tiistai 20. marraskuuta 2012

Kulinaarinen seikkailuretki eurooppalaisen keittiön saloihin

Arkiviikko, mielen matalaksi vetävät raskaat iltapäivät. Pitkän syystaipaleen loppusuora ennen kuin joulukuu tuo muutaman levähdyspäivän tasaiseen aherrukseen. Aamulla on pimeää, töistä lähtiessä on pimeää, kadut ovat mustia, ilma synkkä ja sateinen. Lumesta ja pakkasesta ei ole tietoakaan. Jotain täytyy keksiä piristykseksi silloin, kun ulkoilmasta ja kaupunkimaisemasta ei ole piristämään päiviä. Me teemme seikkailuretken, me teemme treffit. Perjantai-iltapäivä, neljä naista, hyvää ruokaa ja muutama lasillinen viiniä. Ja paljon paljon vaihtamattomia kuulumisia syksyn varrelta.


Yllättävän moni ystävistäni ei ole kuullutkaan Gastropubeista, pienistä tunnelmallisista baareista, jotka yhdistävät oivallisesti ruoka- ja juomakulttuurin valitsemansa teemamaan mukaisesti, tarjoavat pienen elämyksen arjen keskelle ovesta sisään poikkeavalle. Tampereella noita pubeja on jo seitsemän, me valitsimme niistä yhden ja päädyimme Pub Tuulensuun belgialais-ranskalais-hollantilaiseen keittiöön. Tavallisen perjantain tavallinen iltapäivä sai aivan uudenlaisen muodon, musta maa ja masentuneet mielet saivat väistyä iloisen hälinän, huumaavien tuoksujen, uusien kokemusten ja leveiden hymyjen tieltä.



Sain tutustua pubin tunnelmalliseen ympäristöön rauhassa, katselin ihmisiä ja ikkunan takana hämärtyvää iltapäivää. Tuulensuun henkilökunta on kuulemani mukaan ammattitaitoista, joten annoin ystävällisen baarimikon valita minulle juotavaa. Olin meistä neljästä ensimmäisenä paikalla ja ehdin istahtaa hetken ennen kuin muut riensivät tahoiltaan perjantaitreffeillemme. Hämeenpuiston ja Puutarhakadun kulmassa sijaiseva pieni pubi alkaa täyttyä heti neljän jälkeen. Jos isommalla porukalla on tulossa, kannattaa pöytävaraus tehdä etukäteen, mutta jos varausta ei ole, voi pystybaarin puolella nauttia oluen tai kaksi, pöytiin ohjataan sitä mukaa kun niitä vapautuu. Odottajat ovat hyvällä tuulella, hymy on herkässä jokaisella, ventovieraiden ihmisten kanssa jutustellaan iloisesti. Pubin ruokalista annoskohtaisine juomasuosituksineen on vakuuttava, vaihtoehtoja niin isompaan kuin pienempäänkin nälkään löytyy olutkastikkeessa haudutetuista lammaspyöryköistä ankanmaksaterriiniin, punaviinillä höystettyyn jänispaistiin ja sinisimpukoihin siiderissä. Hinnat eivät päätä huimaa, euroopalaiset gourmet-elämykset on hinnoiteltu pubiruokatyyliin sopivasti. Menua lueskellessa ruokahalu sen kuin vain kasvaa.


Ensimmäisellä kerralla Tuulensuussa vieraillessani testasin oluen kyytipoikana Mitrailletten, jättimäisen belgialaisen nakkisämpylän, joka oli parasta koskaan syömääni sellaista. Hapankaalilla, sipulilla, remouladekastikkeella ja pekonilla höystetty, tikkuperunoiden päälle avattu vaalealeipä, jonka pääasiana oli tirisevän herkullinen mausteinen makkara, oli makuelämyksenä äärimmäisen onnistunut. Täällä kertaa olin päättänyt olla rohkeampi: Sipulihillokkeella ja sitruunalla maustetut osterit ja sammakonreidet mpimällä savoijinkaalisalaatilla odottivat minua ja ystäviäni. Odotus kannatti, makumatka oli jälleen kerran yksi parhaimpia koskaan tekemiäni seikkailuretkiä. Suosittelen lämpimästi poikkeamaan totutusta ja valitsemaan rohkeasti jotain erilaista. Tarjoilijan esittelemät vaihtoehdot ruokalistan ulkopuolelta kannattaa kuunnella, ruokajuomasuositusta noudattamalla kokemuksestaan saa vielä astetta täydellisemmän kokonaisuuden senkin uhalla, että joutuisi pitkin hampain poikkeamaan omasta perinteisestä valinnastaan.


Kuinka nopeasti viisituntinen voikaan vierähtää mukavassa paikassa hyvässä seurassa! Yhtäkkiä kello oli yhdeksän ja perjantainen arki-iltapäivä kääntynyt viikonloppuillaksi ihanien naisten seurassa Tuulensuun osaavan ja huumorintajuisen henkilökunnan palveltavana. Kun täydellisen ruokaelämyksen jälkeen sain kävellä kotiinpäin oman seurueensa kanssa jääkiekkoa katsomassa olleen Herra K:n käsipuolessa, ei parempaa päätöstä marraskuisen mustalle työviikolle olisi voinut toivoa.

lauantai 3. marraskuuta 2012

Hetki menneille

Pyhäinpäivän ilta alkaa hämärtää, hautausmaiden parkkipaikat täyttyvät autoista kun ihmiset lähtevät sankoin joukoin vierailemaan hautausmailla, viemään kynttilöitä jo poisnukkuneiden omaistensa haudoille ja muistelemaan heitä hetkisen vainajien muistopäivän kunniaksi. Minun sukulaisillani ei ikuisia leposijoja ole täällä päin, he lepäävät pohjoisen kylmässä maassa kaikki. Pidän silti kiinni vanhasta pyhäpäiväperinteestä ja vierailen hautausmaalla joka vuosi tähän samaan aikaan. Vien Herra K:n kanssa kynttilät hänen isovanhempiensa haudoille ja sytytän omat kynttiläni Muualle haudattujen muistomerkille. Seisahdumme hetkiseksi ja muistelemme pienillä tarinoilla niitä, joille kynttilämme sytytämme. Tänä pyhäinpäivänä jätin omat muistokynttiläni vähän perinteisistä poikkeavampiin paikkoihin.



Kalevankankaan 132-vuotiaalle hautausmaalle on vuosien aikana haudattu yli 100 000 vainajaa. Tavallisten hautojen, sankarihautojen, sisällissodan uhrien muistomerkkien ja monia koskettaneiden onnettomuuksien muistopatsaiden lisäksi Kalevankankaan muurien suojaan on viimeisen leposijansa saanut useita tunnettuja henkilöitä. Tamperelaiset tehtaanpatruunat Aaltonen, Salmelin, Enqvist, Haarla ja Klingendahl, kirjailija Lauri Viita, runoilija Eeva-Liisa Manner, arkkitehti Wivi Lönn sekä leipurimestari Linkosuo ja makkaratehtailija Tapola lepäävät monen muun muassa Kalevankankaan mustassa mullassa. Tampereen Kalevankankaalle on haudattu myös sokeutunut seniorilaulaja Vera Telenius, jonka kiven ääreen pysähdyimme hetkiseksi. Kun suljin silmäni, sain mieleeni lämpimän muiston lapsuuden lauantai-illasta kotona 1980-luvulla ja Vera Teleniuksesta laulamassa televisiossa tunnetuinta kappalettaan miljoonasta ruususta, isäni viheltämässä tuota melodiaa esityksen loputtua vielä seuraavana päivänäkin. Kirjoittaessani tätä tekstiä kuuntelen rouva Teleniuksen aikanaan levyttämiä kappaleita - tamperelainen ompelijatar ehti vasta vanhoilla päivillään alkaneen laulajan uransa aikana koskettaa monia suomalaisia upeilla tulkinnoillaan rakkaudesta.



Tampereen hautausmailla järjestetään opastettuja kiertokäyntejä kesäisin, mutta jos haluaa, omatoimimatkan menneeseen voi tehdä milloin vain. Kalevankankaan hautausmaan pääportin vieressä vasemmalla on pieni tummanvihreä postilaatikko, josta saa kartan merkkihenkilöiden hautojen löytämiseen, etukäteistyötä pienen kävelyretken tekemiseen ei siis välttämättä tarvitse tehdä ellei erityisesti halua. Kartan avulla löytää helposti niin kirjailija Väinö Linnan, näyttelijä Veikko Sinisalon, laulaja-lauluntekijä Juice Leskisen kuin taidemesenaatti Sara Hildeninkin haudat, samoin monet monet muut kaupungin menneisyydessä vaikuttaneet kauppiaat, taiteilijat ja politiikot. Rauhallisella kävelykierroksella näkee karttaan merkittyjen kohteiden lisäksi kaikki ne listaamattomat muistomerkit, jotka komeudessaan, karuudessaan tai unohduksessaan ovat todella vaikuttavia. Ne käytöstä jo poistetutkin, jotka on koottu pääportin ulkopuolelle omalle alueeelleen.

Aina ei tarvitse tuttua hautaa voidakseen vierailla hautausmaalla. Joskus riittää vain ajatus menneille ajoille, halu hiljentyä hetkiseksi. Hyvää Pyhäinpäivän iltaa kaikille meille, pieni hiljainen hetki kaikille niille, jotka täällä eivät enää ole, mutta joista on jäänyt jälki tässä päivässä muisteltavaksi jonkun meistä sydämeen. Kynttilämerta illan pimeydessä katsellessa tuntuu lohdulliselta, että niin moni muistaa edesmenneitä rakkaitaan.

maanantai 29. lokakuuta 2012

Kolmen luukun joulukalenterini

Olen jouluihminen, yltiöpäinen joulusta nauttija, joka imee itseensä määrättömästi syitä ja mahdollisuuksia luoda ympärilleen ennenaikaista joulun lämpöä vain ihastellakseen sitä itsekseen. Lapsuuden joulunodotuksesta on mukanani aikuisuuteen siirtynyt kolme virstanpylvästä, ja niistä kolmesta en aio päästää irti, vaikka kuinka vanhenisin ja tulisin vuosien vieriessä kiukkuiseksi ja kireäksi. Niitä kolmea pylvästä seuraan vuodesta toiseen, odotan niitä samaan tapaan kuin lapset suklaakalentereidensa luukkujen avaamista joulukuisina aamuina. Ne kolme ovat minun joulukalenterini, kolmeluukkuinen matkani kohti sitä oikeaa joulua ja sen kiireetöntä lämpöistä tunnelmaa.


Ensimmäinen noista kolmesta kalenteriluukustani on ensilumi. Valkoinen, loppusyksyn lohduttomuuteen valoa tuova peitto, joka kietoo mustan maan alleen ja tekee keltaisesta oranssin ja ruskean kautta mustaksi muuttuneen maiseman raikkaaksi jälleen. Aikuisena riemu ensilumesta on enemmän sisäistä kuin ulkoista, mutta ensimmäistä lumipeitettä katsellessani hymyilen ja muistan molemmat koirani. Toisen, joka jaksoi vuosi toisensa jälkeen ihmetellä paikallaan seisten tuota kummallista märkää ja kylmää ainetta, johon ei tuntunut mukavalta laittaa mustia pehmeitä tassuja. Ja toisen, joka riehaantui täysin ensimmäisen ohuen lumen nähdessään, ja olisi valtavalla suullaan kolannut kokonaisen parkkialueen puhtaaksi jos siihen vain olisi annettu lupa. Noista kahdesta minä olen se, joka unohtaa ikänsä ja arvokkuutensa siinä sekunnissa, kun verhonraosta vilkaistaessani näen mitä ulkona on yön aikana tapahtunut. Bussipysäkille kahlaaminen ja nilkkoihin saakka ulottuvan lumen huoleton potkiskelu on elämys, sitä hetkeä odottaa koko vuoden.


Toinen luukku kalenterissani on jouluvalojen sytyttäminen, Tampereella siis lokakuun loppu ja Valoviikkojen alku. Tänä vuonna nuo kaksi luukkua menivät oikein päin - ensin lumi, sitten valot. Näin etelässä harvoin saa nauttia valoa tuovasta lumesta kovinkaan aikaisin, joten valoviikkojen avaus on tuonut tuon kaivatun valkeuden mustana kiiltävään katukuvaan. Valoviikot aloittavat jouluvalokauden Tampereella kuukautta aikaisemmin kuin muissa kaupungeissa,  Valoviikot antavat ihan tavallisillekin ihmisille luvan aloittaa ulkovalojen ripustaminen omalle pihalleen aikaisemmin kuin niitä muuten tulisi ajateltuakaan. Perinteisten kadun ylittävien valoköynnösten lisäksi on Tampere viimevuosina panostanut uudenlaisiin valaistusteoksiin. Kävimme Herra K:n kanssa sunnuntai-iltana ihastelemassa Näsinneulasta tehtyä Vesitorni -valotaideteosta ja sen juurella valaistua Sara Hildenin patsaspuistoa. Rauhassa ja kiireettä käsi kädessä nautittuna valonheittimin korostetut puu-, pensas- ja patsasteokset olivat räikeistä väreistään huolimatta upeita ja moniulotteisia. Valon Taikaa -tapahtuman kaltaisia katselu- ja kävelykohteita tarvitaan piristämään pimeneviä iltoja.

Kolmas hartaasti odotettu luukkuni kohti joulua mentäessä on jouluisten näyteikkunoiden ilmestyminen kaupunkien liikkeisiin. Stockmann ja Sokos ovat ehdottomasti suurimmat odotukseni kohteet, niiden spektaakkelimaiset ikkunat valmistuvat joulukadun avajaisiin marraskuun 18. päivä tänä vuonna. Hyvin suunnitelluissa ja toteutetuissa jouluisissa ikkunoissa on jotain todella lumoavaa, niitä pysähtyy tuijottamaan, niihin uppoaa mukaan. Ne ovat kurkistusluukku satumaailmaan, ovi omaan henkilökohtaiseen joulunarniaani, johon voin halutessani kadota pitkiksikin ajoiksi ilman, että oikea maailma huomaa minun olevan poissa ollenkaan. Muistan lapsuudestani monta erilaista jouluikkunaa ja muistan niitä aikuisuudestani myös. Pääkatujen varsilla sijaitsevien kauppojen omistajat toivottavasti ymmärtävät, miten suuri muistoarvo kauniilla jouluikkunoilla on. Vaikka kauppa kuolisi, muisto sen jouluikkunoista säilyy aikuiseksi kasvavan lapsen mielessä ja puheissa vuosienkin jälkeen vielä. Kaunista ikkunaa ei unohda koskaan.


Kurkistin perjantaina tämän vuotisen kalenterini kolmosluukkuunkin jo, ihan pikkuisen vain: Keskustorin laidalla sijaitseva ranskalaishenkisiä vaatteita ja sisustustarvikkeita myyvä Sia on somistanut ikkunansa ihanan jouluisella tavalla. Sellaisella ihanan kiiltävällä ja runsaalla ranskalaisella jouluisella. Sain pari vuotta sitten nähdä oikean ranskalaisen pikkukaupungin joulunalusajan Chamonixin laaksossa Mont Blanc -vuoren juurella korkeiden kinosten ympäröimänä. Lämmin kiitos ystävälleni siitä jouluisesta reissusta, se säilyy muistoissani ikuisesti yhden ikkunan lailla myös.

Nyt kun aloin asiaa oikein miettimään, on noita luukkuja kalenterissani oikeastaan sittenkin neljä: Tampereen Joulutorin avajaiset ovat se viimeisin askel kohti omia jouluvalmisteluitani. Joulutorilta ostan joulupöytään säilötyt valkosipulit, majooneesit ja paahdetut mantelit, ne, jotka tuoksuvat huumaavalta jo kauas pimeissä pakkasilloissa joululaulujen soidessa torin pienten puotien välisillä kapeilla kauppakujilla. Joulutorilla viivyttelen, hidastelen, yritän viipyä mahdollisimman pitkään. Joulutorissa parasta ovatkin sen tuoksut, äänet ja tunnelma. Niin lähellä joulua ei valoja oikeastaan enää tarvita, suloinen hämäryys tuo jouluntunnelman lähelle, käsinkosketeltavaksi ihan.

Tai sittenkin viisi luukkua, koska ensimmäisten kynttilöiden sytyttäminenkin syksyn pimeiden tullessa on tietynlainen matkan aloitus sekin, ensimmäinen luukku oikeastaan. Eikun kuusi, koska yksi luukku on glögikauden aloituskin ja yksi myös ensimmäisten jouluomenoiden ostaminen kotiin. Ja vielä yksi luukku on ehdottomasti joulukukka-asetelmien tekeminen, piparien leipominenkin omansa...

Onhan noita luukkuja vielä jäljellä, nämä kolme ensimmäistä olivat siis oikeastaan vasta alkusoittoa.

maanantai 22. lokakuuta 2012

Tähtitaivaan alla


Sunnuntai-ilta on märkä ja musta. Pimeä, aivan niin kuin sen pitää ollakin. Mitä pimeämpi, sen parempi. Tamperelainen tähtitorni on yleisölle avoinna sunnuntai-iltaisin seitsemästä yhdeksään vain lokakuun alusta huhtikuun loppuun, muina aikoina kaupunkiympäristössä on liian valoisaa tähtien katseluun. Mahanpohjaani kutittaa lapsellisesti - niin kauan kuin muistan, olen halunnut käydä tähtitornissa ja nähdä miljoonien loistavien pisteiden kirjoman äärettömyyden lähempää. Alhaalla maassa tähtitaivasta tuijottaessani tunnen itseni minimaallisen pieneksi, niin pieneksi, että lakkaan melkein olemasta. Mietin mahtaako kaukoputki muuttaa sitä asetelmaa miksikään.


Päättäessäni lähteä seikkailemaan yksin sysimustana sunnuntai-iltana oudoille kulmille, yritän löytää karttaa tai osoitetta päästäkseni eksymättä Kaupin vesitornin yhteydessä sijaitsevalle Tampereen Ursan tähtiharrastajien tornille. Se on vaikeaa, googlemapsin tulkitseminen ilmakuvien perusteella on lähtökiireessä vaivalloista. Onneksi Herra K tulee hätiin, Herra K tuntee Kaupin alueen kuin omat taskunsa, hän osaa neuvoa minulle reitin ihmisten kielellä: Kun tulet jäähallilta päin Teiskontielle, käännyt valoristeyksen jälkeen oikealle ikään kuin menisit Kalevan ABC-asemalle. Et kuitenkaan aja parkkiin vaan jatkat matkaasi tienmyötäisesti suoraan Kekkosentien ylittävän sillan toiselle puolelle, ja käännyt sitten ensimmäistä autoille soveliasta tietä oikeaan. Tuo tie kiertää Petsamon puutaloalueen, sitä pitkin pääset risteykseen, josta on opasteet oikealle mäkeä ylöspäin perille saakka. 

Totta, niin pääsin. Kiitos Herra K, pimeässä suunnistaminen ei olisi onnistunut ilman ohjeitasi!  Varovaisesti kaarran autolla jättimäisen rakennuksen pimeään pihaan ja pysäköin lipan alle. Rakennusta on vaikea hahmottaa pimeässä. Otan muutaman juoksuaskeleen sitä ovea kohti, josta näen valon - netistä löytämissäni ohjeissa kerrottiin, että sisään pääsee puoli yhdeksään saakka ja kello on minuuttia vaille. Harpon portaat ylös tähtiharrastajien tiloihin, hymyilen onnellisena, kun ystävällinen opas päästää minut vielä sisään ja neuvoo tien katolle kuvun alle. ”Tänään on valitettavasti niin pilvistä, ettei kaukoputkella näe mitään”, opas pahoittelee. Hetkellinen pettymykseni katoaa kuitenkin nopeasti, kun opas alkaa esitellä tornin laitteistoa ja kertoa tähtien katsomisesta: Mitä katsotaan, miten katsotaan, miksi katsotaan. Kuinka kaukoputken kanssa suunnistetaan taivaalla ja mitä minkäkinlaisella laitteella voidaan nähdä. Kaikkein mielenkiintoisinta oli se, mitä kaikkea taivaalla voi nähdä paljaalla silmällä tai ihan tavallisilla eräkiikareilla. Tähtien kanssa ei siis tarvitse heti alkaa himoharrastajaksi, alkuun pääsee ihan vaan taivasta katselemalla. 


Jutustelemme oppaan kanssa pitkän tovin pääkaukoputken ääressä, ihmettelen observatorion muotoa ja väritystä ääneen, ja koska olen paikalla yksin, saan huoletta kysyä oppaalta kaikki hassuimmatkin mieltäni koskaan askarruttaneet tähtitaivasaiheiset kysymykset. En olisi osannut itsekseni ajatella, että tähtitornit on pyöreitä siksi, että kupuosasta on saadaan tehtyä mahdollisimman helposti kääntyvä, ja että katossa oleva luukku aukeaa yli taivaan lakipisteen niin, että kaukoputkella voidaan katsoa taivasta zeniitissä? Opin aikamoisen määrän harrastustermejä samalla, vanhastaan tiesin vain perusasiat planeettojen, tähtien ja kuiden eroista, aurinkokunnista ja kokonaisista galaxeista ja tähtien eri elinkaaren vaiheista. Tornissa seisoskellessa ymmärsin, miksi ohjeissa kehotettiin pukeutumaan erityisen lämpimästi, pilkkihaalari ei todelliselle harrastajalle varmasti ole vieras vaate ollenkaan. Nythän lämpötila ei ollut vielä edes kunnollla pakkasen puolella edes.

Alhaalla auditoriossa jatkoimme tähtikuvioiden katsomista tietokoneavusteisesti screeniltä, oppaat neuvoivat kuinka kotiportailla istuessani löydän taivaalta vanhastaan tuntemieni Pohjantähden, Otavan, Kassiopeian ja Orionin lisäksi Kesäkolmion kirkkaat tähdet Vegan, Denebin ja Altairin sekä sitten Lyyran ja Joutsenen tähtikuviot, Antromedan galaxin ja Linnunradan, joka kiikareilla katseltuna on kuulemma todella kaunis. Olisin viihtynyt tornilla vaikka kuinka kauan, niin mielenkiintoista oli saada kuulla tähtitaivaan ihmeistä alan harrastajilta. Pilvisen kelin takia yleisöillassa ei ollut ruuhkaa, kirkkaalla ilmalla parituntisen aikana katsojia käy viitisenkymmentä. Vaikka kaikki mahdolliset kysymykseni koetin kysyä, yksi jäi esittämättä: Kuka on tehnyt tähtitornin porraskäytävän upeat seinämaalaukset?

Huolimatta taivaan harmaudesta, tähtitornilla käynti oli ehdottomasti neljän ja puolen euron arvoinen kokemus! Pitänee käydä paikalla joskus valoisaan aikaan myös, massiivisen "uuden" vesitornin vieressä sijainnut ilmeisesti punatiilinen vanha vesitorni vaikutti mielenkiintoiselta, pimeydessä siitä ei vaan saanut oikeastaan minkäänlaista kuvaa. Hymyilin eiliselle illalleni tänä aamuna töihin ajaessani, kun Venus vilkutti minulle aamutaivaanrannasta. Kirkkaita pakkasöitä taitaa olla luvassa tällä viikolla, joten pitänee kaivaa tähtikartastot esiin portailta bongailua varten.


     

maanantai 15. lokakuuta 2012

Noutokebabia naiselliseen tapaan


Kauppahalli, perinteiden lämmin ilmapiiri yhdistettynä tämän päivän tarjontaan. Ihana paikka. Ihana, ihana, ihana – ja nyt vielä entistäkin ihan vähän ihanampi. Perjantaini päättyneellä viikolla oli täydellinen. Se oli täydellinen siksi, että yksi suuri unelmani liikahti taas yhden ison harppauksen kohti toteutumistaan ja täydellinen siksi, että löysin paitsi täydellisen punaviinin illaksi kotiin Herra K:n kanssa sohvalla nautittavaksi, löysin myös täydellisen noutopaikan viikon viimeisen työpäivän lounaalleni: Olin menossa hakemaan Sokokselta perushyvän salaatin perushyvän perjantain kunniaksi, kun sateiseen sään takia päätin oikaista kauppahallin läpi. Se oli loistava päätös, sillä keskikäytävää kävellessäni silmiini osui toisella sivukäytävällä sijaitseva mustanpuhuva, tyylikäs pieni puoti: Armas-perheen Pikaruokala. En voinut ohittaa sitä, se kutsui luokse.


Olen tutustunut Armas-perheen lähiruoka-ajatuksiin aikaisemmin television (Heikin Lähiruokaa, Liv) ja Tuomiokirkonkadulla sijaitsevan Maitokaupan kautta, ja pitänyt heidän tavastaan tuottaa nykyaikaista ruokaa perinteisillä hyviksi havaituilla menetelmillä. Maitokaupasta tarttui kesällä mukaan tuoretarvikkeita ruoan tekemiseen kotona, mutta vasta kauppahallin Pikaruokala antoi minulle ensimmäistä kertaa mahdollisuuden maistaa Armaksen tuotteita valmiiksi tehdyssä muodossa. Muutaman minuutin asiointi pienessä Pikaruokalassa sai auringon paistamaan harmaassa päivässä ja nosti perjantaini peruspäivästä seuraavalle tasolle ennen suurien uutisten saapumista. Valitsin Pikaruokalan lounaslistalta ensimmäisenä mieleeni tulleen vaihtoehdon, päivän kebabin, kyyttönaudan lihasta tehdyn sellaisen. Perinteinen mielikuvani suomalaisesta pikaruokakebabista keltaisessa syroksirasiassa valkoiseen muovipussiin sullottuna sipulille ja jalapenoliemelle haisevana rasvakasana tarvitsi tuuletusta, ja Armas-perheen ansiosta tuo mielikuva muuttuikin ikuisiksi ajoiksi. 


Armas Pikaruokalan kyyttökebab oli tyylikäs ja raikas kokonaisuus, jonka ystävällinen ja ihanan iloinen musta-valkoiseen kokin asuun pukeutunut neiti pakkasi mustaan rasiaan ja valkoiseen kauniiseen paperikassiin kuljettamista varten. Minua hymyilytti, noutolounaan ulkonäkö sopi täydellisesti ulkoiseen habitukseeni, mustaan puolipitkään takkiin ja mustiin hansikkaisiin. Heiluttelin paperikassia kävellessäni kauppahallilta takaisin alarantaan päin, kassista lehahtava tomaattinen tuoksu lupaili hyvää lounasta. Ei todellakaan perinteinen kebab, Armaksen lähikebab on urbaani ja naisellisesti tyylikäs tapa hakea noutoruokaa. Suosittelen sitä lämpimästi muinakin päivinä kuin vain perjantaina, Pikaruokalassa kauppahallissa lounaan voi syödä myös paikan päällä. Jos työpäiväsi sijaisevat väärällä puolella koskea, saa lounasruokaa myös Maitokaupasta Stockaa melkein vastapäätä. Ja Armas-perheen leipomossa Kangasalla on perjantaisin muuten tehtaanmyymälä avoinna klo 14 - 18.

Koska en ehtinyt leipomoon perjantai-iltapäivänä, päätin leipoa itse. Vääksyn Myllyn vehnäjauhoista, Armas-perheen maidosta, maatiaiskananmunista ja oman puun omenoista, niistä on mehevimmät piirakat tehty:


OMENAPIIRAKKA
1 uunipellillinen:

4 munaa
4½ dl sokeria
5½ vehnäjauhoja
3 tl leivinjauhetta
3 tl vaniljasokeria
225g voita
2 dl maitoa
4 omenaa
ripaus kanelia

- Vaahdota munat ja sokeri, sulata voi ja sekoita keskenään jauhot, leivinjauhe ja vaniljasokeri. Yhdistä vaahto, jauhot, maito ja sula voi yhdeksi taikinaksi ja kaada taikina uunipellille leivinpaperin päälle.
- Kuori ja viipaloi omenat, ja asettele viipaleet piirakkataikinan pinnalle. Ripottele päälle kanelia.
- Paista 200’C noin 30 minuuttia niin, että piirakan pinta on kauniin kultainen.