tiistai 18. kesäkuuta 2019

Yltä ja alta ja kaikkialta siltä väliltä

Siitä on jo useampi vuosi, kun luin ensimmäisen kerran Nokian perukoilla, itseasiassa pikkaisen Hämeenkyrön puolella Pinsiössä, sijaitsevasta maataideteoksesta, jonka amerikkalainen Nancy Holt oli suunnitellut vanhaan hiekkakuoppaan. Teos on valmistunut jo vuonna 1998, mutta vasta viime kesänä olimme Herra K:n, Runotytön ja Pikkumiehen kanssa menossa sinne eväsretkelle. Silloin oli viikonloppu ja alueella pyöräsuunnistuskilpailut niin, ettemme päässeet lähellekään kisakeskuksena toiminutta tunnelistoa. Maanantaina aamupäivällä teimme sinne vihdoin uuden retken, minä, Runotyttö, Tiitiäinen ja Pikkumies ystävineen. Pakkasimme eväät mukaan ja ajoimme 20 minuutin matkan hiekkakuopalle ihanaa maalaistietä pitkin isojen, valkoisten kumpupilvien alla poikien soittaessa puhelimistaan Arttu Viskarin Mökkitie -biisiä nonstoppina.







Peltomaiseman keskellä on T-risteys on risteyksen vierestä kääntyy pieni metsätienpätkä Yltä ja alta -maataideteoksen parkkipaikalle osoitteeseen Sasintie 555. Parkkipaikan vieressä, polun päässä mäellä, on laavu puuvarastoineen ja nuotiopaikkoineen, vaikka sitä en olisi kyllä tiennyt ilman googlaamista, mitään viittoja tai opastekarttoja ei laavulle ollut. Eikä missään myöskään ollut ohjeita siitä, miten taideteoksella tulisi käyttäytyä lasten kanssa. Me käyttäydyimme sitten niin kuin muutkin "teletappimaan" vieraat: kiipeilimme, juoksentelimme, huhuilimme ja leikimme piilosta, viihdyimme tunneleiden ja vallien ääressä miltei pari tuntia. Ihana, vaihtelunvuoksi ihan erilainen leikkipaikka!

Hiekkakuopassa oli maataideteoksen lähellä isoja kelopöllejä, niistä saimme oivan eväspaikan pikku piknikillemme. Onneksi päivä ei ollut kaikkein helteisin, sillä minkäänlaista varjoa ei vanhalla hiekkakuopalla itse tunneleiden lisäksi tietenkään löytynyt.





Vähän nuhjaantunut on vuosien saatossa teos parka. Tunneleissa on ampiaispesiä, pienet pyöreät lammet, nuo ympäröivää maisemaa heijastavat maansilmät, ovat kuivia ja niiden betonireunat lohkeilleita. Teoksen vihreänä kukoistamaan tarkoitettu nurmikko on kulunut kuivuudesta ja kiipeilystä. Siellä täällä teoksen ympärillä lojuu omituisia kovamuovisia letkunpätkiä, joita lapset ihmettelevät. Epäilen niitä kastelujärjestelmän jämiksi, epäonnistuneeksi yritykseksi elvyttää vehreys. Runotyttö yritti ja yritti, mutta ei saanut niistä tulemaan pisaraakaan vettä. Hiekkakuopan reunoilta alas kuoppaan hiipivät männyntaimet ja villilupiinit lähestyvät tunneliston autiutta uhkaavasti. Jonkun pitäisi nyppiä ne pois... Voisiko paikan kunnostaa, Nokia? Tai kuka sen ylläpidosta vastaakaan? Paikka olisi loistossaan mahtava kohde pienelle retkelle, lasten käsinkosketeltavalle kulttuurikasvatukselle.





Yltä ja alta -maataideteoksen vieressä olisi muuten ollut toinenkin taidekohde, Puuvuori, jos olisin siitä tiennyt. Näin kyltit, mutta en tajunnut. Ystäväni mainitsi käyneensä siellä hiljattain, kertoi siinä olleen ihan hyvän idean siinäkin, sekään vaan ei kuulemma ylikasvaneena ihan enää auennut katsojalle...

keskiviikko 5. kesäkuuta 2019

Pala maaseutua kaupunkilaishiirille



Kaupunkilaislapset. Tuota termiä ei enää taida olla olemassa, vaikka 80-luvulla omassa lapsuudessa jonkinlainen jako kaupunkilaisiin ja maalaisiin vielä olikin olemassa. Liekö korrektiakaan enää sillä tavalla erotella, kun kaikenlainen luokittelu ja jaottelu ovat pannassa. Omat esikaupunkilaislapseni saavat palan maaseutua kesäisin, kun tyttöjen kanssa käydään pohjoisessa, mummun kotipaikassa Kemijoen saaressa. Siellä on peltoja ja navetoita, ja niityillä laiduntavia lehmiä, hevosia ja lampaita. Kaupunkilaishiiret ja maalaishiiret, niitä on ainakin siinä sadussa edelleen.





40 minuutin ajomatkan päässä Tampereen keskustasta on kesäpaikka kaikille pikkuhiirille ketään erikseen luokittelematta: Kiviniityn kotieläinpuisto. Porintie on 100 km/h:n nopeusrajoituksesta huolimatta aika idyllinen vehreine maisemineen, jyrkkine mäkineen ja vesistöineen, helppo ajettava ainakin. Pikkutie, joka johtaa viimeiset sadat metrit perille, on hiekkainen, mutkainen ja vanhojen puutalojen reunustama. 12 euron sisäänpääsymaksu Kiviniittyyn ei ole liikaa, kun ajattelee, että täytyyhän eläimet hoitaa kesäntuloilla koko vuoden ajan. Ja hyvinhoideltuilta ne näyttävätkin. Lehmät, lampaat, possut, pässit, vuohet, aasit ja ponit. Ja kanat ja kalkkunat. Ja laamat ja strutsit. Ja pörröiset kanit ja marsut.


 


Kiviniityssä on omien eväiden syömistä varten isot grillikatokset ja hyvät, isot tulipaikat. Ja kahvila ja pieni puoti, jos ei niin välitä eväsretkeilystä. Eläimiä saa paijata ja niille saa syöttää voikukanlehtiä ja heinää. Ja ponilla pääsee ratsastamaan aina klo 13 pientä maksua vastaan. Polkuautoja ja sähkömönkkäreitä voi ajaa kellon ajasta riippumatta. Tai hyppiä pomppulinnoissa ja trampoliineilla. Leikkipuisto keinuineen, liukumäkineen ja kiipeilytelineineen löytyy alueelta myös, sitä Runotyttö aivan erityisesti arvosti. Ja hiekkalaatikkoa, jossa on hyvä kattaus lapioita ja sankoja ihan grillikatoksen vieressä. Siinä oli hyvä kuluttaa aikaa, kun äiti ja Tiitiäinen vielä söivät.






Mikä Kiviniityssä sitten on parasta? Kaikki. Yhdessä olo, kiireettömyys, se, että viisituntia oli hujaus vain, kun eläimiä katseltiin kaksi kierrosta ainakin ja lampaita ja strutseja ja aaseja vieläkin useammin. Ratsastus on kesäkokemusten aatelia meidän nelivuotiaalle. Ja yllättäen näköjään myös nuo sähkömönkkärit! En olisi ikimaailmassa uskonut, miten neiti innostuu sellaisista ajokeista. Hän lauloi ja ajoi, ajoi ja lauloi ja vaihteli mönkkäriä värin mukaan milloin minkäkin ollessa vapaana. Ja äiti nautti olostaan! Tiitiäinen nukahti vaunuihin ja äiti haisteli maaseudun ilmaa, ihasteli Runotytön innostusta eläimistä ja niiden hoitamisesta. Ja saihan siinä itsekin ihmetellä yhtä ja toista. Sitä, miten dinosaurusmaisia strutsit ovatkaan ja miten kauniin värinen rumana pidetyn kalkkunan naama oikeastaan on.

Kiviniityn kotieläinpuisto on meidän jokakesäinen käyntikohteemme, ihan varmasti myös tulevaisuudessa. Joskaan ei ihan kaikkein aurinkoisimpina ja helteisimpinä päivinä, kuten kuvista huomaa. Matkalla Tampereelta Kiviniittyyn on muuten Häijään kohdalla kivan näköinen kirppari (auki ke-su) ja vintagemyymälä. Niissä me emme lukuisista aikomuksista huolimatta ole ehtineet vielä käydä.  

keskiviikko 22. toukokuuta 2019

Kesä ja kukkaset

Kevään ensimmäiset todella lämpimät päivät, oikein kunnolla helteiset, T-paita- tai ihan hihatonpaitapäivät, herättävät pisimpäänkin talviunta nukkuneen pihan tai parvekkeen laittajan. Tulee olo, että tyhjiin ruukkuihin pitää saada täytettä, vehreää, vähän väriä, kun luontokin yhtäkkiä räjähti täyteen kukoistukseensa. Hassua ajatella, että vielä kolme viikkoa sitten me laskimme tyttösten kanssa pulkalla mäkeä ukin ja mummun pihassa Oulussa, lasten ja nuorten teatterifestivaaleilla käydessämme.



Jos vain aikaa on, pihakukkien hakureissusta kannattaa tehdä marketin noutopihaa suurempi elämys, varata muutama tunti aikaa ja ajaa hakemaan kukat Iso-Pahkalan puutarhalta Nokian Siurosta. Siitä tulee hyvä mieli. Reitti puutarhalle on kaunis. Puiden välistä vilkkuva Pyhäjärvi, pellot ja sitten Siuron keskusta. Joka kerta hätkähdän, kun ylöspäin kohoavasta mutkasta näkee värikkäät vanhat puutalot pihoissa kukkivine omenapuineen ja toisella puolella jyrkän rinteen alla kimmeltävän järven saarineen. Se on kaunis näky, aivan toisesta kaupungista, toisesta maasta melkein. Jos aikaa on, tuohon näkyyn kannattaa jäädä viipyilemään, poiketa kahville tai pizzalle Siuronkosken rannalla olevaan legendaariseen Koskibaariin. Ymmärrän ihmisiä, jotka asuvat Siurossa, vaikka sinne onkin vähän matkaa. Jos ajaa aamulla töihin läpi kylän, jonka sillalla ovat miehet kalassa pitkine vapoineen ja pienet traktorit ajavat pelloilleen, ei ehkä voi olla pahalla päällä.



Mutta se puutarha! Osoitteesta Rantapellontie 50 löytyy Iso-Pahkalan Puutarha, 46-vuotias perheyritys, jota vanhojen omistajien avustaessa pyörittää nykyisin miniä. Pihapiirissä asuva iloinen asiakaspalvelija kertoo mielellään kukista ja taimista ja niiden hoidosta. Kolmen kasvihuoneen kaikki kasvit ja taimet kasvatetaan puutarhalla itse siemenistä, tukusta tilattua tuontitavaraa he eivät myy, näin he voivat varmistaa taimien laadun. Lähikasveja, paitsi kotimaisia, myös paikallisia. Ja se valikoima! Saimme Runotytön ja Tiitiäisen kanssa tuhlattua puolituntia pelkkään kasvihuoneiden sisältöjen ihasteluun. Yrttien taimivalikoima oli uskomaton! Siellä on kaikkea ja vielä montaa erilajia. Kolmen euron taimet olivat vehreämpiä ja tuuheampia kuin missään aiemmin näkemäni. Tämä on yrtinostajan taivas. Valitsimme kahta erilaista basilikaa, muutaman puskan korianteria, salviaa, tilliä, persiljaa, rosmariinia, timjamia ja oreganoa. Ja taimia paprikalle, chilille ja tomaatille. Tomaattejakin oli vaikka minkälaisia. Ja mummille syntymäpäiväkukan, sellaisen violetin, vahvasti tuoksuvan, jolle saimme hyvät hoito-ohjeet.









Lähtiessämme yrttilaatikon ja multasäkin kanssa kasvihuoneilta, pysähdyimme omistajan kehoituksesta vielä heidän pihaansa katsomaan kanoja. Munia he eivät myy, mutta Runotytön kanssa oli munijoiden touhuja hauska katsella. Kotiinpäin ajelimme hitaasti, niin hitaasti kuin muu liikenne myöten vaan antoi. Siurosta ei halua päästää irti.




sunnuntai 19. toukokuuta 2019

Metsän tyttö tahdon olla

Jo pitkään, oikeastaan siitä saakka, kun Runotyttö oppi kävelemään, olen nähnyt unta metsästä. Metsäretkestä. Syksyllä harmittelin ystävälleni sitä, etten tunne Tampereen ulkoilumaastoja riittävän hyvin, että osaisin tuosta vaan lähteä tyttöjeni kanssa retkeilemään. Oulussa osaisin. Paikallisena partiolaisena tietäisin kaikki ihanat reitit, jotka olisivat riittävän helppoja, mutta kauniita ja kiinnostavia, ja joista löytyisi nuotiopaikat makkaranpaistoa varten. Makkaran, ehdottomasti, sillä makkara on metsäretkellä tärkeä. Tai tässä tapauksessa nakki, kuoreton sellainen.




Onneksi tuli kevät ja lämmin, aikainen kesä. Ja ystävä, joka oli käynyt perheensä kanssa testaamassa Kintulammin luonnonsuojelualueen vuosi sitten uudistetun, Tampereen kaupungin ylläpitämän  retkeilyreitin. Otin suosituksen vastaan samoin tein. Lauantaiaamuna pakkasimme reppumme, minä oman ison ja Runotyttö oman pienen, haimme metsään myös halajavan Lady V:n mukaan ja ajoimme puolen tunnin matkan Aitolahteen Kintulammin kakkosparkkikselle navigaattorille ilmoitettuun osoitteeseen Keltolahdentie 47.

Auringon paistaessa ja tuulen suhistessa korkeissa puissa kävelimme rauhassa 300 metrin matkan parkkipaikalta esteettömän reitin nuotiopaikalle, Kirkkokiven majesteetilliselle laavulle. Otin Tiitiäisen kantoreppuun, jätimme vaunut eväsreppuineen odottamaan laavulle ja kävelimme kivikkoisempaa polkua ja rattaille liian kapeita pitkospuita vähän matkaa eteenpäin osittain kelottuneiden mäntyjen reunustamille kallioille. Runotyttö haisteli suon tuoksua, löysi kantoja penkeikseen, ihmetteli jättimäisiä kiviä ja kaatuneiden puiden oksien naavaa, ja koetti nähdä varvikossa rapistelevan pienen sisiliskon ennen sen puikahtamista koloihinsa. Tiitiäinen hihkui repussa uusia maisemia ja outoja ääniä ihmetellessään. Mustikanvarvut kukkivat ja havunneulaset rahisivat kenkien alla. Ja äiti nautti. Voi kuinka äiti nautti! Hengitti metsää, aurinkoista päivää ja toisten retkeilijöiden ystävällisyyttä.




Perheitä, pariskuntia, ryhmiä ja yksinliikkuvia - metsään voi tulla ilman lapsiakin. Aivan turhaan kannoin syttöpuut ja vessapaperin mukanani. Kirkkokiven laavulla oli tulet valmiina sinne palatessamme ja puita laavun vieressä varaston täydeltä. Ja vessa, kompoistoituva kuivakäymälä papereineen ja käsideseineen! Retkeily on astunut nykyaikaan metsästä poissa ollessani, hymyilin, kun kaivoin teleskooppimakkaratikut repustani. Runotyttö ja Lady V istuivat nuotion viereen paistamaan nakkeja, minä levitin viltin laavun viereen ja laskin jokeltavan Tiitiäisen ja piknik-eväämme sille. Kulmaleipää, porkkana- ja kurkkutikkuja, kirsikkatomaatteja ja mansikoita. Nakin kanssa ihan parhaita, jos Runotytöltä kysyy. Ja kahvia, termarikahvia retkimukista! Minä sydän metsä, totisesti!





Kirkkokiven laavu on komea, maisemaikkunoineen hyvin kirkkomainen, sopii nimeensä ja paikkaan, jossa se sijaitsee. Laavun lähellä, polun toisella puolella on valtava siirtolohkare, kirkkokivi. Tarinan mukaan Hatanpään kartanon hevoset laidunsivat metsässä kesäisin ja paimenet, jotka niitä vahtivat, eivät päässeet jumalanpalvelukseen sunnuntaisin. Niinpä he olivat pitäneet metsässä omat kirkonmenonsa ja kokoontuneet tuon suuren kiven ääreen keskenään. Parinsadan vuoden takainen tarina on helppo kuvitella todeksi suurten kuusten suojassa kohoavaa sammaloitunutta lohkaretta katsellessaan. Kirkkokiven laavun on lukemani mukaan suunnitellut retkeilyä harrastava arkkitehti Malin Moisio. Kintulammin reitillä olevat muut laavut ovat myös retkeilevien arkkitehtien käsialaa, oman näköisiään ja sijaintipaikkoihin istuvia, vähän perinteistä poikkeavia, taiteellisia. Ja koska kyse on luonnonsuojelualueesta, on laavujen rakentaminen tapahtunut käsivoimin ilman koneita tai kuljetuskalustoa.



Reilun kolmen tunnin retki oli tytöille tarpeeksi. Toinen nukahti äidin syliin syömisen jälkeen, toinen autoon heti, kun parkkipaikalta lähdettiin ajamaan kotia kohti. Tyttöjen nukkuessa päätimme Lady V:n kanssa ajella hieman, kun kiire ei ollut minnekään. Käännyimme Pulesjärventietä toiseen suuntaan ja ajoimme maisemareittiä takaisin Viitapohjaan ja vasta sitten Aitolahteen ja Tampereelle vievälle moottoritielle. Järvenrantaa, laiduntavia hevosia, peltoja, rauhoittavaa maalaismaisemaa ja aikaa jutella. Takaisin tulosuuntaan Kintulammilta lähtiessä olisi Pulesjärventiellä tosin ollut Nisu-Tiinan leipomo, josta tullessa ajoimme ohi. Lady V tiesi sieltä saatavan aivan huikean hyvää ohraleipää.

Kiitos ihanan retkipäivän seurasta, ihana Lady V! Tällä kokemuksella elän taas seuraavan viikon ja kuukauden. Runotyttö tosin ilmoitti haluavansa metsään Lady V:n kanssa heti huomenna uudestaan. Onneksi minullekin jäi Runotytöltä pala ystävääni, hänen viisaita sanojaan ja erinomaista taitoa kuunnella ja keskustella.