Haamuja ja haaksirikkoutuneita kohtaloita
Kummitustarinat. Huu. Ne kuuluivat olennaisena osana nuoruusvuosiin, iltoihin leirinuotiolla kaukana pohjoisessa. Enää en ole kauhutarinoiden suuri fani vaikka tiettyihin paikkoihin liittyvät uskomukset ja niistä kerrotut tarinat kiinnostavatkin kovasti. Muistan monta monitusta kummitusjuttua ulkoa edelleen, useimpia niistä en enää kavahda samalla tavalla kuin silloin joskus, ihokarvat eivät nouse pystyyn edes käydessä niillä paikoilla, joista pimeinä syysiltoina parikymmentä vuotta sitten kuiskailtiin. Varsinkaan aurinkoisina kesäpäivinä.
Maaseudun tilan ja rauhan ajateltiin tekevän hyvää hoidossa oleville, toinen totuus Pitkäniemen sairaalan etäiseen sijaintiin voi yhtä hyvin olla sairaiden eristäminen pois tavallisen väestön silmien alta. Hulluja tai houruja, niin kuin heitä silloin kutsuttiin, katsottiin karsaasti ja pelättiin yleisesti. Vuosisadan alkupuolella potilaspaikkoja Pitkäniemen sairaalassa oli ymmärtääkseni 700, sota-aikana hoidettavien määrä nousi yli tuhanteen henkilökunnan ja muonavarojen supistuessa samaan aikaan olemattomiin sotatoimien takia. Heikoimmassa asemassa olleiden potilaiden kerrotaan yrittäneen pysyä hengissä ruohoa syömällä. Nykyisellään sairaalassa on 200 sairaspaikkaa. Psykiatrisen sairaalan ja mielenterveyden hoitamisen historiaan ja esineistöön voi tutustua sairaala-alueella sijaitsevassa Pitkäniemen museossa, joka on auki sopimuksen mukaan. Niemen rantoja kiertävän puiston olen niin ikään ymmärtänyt olevan julkisessa käytössä kenen tahansa vierailla.
Jokunen vuosi sitten kuulin tarinan hylätystä hautausmaasta, johon on sairaalan toiminnan aikana haudattu nimettyjä ja nimettömiä ruumiita useita satoja. Samaan siunattuun maahan "normaali-ihmisten" kanssa ei houruinhoitolan potilaita voitu laittaa, mieleltään sairaiden kun uskottiin olleen saatanan riivaamina järkensä menettäneitä. Tarinan mukaan Suomen vanhimpaan lepra- ja mielisairaalaan Seilin saareen (1623-1962) mennessään potilaat joutuivat viemään ruumisarkun tai tarvikkeet sen rakentamiseen mukanaan, Pitkäniemeen sentään ei. Sairaalassa menehtyneet vainajat laskettiin haudan lepoon juuttisäkeissä. Kaikille haudatuille ei ole pystytetty ristiä tai minkäänlaista merkkiä. Ne kömpelöhköt kivet, jotka kalmistossa ovat, eivät ole riveissä tai järjestyksessä muutenkaan.
Pitkäniemen hautausmaa on kaunis ja yllättävän rauhallinen paikka ottaen huomioon sen ja sairaalan välissä nykyisin kulkevan vilkkaasti liikennöidyn moottoritien. Viereiseltä maantieltä mäkeä ylös nouseva hiekkatie on suljettu portilla niin ettei autolla tai mopolla pääse hautausmaalle saakka. Me kävelimme kauniissa kesäsäässä Herra K:n, Runotytön vaunujen ja Pikkumiehen kanssa perille. Mielikuvitukseni nousee siivilleen, kuvittelen viimevuosisataisen kapean kärrypolun kiemurtelemaan sairaalalta metsän laitaan ja ruumiin kuljettajan kulkemaan sille. Saattueen kanssa vai ilman? Paikallinen nuoriso käy hautausmaalla mittelemässä rohkeudessa syysöisin, kummitustarinat kuuluvat heidänkin ympyröihinsä. Villeimpien juttujen mukaan vielä tämän vuosituhannen alussa hautausmaalla saattoi törmätä maasta törröttäviin, joukkohaudoista roudan ylösnostamiin luihin - oikeisiin vai vääriin, sitä eivät tarinat kerro, paikalla kun huhutaan harjoitetun myös erilaisia palvontamenoja. Mikä todellisuutta sitten onkaan, hautauskäytöstä maa on kuitenkin poistettu jo 1960-luvulla, joten luulisi sen aikaisten luiden 50 vuodessa jo maatuneen. Vuosikymmenten aikana huonoon kuntoon joutuneet ja katkeilleet rautaristit on poistettu ja niityn ruoho leikataan useita kertoja kesäaikana, sairaalalla tai kaupungilla on velvollisuus hoitaa ja huolehtia hiljaisesta hautausmaasta. Niitä kummituksia, niitä hautausmaalla on kuulemma useita. Vanha vahtimestari, joka lyhtykädessä valvoo hautausmaan rauhaa ja komentaa muristen ja nyrkkiä heristäen kulkijoita muualle. Nuori neitsyt, joka venäläisen upseerin raiskattua hänet hukuttautui läheiseen Vihnusjärveen. Ja Pitkäniemen epäinhimillinen ylilääkäri, jonka sairaalan potilaat huhun mukaan hirttivät hautausmaalle tämän tapettua väkivaltaisen suhteen seurauksena tykätyn hoitajan. Myös tuo hoitaja kulkee hautausmaalla, johon ylilääkäri tämän ruumiin kuulemma kaikilta salaa kätki.
Tarinoita, tarinoita, tarinoita... Auringonpaisteessa ei kummituksia metsän ympäröimällä, vanhalla, rauhallisella, niittymaalla näy. Vanhat hautakivet herättävät kunnioitusta, saavat hiljentymään entisaikojen äärelle. Luonnollisia tai luonnottomia kuolemia, potilasvainajista ja heidän kohtaloistaan ollaan montaa mieltä. Jollain hiljaisella tavalla tunnen kiitollisuutta nimettömiä vainajia kohtaan. Ellei heitä olisi, eivät erilaiset hoitomuodot ja hoitomoraali olisi kehittynyt tämän päivän tasolle. Nimiä ja päivämääriä kivissä. Merimiehiä, joilla jonkin tarinan mukaan kuppa olisi levinnyt aivoihin saakka ja vienyt ymmärryksen. Sodasta sairastuneita. Naisia, miehiä, vaimoja, äitejä ja isiä, jonkun tyttäriä ja poikia. Hylättyjä ja unohdettuja hyvin moni. Kummitusjuttujen sijasta haluaisin tietää haudattujen ihmisten tarinoita, jotain heidän taustoistaan, elämistään ja kohtaloistaan ilman sen suurempaa draamaa. Pitkäniemen sairaalan potilaat ovat pystyttäneet hautausmaalle muistomerkin vuonna 1992. Muistomerkkiin kiinnitetyn laatan mukaan paikalle on vuosien 1902-1964 välillä haudattu 426 vainajaa, laskennallisesti 7 vainajaa vuodessa vaikkakin sota-aika moninkertaisti kuolleiden määrän. Nykyisin ei potilaita hoitojen tai ravitsemuksen puutteen seurauksena enää menehdy.
Runotyttö nukkui eikä Pikkumies tajunnut maailman raskaista asioista yhtään mitään, hän nautti auringonpaisteesta, kedon kukkasista ja käppyräisistä puunoksista. Ja siitä lupauksesta, että valokuvausretken päätteeksi hän pääsisi ruokkimaan lintuja ja rakentamaan patoja kaupunkia halkovan puron varteen.
Niin kauan kuin olen asunut Nokialla, olen tiennyt Pitkäniemen sairaalan
sijaitsevan yhdellä kaupungin kauneimmista paikoista, Pyhäjärveen
työntyvän niemen kärjessä. Pitkäniemi. Sanalla on sama kaiku kuin Piiri
-sanalla Oulun seudulla. Rauhallisen puistoalueen keskellä kohoaa
joukko vanhoja vaaleita rakennuksia, jotka kapean tiensä päässä näyttävät
juhlavilta, elokuvamaisilta jotenkin. Pitkäniemen psykiatrinen sairaala
on ollut paikoillaan vuodesta 1896 lähtien. Aikanaan sairaalan
rakentaminen oli Suomen mittavin rakennusprojekti. 23 rakennusta
käsittävää työmaata varten perustettiin niemeen oma tiilitehdas ja saha,
rakennusten kivijalkojen 1,5-metrisiä graniittimöhkäleitä kuljetettiin
Kurusta 60 hevosen voimin jäätietä pitkin monta vuotta. Koko läntistä
Suomea palvelleella sairaalalla oli oma maatila, jonka hoitamiseen
potilaat osallistuivat. Maatilan ja ympäröivän vesistön ansiosta Pitkäniemen sairaala oli
lähes omavarainen ruokahuollossa. Vuonna 1900 sairaala sai oman
höyrylaivan.
Maaseudun tilan ja rauhan ajateltiin tekevän hyvää hoidossa oleville, toinen totuus Pitkäniemen sairaalan etäiseen sijaintiin voi yhtä hyvin olla sairaiden eristäminen pois tavallisen väestön silmien alta. Hulluja tai houruja, niin kuin heitä silloin kutsuttiin, katsottiin karsaasti ja pelättiin yleisesti. Vuosisadan alkupuolella potilaspaikkoja Pitkäniemen sairaalassa oli ymmärtääkseni 700, sota-aikana hoidettavien määrä nousi yli tuhanteen henkilökunnan ja muonavarojen supistuessa samaan aikaan olemattomiin sotatoimien takia. Heikoimmassa asemassa olleiden potilaiden kerrotaan yrittäneen pysyä hengissä ruohoa syömällä. Nykyisellään sairaalassa on 200 sairaspaikkaa. Psykiatrisen sairaalan ja mielenterveyden hoitamisen historiaan ja esineistöön voi tutustua sairaala-alueella sijaitsevassa Pitkäniemen museossa, joka on auki sopimuksen mukaan. Niemen rantoja kiertävän puiston olen niin ikään ymmärtänyt olevan julkisessa käytössä kenen tahansa vierailla.
Jokunen vuosi sitten kuulin tarinan hylätystä hautausmaasta, johon on sairaalan toiminnan aikana haudattu nimettyjä ja nimettömiä ruumiita useita satoja. Samaan siunattuun maahan "normaali-ihmisten" kanssa ei houruinhoitolan potilaita voitu laittaa, mieleltään sairaiden kun uskottiin olleen saatanan riivaamina järkensä menettäneitä. Tarinan mukaan Suomen vanhimpaan lepra- ja mielisairaalaan Seilin saareen (1623-1962) mennessään potilaat joutuivat viemään ruumisarkun tai tarvikkeet sen rakentamiseen mukanaan, Pitkäniemeen sentään ei. Sairaalassa menehtyneet vainajat laskettiin haudan lepoon juuttisäkeissä. Kaikille haudatuille ei ole pystytetty ristiä tai minkäänlaista merkkiä. Ne kömpelöhköt kivet, jotka kalmistossa ovat, eivät ole riveissä tai järjestyksessä muutenkaan.
Pitkäniemen hautausmaa on kaunis ja yllättävän rauhallinen paikka ottaen huomioon sen ja sairaalan välissä nykyisin kulkevan vilkkaasti liikennöidyn moottoritien. Viereiseltä maantieltä mäkeä ylös nouseva hiekkatie on suljettu portilla niin ettei autolla tai mopolla pääse hautausmaalle saakka. Me kävelimme kauniissa kesäsäässä Herra K:n, Runotytön vaunujen ja Pikkumiehen kanssa perille. Mielikuvitukseni nousee siivilleen, kuvittelen viimevuosisataisen kapean kärrypolun kiemurtelemaan sairaalalta metsän laitaan ja ruumiin kuljettajan kulkemaan sille. Saattueen kanssa vai ilman? Paikallinen nuoriso käy hautausmaalla mittelemässä rohkeudessa syysöisin, kummitustarinat kuuluvat heidänkin ympyröihinsä. Villeimpien juttujen mukaan vielä tämän vuosituhannen alussa hautausmaalla saattoi törmätä maasta törröttäviin, joukkohaudoista roudan ylösnostamiin luihin - oikeisiin vai vääriin, sitä eivät tarinat kerro, paikalla kun huhutaan harjoitetun myös erilaisia palvontamenoja. Mikä todellisuutta sitten onkaan, hautauskäytöstä maa on kuitenkin poistettu jo 1960-luvulla, joten luulisi sen aikaisten luiden 50 vuodessa jo maatuneen. Vuosikymmenten aikana huonoon kuntoon joutuneet ja katkeilleet rautaristit on poistettu ja niityn ruoho leikataan useita kertoja kesäaikana, sairaalalla tai kaupungilla on velvollisuus hoitaa ja huolehtia hiljaisesta hautausmaasta. Niitä kummituksia, niitä hautausmaalla on kuulemma useita. Vanha vahtimestari, joka lyhtykädessä valvoo hautausmaan rauhaa ja komentaa muristen ja nyrkkiä heristäen kulkijoita muualle. Nuori neitsyt, joka venäläisen upseerin raiskattua hänet hukuttautui läheiseen Vihnusjärveen. Ja Pitkäniemen epäinhimillinen ylilääkäri, jonka sairaalan potilaat huhun mukaan hirttivät hautausmaalle tämän tapettua väkivaltaisen suhteen seurauksena tykätyn hoitajan. Myös tuo hoitaja kulkee hautausmaalla, johon ylilääkäri tämän ruumiin kuulemma kaikilta salaa kätki.
Tarinoita, tarinoita, tarinoita... Auringonpaisteessa ei kummituksia metsän ympäröimällä, vanhalla, rauhallisella, niittymaalla näy. Vanhat hautakivet herättävät kunnioitusta, saavat hiljentymään entisaikojen äärelle. Luonnollisia tai luonnottomia kuolemia, potilasvainajista ja heidän kohtaloistaan ollaan montaa mieltä. Jollain hiljaisella tavalla tunnen kiitollisuutta nimettömiä vainajia kohtaan. Ellei heitä olisi, eivät erilaiset hoitomuodot ja hoitomoraali olisi kehittynyt tämän päivän tasolle. Nimiä ja päivämääriä kivissä. Merimiehiä, joilla jonkin tarinan mukaan kuppa olisi levinnyt aivoihin saakka ja vienyt ymmärryksen. Sodasta sairastuneita. Naisia, miehiä, vaimoja, äitejä ja isiä, jonkun tyttäriä ja poikia. Hylättyjä ja unohdettuja hyvin moni. Kummitusjuttujen sijasta haluaisin tietää haudattujen ihmisten tarinoita, jotain heidän taustoistaan, elämistään ja kohtaloistaan ilman sen suurempaa draamaa. Pitkäniemen sairaalan potilaat ovat pystyttäneet hautausmaalle muistomerkin vuonna 1992. Muistomerkkiin kiinnitetyn laatan mukaan paikalle on vuosien 1902-1964 välillä haudattu 426 vainajaa, laskennallisesti 7 vainajaa vuodessa vaikkakin sota-aika moninkertaisti kuolleiden määrän. Nykyisin ei potilaita hoitojen tai ravitsemuksen puutteen seurauksena enää menehdy.
Runotyttö nukkui eikä Pikkumies tajunnut maailman raskaista asioista yhtään mitään, hän nautti auringonpaisteesta, kedon kukkasista ja käppyräisistä puunoksista. Ja siitä lupauksesta, että valokuvausretken päätteeksi hän pääsisi ruokkimaan lintuja ja rakentamaan patoja kaupunkia halkovan puron varteen.
.bmp)
Kommentit
Lähetä kommentti