sunnuntai 19. toukokuuta 2019

Metsän tyttö tahdon olla

Jo pitkään, oikeastaan siitä saakka, kun Runotyttö oppi kävelemään, olen nähnyt unta metsästä. Metsäretkestä. Syksyllä harmittelin ystävälleni sitä, etten tunne Tampereen ulkoilumaastoja riittävän hyvin, että osaisin tuosta vaan lähteä tyttöjeni kanssa retkeilemään. Oulussa osaisin. Paikallisena partiolaisena tietäisin kaikki ihanat reitit, jotka olisivat riittävän helppoja, mutta kauniita ja kiinnostavia, ja joista löytyisi nuotiopaikat makkaranpaistoa varten. Makkaran, ehdottomasti, sillä makkara on metsäretkellä tärkeä. Tai tässä tapauksessa nakki, kuoreton sellainen.




Onneksi tuli kevät ja lämmin, aikainen kesä. Ja ystävä, joka oli käynyt perheensä kanssa testaamassa Kintulammin luonnonsuojelualueen vuosi sitten uudistetun, Tampereen kaupungin ylläpitämän  retkeilyreitin. Otin suosituksen vastaan samoin tein. Lauantaiaamuna pakkasimme reppumme, minä oman ison ja Runotyttö oman pienen, haimme metsään myös halajavan Lady V:n mukaan ja ajoimme puolen tunnin matkan Aitolahteen Kintulammin kakkosparkkikselle navigaattorille ilmoitettuun osoitteeseen Keltolahdentie 47.

Auringon paistaessa ja tuulen suhistessa korkeissa puissa kävelimme rauhassa 300 metrin matkan parkkipaikalta esteettömän reitin nuotiopaikalle, Kirkkokiven majesteetilliselle laavulle. Otin Tiitiäisen kantoreppuun, jätimme vaunut eväsreppuineen odottamaan laavulle ja kävelimme kivikkoisempaa polkua ja rattaille liian kapeita pitkospuita vähän matkaa eteenpäin osittain kelottuneiden mäntyjen reunustamille kallioille. Runotyttö haisteli suon tuoksua, löysi kantoja penkeikseen, ihmetteli jättimäisiä kiviä ja kaatuneiden puiden oksien naavaa, ja koetti nähdä varvikossa rapistelevan pienen sisiliskon ennen sen puikahtamista koloihinsa. Tiitiäinen hihkui repussa uusia maisemia ja outoja ääniä ihmetellessään. Mustikanvarvut kukkivat ja havunneulaset rahisivat kenkien alla. Ja äiti nautti. Voi kuinka äiti nautti! Hengitti metsää, aurinkoista päivää ja toisten retkeilijöiden ystävällisyyttä.




Perheitä, pariskuntia, ryhmiä ja yksinliikkuvia - metsään voi tulla ilman lapsiakin. Aivan turhaan kannoin syttöpuut ja vessapaperin mukanani. Kirkkokiven laavulla oli tulet valmiina sinne palatessamme ja puita laavun vieressä varaston täydeltä. Ja vessa, kompoistoituva kuivakäymälä papereineen ja käsideseineen! Retkeily on astunut nykyaikaan metsästä poissa ollessani, hymyilin, kun kaivoin teleskooppimakkaratikut repustani. Runotyttö ja Lady V istuivat nuotion viereen paistamaan nakkeja, minä levitin viltin laavun viereen ja laskin jokeltavan Tiitiäisen ja piknik-eväämme sille. Kulmaleipää, porkkana- ja kurkkutikkuja, kirsikkatomaatteja ja mansikoita. Nakin kanssa ihan parhaita, jos Runotytöltä kysyy. Ja kahvia, termarikahvia retkimukista! Minä sydän metsä, totisesti!





Kirkkokiven laavu on komea, maisemaikkunoineen hyvin kirkkomainen, sopii nimeensä ja paikkaan, jossa se sijaitsee. Laavun lähellä, polun toisella puolella on valtava siirtolohkare, kirkkokivi. Tarinan mukaan Hatanpään kartanon hevoset laidunsivat metsässä kesäisin ja paimenet, jotka niitä vahtivat, eivät päässeet jumalanpalvelukseen sunnuntaisin. Niinpä he olivat pitäneet metsässä omat kirkonmenonsa ja kokoontuneet tuon suuren kiven ääreen keskenään. Parinsadan vuoden takainen tarina on helppo kuvitella todeksi suurten kuusten suojassa kohoavaa sammaloitunutta lohkaretta katsellessaan. Kirkkokiven laavun on lukemani mukaan suunnitellut retkeilyä harrastava arkkitehti Malin Moisio. Kintulammin reitillä olevat muut laavut ovat myös retkeilevien arkkitehtien käsialaa, oman näköisiään ja sijaintipaikkoihin istuvia, vähän perinteistä poikkeavia, taiteellisia. Ja koska kyse on luonnonsuojelualueesta, on laavujen rakentaminen tapahtunut käsivoimin ilman koneita tai kuljetuskalustoa.



Reilun kolmen tunnin retki oli tytöille tarpeeksi. Toinen nukahti äidin syliin syömisen jälkeen, toinen autoon heti, kun parkkipaikalta lähdettiin ajamaan kotia kohti. Tyttöjen nukkuessa päätimme Lady V:n kanssa ajella hieman, kun kiire ei ollut minnekään. Käännyimme Pulesjärventietä toiseen suuntaan ja ajoimme maisemareittiä takaisin Viitapohjaan ja vasta sitten Aitolahteen ja Tampereelle vievälle moottoritielle. Järvenrantaa, laiduntavia hevosia, peltoja, rauhoittavaa maalaismaisemaa ja aikaa jutella. Takaisin tulosuuntaan Kintulammilta lähtiessä olisi Pulesjärventiellä tosin ollut Nisu-Tiinan leipomo, josta tullessa ajoimme ohi. Lady V tiesi sieltä saatavan aivan huikean hyvää ohraleipää.

Kiitos ihanan retkipäivän seurasta, ihana Lady V! Tällä kokemuksella elän taas seuraavan viikon ja kuukauden. Runotyttö tosin ilmoitti haluavansa metsään Lady V:n kanssa heti huomenna uudestaan. Onneksi minullekin jäi Runotytöltä pala ystävääni, hänen viisaita sanojaan ja erinomaista taitoa kuunnella ja keskustella.

keskiviikko 15. toukokuuta 2019

Haitaribussi se ääntää että

"Äiti, mikä on haitaribussi? Onko tuo haitaribussi? Meneekö ne aina Poriin? Milloin me nähdään sellainen haitari? Soiko se oikeasti?". Näitä kysymyksiä Runotyttö tipautteli pitkin keväisiä päiviä muutaman viikon ajan aina bussin nähdessään ennen kuin äiti tarttui niihin tosissaan. Haitaribussi. Se oli omassakin lapsuudessa erikoisuus, joka kuului vain Tampereelle. Muualla Suomessa, tai ainakaan omassa kotikaupungissani, ei niitä tainnut koskaan olla (paitsi Helsingissä, Kuopiossa ja hiihtokeskuksissa joskus aiemmin). Runotyttö keksi haitaribussit kuultuaan kummityttöni soittavan Pikku Kakkosen Seikkailukoneessa haitarillaan Juice Leskisen Haitaribussi -kappaleen ja tarttui laulussa oleviin nokkeliin sanoihin. Haitaribussi. Äidin piti taas googlata. 


Kun on lapsi, pienet asiat ovat isoja. Pilvet korkealla ja sateisetkin päivät aurinkoisia. Ja seikkailut, ne tulevat vastaan ihan tuosta vaan, tavallisina päivinä, tavallisista asioista, sellaisista, joiden näkemisen taidon aikuisena helposti kadottaa jos ei ole valppaana. Muistan, että muutama vuosi sitten uutisoitiin nivelbussien jäävän historiaan, kun Tampereen kaupungin liikennelaitos luopui viimeisistä nivelbusseista kaupunkiliikenteessä. Mutta sitä en tiennyt, että toissavuonna samainen laitos osti uudestaan käyttöönsä kaksi Arlandan lentokenttäliikenteessä ollutta haitaria ja toi ne yllättävän lähelle, meidän lähiliikenteeseemme puretun homekoulun väistökoulukuljetuksia varten! Haitaribussi ajaa aamuisin kolme vuoroa melkein meidän kotioveltamme!


 


Innostuin Runotytön innostuksesta ja niinpä me sitten yhtenä aurinkoisena aamuna lähdimme bussiseikkailulle. Ja olihan se jännää. Ensin oikean pysäkin löytäminen, sitten bussin odottaminen ja sen jälkeen pitkän auton ja siellä olevien koululaisten ihmettely. Ja se haitari, se soi oikeasti! Päästeli kummallista kurinaa ja henkäilyä ja ujellusta, varsinkin bussin kääntyessä pitkin tuttuja katuja. Runotytön maailmassa se oli aitoa magiaa vaikka kuski naureskelikin nivelbussien raivostuttavasti kitisevän ja rämisevän ja olevan jatkuvasti rikki. Kovin pitkäikäisiä autoja ne eivät kuulemma ole, joten montaa vuotta eivät nämä kaksikaan todennäköisesti liikennöi. Mutta me ehdimme kyytiin, saimme kuin saimmekin nähdä nuo legendaariset haitarit, joista laulujakin on tehty, vaikka ne kerran jo ehtivätkin kadota.

Tiitiäisen nukkuessa vaunuissa ja Runotytön ollessa alle neljävuotias oli aamuseikkailu meille kaiken muun hyvän lisäksi aivan ilmainen. Ja koska yhden asian on tapana johtaa aina seuraavaan, me katselimme Herra K:n kanssa viikonloppuna Juice-elokuvan ja pidimme piiiiitkästä aikaa "turhien tietojen tunnin", jota emme vuosiin ole muistaneet. Erityiskiitos vielä aurinkoisen keskiviikkoaamun linjan 73K mukavalle ja hyväntuuliselle kuljettajalle! Viimeinen olemassa oleva haitaribussireitti on muuten taas sellainen erikoisuus, josta Nokian kaupungin kannattaisi olla erikseen ylpeä!

lauantai 30. maaliskuuta 2019

Aamupäivän lähiseutuautoilu lasten ehdoilla

Aurinko paistaa kirkkaasti jo ennen kahdeksaa aamulla. Kevät! Kevät on täällä! Tällaisena aamuna tekee mieli ajella vähän, nähdä, miten kevät edistyy, kuunnella renkaiden alla rahisevaa hiekoitussoraa ja katsella ympärillä muuttuvaa maisemaa. Hämmästyä joka kevät aina uudestaan siitä, miten lumi on yhtäkkiä kadonnut metsien reunoista, rinteiltä ja pelloilta, ennen kaikkea juuri pelloilta, sillä siitä tietää, että kevät todellakin on tullut. Peltoja on Tampereelta lähdettäessä joka suunnassa, mutta yksi suunta oli erityisesti tyttöjemme mieleen. Puolen tunnin matkan päässä kotoamme on Sastamala, vanha Vammala. Siellä asuu Herra Hakkarainen.



Sastamalan pieni keskusta on idyllinen, kaunis keltainen kaupungintalo valtava sen kokoon nähden. Ajan pääkatua navigaattorin opastamana hitaasti ja viipyillen, kun kiireisempiä ei perässämme ole. Olemme perillä. Muistan omasta lapsuudestani Mauri Kunnaksen koiramaiset piirroshahmot, Suuren Urheilukirjan ja muutamia muita huumorilla höystettyjä tarinoita. On hauskaa, että niiden taika on säilynyt seuraavallekin sukupolvelle. Herra Hakkarainen on Runotytölle tuttu paitsi kirjoista, myös jokapäiväisistä ksylitolipastilleista ja hammastahnasta. Ja Herra Hakkaraisen talo, se on unelmien täyttymys prinsessa-, koti- ja kauppaleikkejä sekä piirstämistä rakastavalle pikkutytölle! Ritarihuone linnanneidon asuineen ja liukumäkineen, Herra Hakkaraisen asunto sekä alakerran hämärä kauppala, jonka vanhanaikaisuus on äidinkin mieleen. Kaksi tuntia oli hujaus vain, kun ilman ruuhkaa saimme rauhassa leikkiä ystäväni tyttärien kanssa. Tiitiäinenkin viihtyi, pötkötteli tyytyväisenä lattialla omalla viltillään tai katseli uteliaana ympärilleen äidin sylissä. Ja katseltavaa riitti, niin paljon ihania ja taiten tehtyjä yksityiskohtia Hakkaraisen talossa on.

 


 





Ja kun Hakkaraisen naapurina on suomalaisen kirjan museo Pukstaavi, kävivät aamupäivän tunnit liian vähäisiksi. Söimme lounaan, nautimme keväisen tunnin Hakkaraisen ja Pukstaavin leikkipuistoissa ja haimme Pukstaavin kahvilasta äidille kahvin kotimatkaa varten Tiitiäisen jo onnellisesti nukkuessa. Loppu sai jäädä seuraavaan kertaan.







Sadut, niissä vain on sitä jotain. Iltalukemisena, päivän lepohetkien rauhoittumisena, piirrettyinä, omina mielikuvitusleikkeinä ja sitten tällaisina paikkoina, joissa se kaikki on tehty näkyväksi todella kauniilla tavalla. Takaisin kotiin ajellessa molemmat tytöt nukkuivat auton takapenkillä. Kevätaurinko paistoi ja sai lähes lumettomat pellot näyttämään melkein kesäisiltä. Tienpiennar pöllysi keväthommiaan aloittelevan traktorin renkaiden alla. Sastamalaan me ajamme uudestaankin, siitä olen varma. Otamme serkut mukaan ja tulemme koko päiväksi, myöhemmin keväällä, kun polkuautot on otettu tallista. Ja mielellään arkena, sillä ruuhkattomuus on toinen iso asia, jota rakastan. Laulan mukana autoradion kappaleissa ja hymyilen. Ei tällaisen retken jälkeen mitään muuta voisikaan.





torstai 14. maaliskuuta 2019

Todellinen lähiruokayllätys ihan kivenheiton päässä

Tehtaissa, vanhoissa ja uusissa, on aina ollut mielestäni jotain kiehtovaa. Jotain suurta ja voimallista, jotain, jolle yksi pieni ihminen ei mahda mitään. Niissä on valjastettu käyttöön sellaisia voimia, jotka ovat yhtä aikaa hyviä ja arvaamattomia. Ne ovat kiinnostavia vaikkei niitä melkein ole uskaltanut edes katsella. Olen kasvanut tehtaiden lähellä. Hurisevan, surisevan lämpövoimalan, sataman tuulta uhmaavien korkeiden viljasiilojen, tervalta ja mentholilta tuoksuneen karkkitehtaan, kirkkaiden valojen ja paksun sauhun ympäröimän sellutehtaan ja pahalta haisevan lannoitetehtaan. Niiden paksut piiput, korkeat aidat, omituiset äänet, hajut ja eri vuosikymmeniltä kerrostuneet rakennelmat ovat tuttuja jo lapsuudesta, vaikka keskikaupungin tyttö olenkin. Ehkä juuri tehtaiden takia rakastuin Tampereeseenkin aikanaan, tiedä sitä. Mutta se jäi mieleen, että Rovaniemellä ei massiivisia laitoksia ollut oikeastaan ollenkaan.



 
Nykyisen kotini lähellä on monia tehtaita, osa käytössä, osa käytöstä jo poistettuja. On kutomoa, rengastehdasta, paperitehdasta ja lattiatehdasta ja niiden varastoja varastojen perään. Ja sitten on viljasiiloja. Korkeita, valkosia ja harmaita, harmaana päivänä hyvinkin harmaita, jotenkin rähjäisiäkin. Nuo siilot näkyvät kotiin tullessa jo kilometrien päästä, ne nousevat esiin majesteetillisina muuten niin matalasta maisemasta ja toivottavat tervetulleiksi kotiin. Rekkoja noiden siilojen ympärillä pörrää aina ja paljon, mutta koskaan en ole miettinyt mitä siiloissa oikeastaan tehdään, en ennen kuin Runotyttö alkoi kyselemään siitä muutama päivä sitten.

Meillä keitetään joka aamu puuro, suurimman osan aamuista puuro on kaurapuuroa, lemppariani. Elovena-kaurapuuroa. Jostain syystä olen hitsautunut tuohon merkkiin kiinni. Ja niin paljon kuin lähiruoasta tänä päivänä puhutaankin, en ikimaailmassa olisi uskonut, kuinka läheltä tuo puuro meille lopulta tulee. Isot valkoiset siilot viereisellä kadulla ovat täynnä kauraa. Elovena-kauraa. Tuossa, ilmeisesti heti sotien jälkeen (kun Viipurin myllyt jäivät uuden rajan taakse) rakennetussa tehtaassa, on tehty 1990-luvulta saakka koko Suomen kaikki Elovena-kaurahiutaleet, lukemani mukaan noin 70% kaikista maassamme myytävistä kaurahiutaleista. Meidän naapurissa! Miksei kukaan ole kertonut minulle siitä aikaisemmin!


Iltaisin tehtaan lähellä tuoksuu kaurapuuro. Naurahdan, kun luen vanhan uutisen Nokian myllyn alasajouhasta. Kaura ei kymmenen vuotta sitten ollut muodikasta, ei ollenkaan muodikasta. Silloin ei varmasti osattu kuvitella, millainen kaurabuumi gluteiinikammossa vielä räjähtääkään käsiin. Taas kerran päivittelen Herra K:lle sitä, miten vähän ylpeä Nokian kaupunki helmistään onkaan. Monumentaaliset siilot keskellä kaupunkia ovat kuin huoneessa pönöttävä elefantti, jonka olemassa oloa paikalla olijat yrittävät olla huomaamatta tai ainakin siitä visusti puhumatta. Miten vaikeaa tuosta tehtaasta onkaan löytää tietoa - siitä mitä siellä tehdään, kuinka paljon siellä tehdään ja kuinka kauan se on ollut olemassa! Voi kunpa sinne pääsisi vierailulle! Kurkistamaan, miten kaurahiutaleita tehdään vaikka vain ikkunan takaa ja seinätaulujen selittämänä, ostamaan pienen pussillisen "uunituoreita" hiutaleita tehtaanmyymälästä. Miksi? Ihan vaan siksi. Kumisaapasmuseo, vesilaitoksen kahva, Tapio Rautavaaran lapsuuden koti, panimo ja kaurahiutaleet. Hei Nokian päättäjät, c´moon! Elovena-tytön valokuvajainen koristaa siilon kylkeä iltaisin, se ilmestyi siihen hetki sitten yllättäen. Ja onneksi ilmestyi, sillä tehtaat, rähjäisetkin, voivat oikeasti olla kiinnostavia. Ja kauniita, omalla tavallaan. Niiden tarina kannattaa ehdottomasti kertoa ja niistä olla ylpeä.

Illalla nukkumaan mennessäni hymyilen. Yksi ympyräni sulkeutuu jälleen. Toppilan salmen viljasiilot, joiden liepeillä kesken koulupäivien seikkailtiin, olivat Raision myös. Toppilan myllyssä tehtiin ruis- ja vehnäjauhoja.

maanantai 11. maaliskuuta 2019

Ripaus gloriaa tavalliseen maanantaihin

On ihan tavallinen maanantai. Perusmaanantain perusaamupäivä. Säätila keikkuu aurinkoisen pakkaspäivän ja harmaan lumisadepäivän puolivälissä, ei oikein tiedä kumpaa olisi, joten yrittää olla molempia. Yhtä aikaa. On maaliskuu, enää ei pitäisi sataa lunta! Tunnistan säätilasta itseni, sen puolivälissä keikkumisen kun ei tiedä mitä olisi, mitä tänään tekisi. Tiitiäinen on levoton. Mikään erityinen ei ole vialla, mutta silti hänen ei ole ihan hyväkään olla. Runotyttö laulaa, haaveilee uusista kavereista, lapsista, joita voisi tavata jossain. Mietin hetken mitä itse kaipaisin juuri tällaiseen kummalliseen kiikun-kaakun päivään ja ehdotan Runotytölle pientä retkeä leikkipuistoon ja kahvilaan. Ihan uuteen leikkipuistoon, sellaiseen, jossa emme ole vielä aiemmin käyneet ja sitten kahvilaan, jossa äiti aikoinaan kävi paljonkin. Runotyttö on heti mukana.


Niinpä skippaamme keskustan ja suuntaamme kulkumme Tammelaan Emil Aaltosen leikkipuistoon, jossa ennen lounasaikaa totta tosiaan on muitakin lapsia, kavereita, joista Runotyttö kotona aamulla lauleskeli. Kolme tyttöä ja kaksi poikaa sekä kaksoset. Tiitäinen ei nuku edelleenkään, mutta ei kitise. Hän katselee uutta ympäristöä ja kuuntelee sen erilaisia ääniä hiljaa kopassaan suuret mustikkasilmät apposen auki. Minä katselen ympärillä kohoavia komeita punatiilitaloja ja fiilistelen alueen historiaa. Auringonpaiste näyttää pääsevän voitolle.

Tunnin kiipeilemisen, hyppimisen, keittämisen, keikkumisen, laskemisen, karusellissa pyörimisen ja luistelukentän ihailemisen jälkeen olemme valmiit lounaskahveille. Runotyttö toivoo saavansa suuren rapean keksin, minä korkeaan lasiin tehdyn kuuman kahvin. Molempien toiveet toteutuvat, paitsi että Kahvila Ansarin kakkutiskin nähdessään Runotyttö vaihtaa keksitoiveensa jättimäiseen valko-vaaleanpunaiseen vadelmamuffiniin. Tiitiäinen nukkuu hetken, mutta huutelee kohta hälyttimeensä äitiä hakemaan hänet mukaan salaiseen herkkuhetkeen.






Lapinniemen pienessä, tunnelmallisessa kahvilassa on muutamia asiakkaita meidän lisäksemme. Pelkään, että särjemme sen taikapiirin, rauhan, joka siellä vallitsee. Ihmiset nostavat päänsä meidät nähdessään, äiti ja aikuinen tytär, pariskunta, kaksi hiljaa puhuvaa naista ja kaksi omissa pöydissään istuvaa naista, jotka naputtelevat puhelimiaan. Saamme synninpäästön, Runotytön kysymyksille ja huomioille hymyillään ja Tiitiäisen keväisenvihreää villapukua ihaillaan estoitta. Ja kahvilan pienessä vessassa on lastenhoitotaso. Olemme tervetulleita. Meillä on mukavaa, rauhallista meilläkin. Katselen vanhan kasvihuoneen kattoikkunoista ulkona alkanutta lumisadetta, hitaasti maahan laskeutuvia isoja hiutaleita ja viipyilen historian siipien havinassa hetken. Mietin tehtaan rouvan kasvihuonetta ja tuota rouvaa. 1900-luvun alkua, aikaa jolloin hän eli ja kaupunkia silloin. Hymyilen ajankululle, hymyilen tyttärilleni ja sille minälle, joka ennen heitä olin. Jos kahvilassakin on jäljellä ripaus siitä vanhasta tunnelmasta, ehkä minussakin on ripaus tyttöä tallessa.

tiistai 19. helmikuuta 2019

Satujen suloinen maailma

Tampere on teatterikaupunki, Suomen teatteripääkaupunki, niin sanotaan. Eikä ollenkaan suotta. Onhan täällä ihan huippupaljon ja huippulaatuista tarjontaa niille, jotka teatteria rakastavat. Minä rakastan. Ja Herra K rakastaa, ja toivon, että myös Runotyttö ja Tiitiäinen oppivat rakastamaan. Teatterinrakastajaksi kasvetaan. Muistan jo lapsuudesta teatterin tuoksun, sen saman, mikä se on vielä tänäkin päivänä. Ja jännityksen. Ja sen, miten päälle pantiin pikkuisen paremmat vaatteet, oltiin hienosti ja juotiin kahvit teatterikahviossa, ostettiin karkkirasiat, Amerikanpastilleja tai lintukarkkeja, jotka sittemmin ovat paljastuneet Eucalyptus -pastilleiksi. Ne ystävistäni, jotka ovat lapsena käyneet teatterissa yhdessä vanhempiensa kanssa, käyvät siellä aikuisenakin. Kynnys teatteriin sisään astumiseen ei heille ole liian korkea.



Helmikuun lipuu eteenpäin, päivät vuorottelevat iloisen aurinkoisina ja kirkkaina ja arkisen harmaina, sateisina. Vesi tippuu räystäistä, kaduilla ja pihoilla on niin liukasta, että vauva sylissä uskaltaa tuskin muutamaa askelta enempää kävellä. Vielä hetki sitten valkoista, pehmeää lunta oli paljon ja kaikkialla, nyt kovat ja kokkareiset kinokset ovat tiivistyneet ja vajenneet ja irvistelevät sulaessaan muotopuolina hirviöinä hiekotuskivistä ja tiepölystä mustilla kidoillaan. Satujen maailma kutsuu luokseen onneksi säästä riippumatta. Kaikkein harmaimpanakin päivänä keltainen puutalo värikkäine lippusiimoineen Pispalanharjun kupeessa näyttää ystävälliseltä ja hyväntuuliselta.


Tuo keltainen puutalo on Teatteri Mukamas, harjun alla Epilän suunnasta kaupunkia kohti noustaessa. Talossa on minun ikäiseni perinteikäs lastenteatteri pienine suloisine kahviloineen. Satujen maailma, jossa aikuinenkin viihtyy. Koska en ole viettänyt lapsuuttani Tampereella, ostin liput Mukamakseen ensimmäistä kertaa vasta, kun Runotyttö oli vuoden ikäinen. Sen jälkeen me olemmekin sitten käyneet siellä useita kertoja vuodessa, itseasiassa katsomassa kaikki näytökset, jotka Runotytön ikäisille ovat soveltuneet. Yksikään niistä näytöksistä ei ole unohtunut. Hiirulaisen jäihinputoamisesta, vanhojen matkalaukkujen tuoksusta, humisevasta hyrrästä ja joululauluesityksen pyörivästä pöydästä puhutaan meillä edelleen.

Tiitäinen oli minun ja Runotytön mukana teatterissa ensimmäistä kertaa 4 viikon ikäisenä, nukkui turvakaukalossaan koko jännittävän teatterireissun ajan. Mutta tänään 4½-kuisena hän ei malttanut enää nukkua vaan hihkui sirkukseen tutustuvan hiirulaisen mukana isompien lasten tavoin. Tätä näytöstä Runotyttö oli odottanut syksystä saakka, kun silloin se ei suunnitelmiimme millään mahtunut. Onneksi se jatkoi ohjelmistossa keväällä.




Varjokuvia, ääntä, musiikkia, nukkeja, ihmis- ja eläinhahmoja, erilaisia esineitä ja näyttelijäsuorituksia nokkelalla tavalla yhdistelevät näytökset ovat visuaalisesti niin kauniita, että haluan upota niiden rauhalliseen maailmaan itsekin aina silloin tällöin. Se on aikuisellekin taianomainen hetki, kun kilikello kertoo näytöksen alkavan. Kun valot sammuvat mustasta katsomosta. Kun Runotyttö tarttuu käteeni ja rapsuttaa nimettömän kynttäni hiljaa tuijottaessaan hievahtamatta lavan tapahtumia. Kun hän nauraa tai hihkaisee innoissaan vastauksen näyttelijän vuorosanoihin. Tunnelma Mukamaksessa on niin mukava, että istuisin sen pullantuoksuisessa kahvilassa pönttöuunin vieressä kirjoittamassa talvipakkasilla mieluusti joka viikko.


Kiitos Mukamas, että kasvatatte tulevaisuuden teatterinrakastajia.