ei ole yliopisto-opintoja tai tieteellistä uraa. Tuntematon on tullut luettua ja katsottua moneen kertaan, mutta Täällä Pohjan tähden alla on tuntemattomampi.

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Olipa kerran kermamunkki

Eräänä iltapäivänä töissä keskustelimme lapsuutemme herkkupaloista, niistä ihanista ruokamuistoista, jotka ovat jääneet mieliimme varhaisilta vuosilta. Ensimmäinen oma ruokamuistoni ovat äidin tekemät hampurilaiset lauantai-iltaisin kerrostalon kellarissa käydyn vuorosaunan jälkeen. Hampurilainen syötiin suodatinpussista aivan kuin se olisi ollut grillin paperikääreessä, hampurilaisen kruunasi pehmeäksi paistetut makeat sipulimadot. Teini-iässä perheen kanssa syöty ruoka vaihtui kavereiden kanssa nautittuihin herkkuihin. Viikonloppu alkoi siitä, kun koulun jälkeen kavereiden kanssa tultiin meille kadun toisella puolella keltaisessa puutalossa sijainneen leipomon kautta. Huovisen Leipomosta sai kaupungin parhaat suklaamunkit, pyöreät, kiiltävät ja parempiin suihin hetkessä katoavat. Ne mutustettiin suoraan pussista oman huoneen lattialla tai pihan keinuissa istuen.


Tampereelta kotoisin olevan työkaverini lapsuuden ruokamuistoon kuuluivat munkit myös, kermamunkit, nokialaisen Lehtosen leipomon mehevät leivonnaiset. Silmät loistaen työkaverini kertoi tarinan siitä, miten heidän ollessa pieniä hänen äitinsä oli töissä Lehtosen Leipomon viereisessä koulussa ja toi perjantaisin kotiin kermamunkkeja. Kotiin tullessa nuo munkit kuulemma tuoksuivat ovelle asti. Muisto mehevistä kermaisista munkeista oli työkaverini mielessä niin vahva, että hän halusi Lehtoselle työharjoitteluun yläasteella ihan vain noiden munkkien takia.



Kahvila-Konditoria Lehtonen on pieni perinteinen lähileipomo, jossa myymälä ja kahvila sijaitsevat leipomon yhteydessä. Yli 50-vuotisella kokemuksella leipovan Lehtosen myyntitiski pursuaa mitä herkullisemman näköisiä makeita herkkuja, munkkeja, viinereitä, pullia, leivoksia ja kakkuja. Tiskin takana olevista hyllyistä asiakas voi valita itselleen mieleisen leivän, joka pakataan paperipussiin kotiin kuljetusta varten. Nelisen vuotta sitten Herra K vei minut ja lapset lauantaiaamiaiselle Lehtoselle, nuori neiti muistelee rapeaa croissanttia ja pillimehua vieläkin. Kotona syödyt croissant-aamiaiset eivät maistu samalta kuin leipomon kahvilassa herkkujen tuoksussa kiireettä nautitut aamiaiset, leipomoissa on omanlaisensa taika. Syntymäpäivänään Herra K ei vienyt työkavereilleen kakkua tai keksejä vaan haki Lehtoselta tuoretta leipää aamukahvipöytään. Lehtosen leipä ja kiireettömän tuntuinen aamiainen oli sitä mitä Herra K halusi työkavereilleen omana päivänään tarjota.

Koska työmatkani kulkee Lehtosen leipomon ohi, sovimme työkaverini kanssa, että perjantaiaamuna yllätämme työkaverimme ja tuon meille töihin Lehtosen kermamunkit, otan munkkeja sen verran enemmän, että työkaveri voi yllättää oman perheensäkin perjantain kunniaksi. Hymyilin leipomon tiskillä jättimäiselle munkkilaatikolle, jonka kondiittori on pakannut minulle valmiiksi. Kerroin, että olen kuullut heidän munkeistaan niin paljon, että oikein hävettää, etten aiemmin ole maistanut sellaista. Rouva hymyili minulle takaisin, ei kuulemma ole ihme, että niistä puhutaan, munkit ovat kuulemma koko Pirkanmaan parhaita. Aivan kuin Huovisen suklaamunkkeja Oulussa, hakevat teinit täällä kermamunkkeja oman viikonloppunsa aloittamiseksi. 



Mmm! Valtavasta kermamäärästä huolimatta jättikokoinen munkki ei ollut äklömakea vaan muhkea, mehevä ja maistuva. Munkkinen, juuri sellainen kuin lähileipomon kysytyn herkun pitääkin olla. Perjantai-iltapäivän kahvilla työkaverimme hymyilivät leveästi, yhden lapsuusmuisto munkeista muuttui todelliseksi kaikille meille. Nekin, jotka laihduttavat tai noudattavat viljatonta tai muuten hiilaritonta ruokavaliota, sortuivat ottamaan puolikkaan katumatta valintaansa jälkeenpäin.