perjantai 26. tammikuuta 2018

Yksi tarina siitä, mitä tavallisille ihmisille tapahtui keväällä 1918


Mustat sukkahousut, musta mekko ja helminauha. Hiukset nutturalle. Saappaat ja pitkä takki, paksu kaulahuivi kiedottuna lämmittämään pakkasillan pimeydessä. Runotyttö katsoo äidin helminauhaa ihaillen ja koskettaa sitä varovasti. Äiti on kaunis, hän hymyilee ja hyppää sylistä juosten omaan huoneeseensa hakemaan omia helmiään. Meillä on samanlaiset, Runotyttö nauraa, syöksyy syliin takaisin ja halaa äitiä lujaa. Sanotaan heiheit ja toivotetaan hyvät yöt, ilta tädin kanssa on pienelle tytölle melkein yhtä taianomainen kuin äidille ilta teatterissa. 






Pakkanen narskuu korkojen alla Hämeenpuiston reunaa teatteria kohti kävellessä. Me käymme teatterissa verrattaen usein, useampia kertoja vuodessa kuitenkin. Neljä viidestä teatterikäynnistä me teemme TTT:lle. Musikaaleja. Uusia tarinoita, tarinoita tutuista asioista, tamperelaisuudesta, tästä päivästä ja eilisestä. Tamperelaisten kirjoittamia, säveltämiä ja tamperelaisten näyttelemiä. Upeiden laulajien tulkitsemia matkoja toisiin aikoihin ja toisiin maailmoihin. Tammikuisen maanantai-illan pimeydessä sukellamme sadan vuoden taakse samoille kulmille, joissa päivittäin kuljemme. Katson komeaa rakennusta hetkisen ja mietin viimeaikojen uutisointia. Toivon todella, että päättäjillä on viisautta olla ajamatta alas edellytyksiä tältä valtakunnan tasollakin kovatasoiselta toiminnalta. Todella kovatasoista. Ellei kovinta.





Rakastan Tampereen Työväen Teatterin punatiilisyyttä. Överiä, kaikki aistit täyttävää punatiilisyyttä, joka ei sovi mihinkään muualle niin hyvin kuin se sopii sinne. Vuonna 1985 vanhan työväentalon viereen valmistunut valtava teatterirakennus on työpaikka yli sadalle vakituiselle ammattilaiselle ja vuosittain yli sadalle vierailevalle esiintyjälle. Punatiilinen aula, aulan kahdelta puolelta ylös nousevat portaat. Punatiilinen lämpiö ja siitä kolmanteen kerrokseen nousevat leveät punatiiliportaat, ylimmän kerroksen kahta laitaa teatterisaliin johtavat sillat. Se avaruus, kun ylhäältä näkee alas saakka, voi istua tai seistä ja katsella ihmisiä ennen esityksen alkua ja tauolla, ja upota satojen muiden teatterivieraiden puheensorinaan. Tuo hiljainen meteli pitää mielen teatterikappaleen maailmassa, ei päästä putoamaan otteestaan kesken kaiken. Upottaa sopivasti, hyllyy lempeästi kuin ison suon kansi. Hyllyvän pehmeä suo alkaa astuessa ovesta sisään punatiiliseen aulaan ja loppuu, kun astuu samasta ovesta ulos. Teatterin valot, tuoksut ja äänet ovat kaikki aivan omanlaisiaan.

Vaikka tapauksesta on jo yli 10 vuotta, muistan vieläkin sen tyrmistyksen, jonka silloisen ystäväni mies aiheutti nyrpistellessään nenäänsä TYÖVÄEN teatterin tauolla ollessamme. TYÖVÄEN teatterin. Paikan vasemmistolaisuus näkyi hänen mielestään kaikkialla, hän haistoi sen katsomon tuoleissa ja aisti suuren näyttämön lavasteissa. Hän ei uskonut, että Lenni-Kalle Taipaleen kaltainen ammattilainen ikinä työskentelisi TYÖVÄEN teatterissa tai kukaan täysjärkinen kirjoittaisi sinne yhtään näytelmää. Ei ainakaan sellaista joka myisi. Se, että sali oli täynnä, ei kertonut hänen mielestään mitään. Se, että käsiohjelmassa luki nimiä, ei ollut todiste. Vapaata kauppaa kannattava tuleva lakimies! Miten naurettavan epäsivistyneitä ja epäsuvaitsevaisia sellaisetkin saattoivat olla! TTT on historiansa ylpeästi kantava ammattilaisteatteri, yksi Suomen suurimmista sellaisista. Harrastelijamaisuus ja aate on karissut sen harteilta matkanvarrella, vuodesta 1901 on kuljettu pitkä matka tähän päivään. Silti TTT:a parempaa paikkaa ei vuoden 1918 taisteluiden muistovuonna sen avausnäytelmälle mielestäni ole.







Mitä tapahtui tavallisille ihmisille tammikuussa 1918, siitä Tytöt 1918 maalaa karulla tavalla todentuntuisen, mahanpohjassa tuntuvan upean ja jollain tapaa kauniin ja rauhoittavankin tarinan, puolin ja toisin, kokolailla punaisin silmin. Kun parempia elinoloja lähdettiin hakemaan nousemalla barrikaadeille, tuli veriset taistelut omia maamiehiä vastaan, ihan oikea ampuminen ja tappaminen, monelle yllätyksenä niiden viikkojen tai kuukausien aikana, kun eteläinen Suomi oli punaisten vallassa. Toinen toistaan kovemmat laulajat ja tulkitsijat herättävät historian henkiin. Rauha, Lempi, Martta. Sigrid, Alina ja monet muut, miehet myös. Ja se pieni poika. Ja jättimäisellä rusetilla kuorrutettu tehtaan pampun tytär.

Miten kokonainen kaupunki jakaantui kahtia, sitä olen monesti miettinyt näitä katuja kävellessäni. Pohjoisesta kotoisin olevana historian opetus koulussa on tältä osin jäänyt vajaavaiseksi, vasta Tampereelle muutettuani sisällissota on saanut käsinkosketeltavan hahmon. Tampere 1918 oli pohjoisen Euroopan historian suurin kaupunkitaistelu, siihen osallistui 30 000 sotijaa. Reilun pari viikkoa kestäneen taistelun aikana punaisia kaatui 2 000, valkoisia 700. Etäiseltä tilastotieteeltä aiemmin kuulostanut vanha luuranko on saanut lihaa luidensa ympärille Tampereella asuessani.

Tarinat sodan julmuuksista, epäreiluuksista ja kostomaisista aineksista väikkyvät mielessäni aika ajoin vaikka lähipiirissäni niistä keskustellaan vain harvoin. Aatteen paloa ei ole. Aina välillä kuvittelen kuitenkin eläviksi tuolta keväältä näkemäni valokuvat ja piirrokset kuolleista ihmisistä, ihan lapsistakin vielä, katujen varsilla, niiden samojen, joita ylempään kansanluokkaan kuuluvat rouvat ja heidän piikansa käyttivät vettä kaivolta kantaessaan tai ruokaa kaupasta hakiessaan. Katsoivat ikkunoistaan ruumiskasoja keskustorilla juodessan iltapäiväteetä ystävättäriensä kanssa. Ei sota sinänsä minua valtaansa saa, mutta tarinat saavat. Samalla tavalla kuvittelen monien muidenkin kuvien tapahtumien elävän, ennen ja jälkeen sodan tapahtuneiden. Talot ja niiden salaisuudet heräävät herkästi eloon niitä katsellessani.

Sattumat, kaikki ne sattumat, jotka vaikuttivat yksittäisten ihmisten kohtaloihin, tuhansiin erilaisiin tarinoihin! Sekään sota ei ollut kaikille sama. Sitä mietin, kun ajaessamme kotiin huikean hienon teatteri-illan jälkeen. Sulkiessani sänkyymme rullaksi nukahtaneen Runotytön syliini nukkumaan mennessäni kiitän mielessäni aikaa, joka takaa hänelle siltä osin turvallisen lapsuuden.

tiistai 23. tammikuuta 2018

Musta-valkoinen talvilauantai

Ihmiset, jotka käyvät taidenäyttelyissä, voivat paremmin ja tuntevat itsensä keskimäärin onnellisimmiksi kuin sellaiset, jotka eivät käy. Kumpi oli ensin, muna vai kana, sitä minä vain mietin tätä joskus jostain lukemaani tutkimustulosta muistellessani. Minä havahdun taidenäyttelyihin ja niissä käymiseen silloin, kun tunnen itseni hyvinvoivaksi ja onnelliseksi. Niin kuin tammikuun toisen viikon lauantaina, kun suunnittelin mitä kivaa me voisimme Herra K:n ja Runotytön kanssa Tampereella tehdä. Päädyimme täydelliseen kolmen suoraan: Taidemuseoon, Pikkukakkosen leikkipuistoon ja kiireettömään kahvilla käyntiin.
 





Ajaessamme kohti Särkänniemeä ja Sara Hildenin taidemuseota tunnustin Herra K:lle syntini:
Niin monta kertaa kun olenkin käynyt milloin missäkin galleriassa, näyttelyssä ja taidemuseossa, Sara Hildenissä en koskaan aikaisemmin ole käynyt. Minä, tamperelainen! Tunnen pistoksen rintalastassa katsellessani musta-harmaata rakennusta sitä lähestyessämme. Andy Warhol, Kimmo Kaivanto ja monet, monet muut suurnäyttelyt, joita olen aikonut mennä katsomaan... Kun Robert Longosta ja hänen hiilitöistään puhuttiin meillä töissä, päätin, että tätä me emme missaa.

 

Museoon sisäänastuessamme maalaan mielessäni kuvaa Sara Hildenistä itsestään, Tampereen muotimaailmassa vaikuttaneesta liikenaisesta, jonka eroon päättynyt avioliitto kuvataiteilijan kanssa jätti jälkeensä rakkauden taiteeseen. Linja-auton rahastaja, kotiapulainen ja kahden opettajattaren pitämän pukuliikkeen myyjä. Keramiikkataiteilija Rut Brykin, Birger Kaipiaisen ja Essi Renvallin ystävätär, joka tarjosi juhannusjuhlissa tapaamalleen työtilojen puutetta valitelleelle taiteilija Erik Enrothille kotitalonsa vinttiä ateljeeksi vastineeksi tämän maalaamista tauluista. Työssä käyvä itsenäinen nainen, joka rakastui renttuun taiteilijaan ja avioitui tämän kanssa, erosi myrskyisästi 13 avioliittovuoden jälkeen taistellen entisen miehensä taulujen omistusoikeudesta pitkään eri oikeusasteissa.

Miehen juodessa ja maalatessa Commercen talosta hankitussa uudessa ateljeessaan tai Ranskan ja Espanjan kuukausien mittaisilla talvilomillaan, itsensä 14-vuotiaasta saakka elättänyt Sara oli perustanut ensimmäisen oman naisten takkeihin ja leninkeihin erikoistuneen muotiliikkeensä ja alkanut kerätä suomalaista taidekeramiikkaa. Erovuonna 1962 Sara Hilden perusti nimeään kantavan säätiön, jolle lahjoitti jo tuolloin varsin mittavan kokoelmansa. Vuonna 2011 kokoelma oli jo lähes 5 000 esineen kokoinen ja sitä kartutetaan edelleen vuosittaisin taidehankinnoin. Näsijärven rannassa sijaitseva Sara Hildenin taidemuseo avattiin yleisölle 11.2.1979.





Runotyttö rakastui ensisilmäyksellä museorakennuksen kelmeään hämärän ja valon vaihteluun, sen monumentaaliseen kattoon, isoihin ikkunoihin ja katseenvangitsevaan portaikkoon. Enkä voinut olla hänen kanssaan erimieltä. Harmaa, suoraviivainen museorakennus edustaa aikansa arkkitehtuuria kauneimmillaan, se on melkein kuin veistos itse. Betoniset seinät, paksut kattopalkit, ristikkolamput ja avarat, puoliseinäiset kerrokset pitivät otteessaan koko sen tunnin, jonka museossa vietimme. Robert Longon hiilipölytyöt olivat upeita, museon nimihahmon elämäntarina vieläkin vähän komeampi.





Aamulehden arkistojuttujen kommenttikentistä lukemani kaupunkilaisten muistikuvat aggressiivista myyntityötä tehneestä kovaotteisesta rouvasta vahvistivat mielikuvaani piinkovasta selviytyjästä, joka ei varsin julkisesta asemastaan huolimatta viihtynyt valokuvattavana saati antanut juuri haastatteluita. Osa muotiliikkeiden asiakkaista pelkäsi häntä, olivat varmistaneet etukäteen puhelimitse, ettei rouva ollut liikkeessä heidän asioidessaan siellä.

Kun Sara Hilden päätti haluta jotain, hän teki sen, ovat hänen ystävänsä jälkikäteen hänestä kertoneet. Hänen liikkeestään kukaan ei poistunut ostamatta ja sieltä ostettiin sitä mitä myyjä tahtoi myydä, ei sitä, mitä asiakas tuli hakemaan. Hymyilin tarinoille. Aikamoista tahtoa on tarvittu, että kielitaidoton, koulujakäymätön tamperelaisnainen meni ja osti Picassoa, Henry Moorea ja muiden kansainvälisesti tunnettujen modernien taiteilijoiden töitä, sellaisten, johon ei tänä päivänä vaateliikkeiden pitäjillä ole varaa, olivatpa he kuinka päättäväisiä tahansa. 



Sara Hildenin taidemuseosta ulos tullessamme oloni on hyvä, tunnen itseni onnelliseksi. Koin museovirailulla jotain virkistävää, jotain inspiroivaa ja mieleenpainuvaa. Robert Longon teos, jossa hävittäjälentäjän kypärän visiiristä peilautuvat pilvet tuntuivat humisevan silmissä 800 km/h, jäi mieleeni aivan erityisesti. Samaistuin lentäjään. Sellaisiako arkipäiväni ovat? Niiden vastapainoksi on tarpeellista välillä pysähtyä ja hengittää, ehtiä ajattelemaan. Leikkipuistotunnin jälkeen Puiston kahvilan ikkunapöydässä istuessamme katson palapizzojensa ääressä höpöttävää isää ja tytärtä ja kuiskaan molemmille kiitoksen täydellisestä iltapäivästä.

torstai 11. tammikuuta 2018

Rakkaudesta arkeen, rakkaudesta ruokaan

Juhlat on nyt juhlittu, piiiiiiitkäksi aikaa, huokaisi ystäväni väsyneen ja harmistuneen oloisena. Hän laskeskeli, että seuraava vähänkään juhlaksi kelpaava ajankohta olisi helmikuun puolivälissä oleva ystävänpäivä, eikä sekään kuulemma kovin kummoinen heidän perheessään ollut, mies ei arvostanut mokomaa hömpötystä. Laskiainen, nääh, hiihtoloma, ei ole, pääsiäinen, ei sekään hitiltä ystäväni mielestä kuulostanut. Vappua tässä taidetaan odotella, mitä siihen nyt on, reilu sata päivää, hän tuumasi ja mietti samaan hengenvetoon miksi loppuvuoteen on kasattu ruuhkaksi asti juhlia, halloweeniä, isänpäivää, pikkujouluja, itsenäisyyspäivää, monta joulunpyhää tapanintansseineen ja hännän huipuksi vielä uuden vuoden megabileet ennen monen kuukauden kuivaa kautta. Naurahdin tahattomasti, en ollut koskaan ajatellut asiaa noin. Minulle juhla on aina tarkoittanut hyvää ruokaa, eikä koskaan ole vielä ollut väärä aika hyvälle ruoalle. Minä rakastan ruokaa. Keksin helposti tekosyyn pienelle juhlalle ihan ilman kalenteriakin. En kaipaa diskovaloja enkä ilotulitusta, kotona on ihmisen hyvä olla.


 





Uuden vuoden aluksi minulla on ollut tapana katsoa taaksepäin ja pohdiskella sitä, mitä edellisestä vuodesta jäi käteen. Miettiä mistä olen ollut onnellinen, mistä erityisen kiitollinen ja mitä pitää muistaa alkaneena vuonna tehdä toisin, mitä paikalleen jämähtäneitä unelmia edistää. Juhlattomuus ei ole ollut ongelma, arki kaikkine rutiineineen ja tuttuine toimintoineen on juuri sitä, mistä nautin oikeastaan kaikkein eniten. Pienet hetket, ne tavalliset ja tasaiset, katkeamattomassa ketjussa toistuvat asiat ovat parasta, mitä minä voin toivoa myös vuodelta 2018.

Ruoka, rakkauteni, nousi edellisen vuoden viimeisellä puolikkaalla pääosaan yllättävällä tavalla. Se on asia, joka tekee minut hirvittävän iloiseksi. Vihdoinkin saan puuhastella ruoan parissa niin, että sillä kenties joku päivä saattaisi vaikka ansaita elantonsa. Ehkä. Aika näyttää. Iltapäivän sinisessä hetkessä koskenrantaa Hämeensillalle päin kävellessäni ajattelin ruokaa ja hetken mielijohteesta päätin tehdä mutkan Puiston kautta, hakea itselleni kotiin sellaisen herkkupaketin, joita toistaiseksi olen ostanut sieltä vain ystävilleni.


 

Astuessani sisään Puiston Herkku -myymälään, hymyilin. Tiesin pienen kaupan hyllyjen kätkevän helmoihinsa vaikka mitä ihanaa, pieniä juttuja, joita ei saa muualta. Tekisinkö pastan kotiin päästyäni? Vai salaatin? Vai tekaisisinko muhkean, mehevän palapizzan puiston ohjeella, se kun on saatavana herkkumyymälästä sekin? Nuuskin ilmaa ja vedin itseeni niitä tuoksuja, joita tuoretta leipää ja herkkuja myyvässä pikkukaupassa leijuu. Puiston avajaisista syksyllä oli mieleeni jäänyt antipastitiski, sen kiiltävä leikkelekone ja juustot, joita toimitetaan myytäväksi lähialueilta. Antipastilautanen. Helppoa. Herkullista. Vähän erilaista. Ehdottomasti, se se on! Antipastilautasella juhlistaisin tavallista maanantaita ja sitä fiilistä, että tavallisissa maanantaissa olin kaikkein onnellisin.



Suuntasin antipastitiskille ja valitsin lautaselleni ilmakuivattua kinkkua ja kahta erilaista salamia niin ihanan ohuiksi leikattuna, että niitä olisi heti tehnyt mieli maistaa. Kilohinta leikkeleissä hämää, kahden hengen lautaselle niitä tarvitaan vain muutamia kymmeniä grammoja per laji, hinta laput suloisesti vanhanaikaisen näköisten pienten paperipakettien päällä puhuivat alle eurosta, alle puolesta toista kunkin tuotteen kohdalla. Ammattitaitoinen lihamestari tiesi mistä puhuin, esitteli ylpeänä valikoimaansa ja suositteli sieltä parhaat juuri makuuni sopivasti.

Pala parmesania ja nokare sinihomejuustoa, vähän marinoitua punasipulia ja muutamia pulleita oliiveita. Ja tuoksuva, vastaleivottu focaccia folio-paperipussissaan. Ja niille kaveriksi purkki punaista pestoa, juustokeksejä ja pieni hillolajitelma, merkkiä, joka on tuttu ulkomaan matkoilta. Tesco Finest. Sitä en ole Suomessa nähnyt vielä myynnissä. Hymyilin mieleen hiipiville lomamuistoille, metalliseen pikkukoriin kertyvälle kokoelmalleni jännittäviä elintarvikkeita, joita hämärtyvässä illassa nautittaisiin hotellin parvekkeella lasillisen kyytipoikana ennen illallispaikan etsintää. Lasillisen... Jotain juotavaa... Pullo Puiston nimikkojuoma, Sparkling Dolcea, siiderin vahvuista kuohuviiniä. Hotellin parveke ja tumma, kuuma ilta. Talvinen viima ja maanantai-iltapäivä kotikaupungissa. Sohva, viltti ja villasukat. Sohvapiknik. Täydellinen koti-ilta herkkukorin kanssa. Mitä sitä muuta vielä tarvitsisi? Jotain jälkkäriksi, sitten arjen juhla olisi täydellinen. Jotain, mitä voisi nauttia vilttiin kääriytyneenä hyvän kahvin kaverina illan elokuvaa odotellessa...






Leveämmin kuin tullessani, hymyilin Puistosta lähtiessäni. Päällimmäisenä ostoskassissani keikkui hauska styroksirasiallinen Puistossa tehtyä artesaanijäätelöä, turkinpippuria ja pistaasia, palanen kesäpäivien lämpöä talven keskelle. Arki-illasta oli luvassa todellinen juhla, aidompi yllätys kuin päälleliimattujen pakkojuhlien väkisin keksityt. Herkutteluhetki, johon perheen pieninkin saisi halutessaan osallistua. Äiti ei viettäisi aikaa keittiössä vaan nostaisi herkut suoraan kassista pöytään kotiin tullessa ja keskittyisi nautiskelemaan kaikkein rakkaimpien kanssa.



Malja sinulle ja minulle, Herra K. Malja vuodelle 2018. Arjelle, sille, mitä on parasta juhlistaa ilman sen suurempaa syytä niissä rajoissa, joita se meille asettaa. 

Kiitos Puiston Herkku ja sen mieletön takeaway-valikoima! Tuo antipastilautanen ja kotisohvalle yli tunnin rasiassaan täydellisenä kulkenut artesaanijäätelö oli maistuvinta piiiiiiitkään aikaan. Puiston Sparkling Dolce. Arjen luksus. Nimensä mukainen pieni, kupliva suloisuus. Minä sydän maanantai. Ja se seuraava maanantai, kun haen purkin ankankoipia confittiini tai tomaattia maailman parhaaseen pastakastikkeeseen.