tiistai 29. toukokuuta 2012

Naisellisia syitä kotiseuturakkaudelle

Hymyilen itselleni, sille, miten rakkauteni kotiseutuuni saa aina aika-ajoin hullunkurisia piirteitä. Hymyilen sille, miten innostuksellani pystyn perustelemaan itselleni monenlaisia asioita, milloin rentoutushetkiä puistoissa kesken arkikiireiden, milloin ruokanautintoja mukavissa ravintoloissa, milloin taas herkkupaloja siltä täältä pienistä puodeista ostettuna. Milloin taas viinilasillisen hyvän ystävän seurassa. Ihana Herra K, Herra K:kin hymyilee minulle ja sille, että tällä kertaa perustelen kotiseutuinnostuksella vaateostoksia ja se perustelu menee jotakuinkin näin:


Tampereella ja sen ympäryskunnilla on jokaisella valtava määrä upeita tarinoita kerrottavanaan, monia kiinnostavia käyntikohteita ja nähtävyysiä tarjottavanaan, kunhan niiden taustat vaan aukaistaisiin katsojalle ja tuotaisiin ne lähelle kokijaa. Nokian keskustan maisemaa hallitsevasta viime vuosisadan alussa perustetusta Gummitehtaasta kerroin jo aiemmin. Töistä Tampereelta kotiin palatessani ja kotikulmillani lenkkeillessäni tuo massiivinen punatiilirakennus satoine ikkunoineen vangitsee katseeni, se saa mielikuvitukseni laukkaamaan ja minut lämpimästi rakastamaan Reinotossuja ja Hai-saappaita, vaikkei niitä enää Nokialla tänä päivänä tehdäkään. Lahjaostoksiini on eksynyt jo muutamat parit molempia, samoin Nokian Panimon olutta on tullut tuliaisiksi vietyä useamman kerran. Sekä Panimo että Nokian kumitehtaan tehtaanmyymälä pitäisi olla nokialaisten nähtävyyksien listalla, myymälöitä voisi hieman kehittää tai oikeastaan taannuttaa takaisin vuosikymmenten taa, niissä voisi kertoa palan paikkakunnan komeinta teollisuushistoriaa. Niissä voisi viihtyä, viipyä hetken. Niihin voisi tulla vierailemaan ainakin Tampereelta saakka, miksei kauempaakin, aivan kuten Marjamäen Pajutilalle Kangasalle tai Tallipihalle Tampereelle, monta kertaa kesässä vieläpä. Nokiassa on sitä jotain, vaikka matkapuhelinten alamäki onkin ilmeinen.

Palan paikkakunnan historiaa voisi kertoa myös vuonna 1921 perustettu Nokia Kutomo ja Värjäys Oy, nykyiseltä nimeltään Nanso Group, joka on selvinnyt maailman myrskyissä jo kohta vuosisadan suomalaisten naisten vaatettajana. Komeaa punatiilistä rakennusta junanradan varressa asemaa vastapäätä katsellessani en voi olla miettimättä kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat nyt tai ovat ajankuluessa olleet siellä työssä. Kaikkia niitä värikkäitä kankaita, kaikkia niitä mekkoja, paitoja, housuja, sukkia ja alusvaatteita, joita tehtaan saleissa on vuosikymmenien vaihtuessa tehty kestämään käyttöä. "Työhönotto" -kyltti oven vieressä tehtaan pihaan saavuttaessa tuo mieleeni kellohameet ja muhkeat nutturakampaukset, ihanat naiset rannalla Nanson valmistamissa uima-asuissa suurine aurinkolaseineen aivan kuin haalistuneessa 60-lukuisessa kuvassa. Liukuhihnana tehtaaseen tarvittavat käsiparit niin että työhönotolle oli oma liikennemerkkikin. Tuolla historialla ja noilla mielikuvilla perustelin sen, miksi minun ehdottomasti piti päästä Penkolaan tutustumaan Nanson tuotantoon. Tyylikkääseen, naiselliseen, aikaa pelkäämättömään mallistoon, johon Ivana Helsingin Paola Suhonenkin on jättänyt kädenjälkensä tänä vuonna.

 

Nanso itse kuvailee itsensä suomalaiseksi, ajattomaksi ja laadukkaaksi, ja nyt ensimmäiset Nanso-vaatteeni ostaneena allekirjoitan tuon kuvauksen epäröimättä hetkeäkään. Mekko, jonka aavistuksen 80-lukuisesta avarasta tehtaanmyymälästä Nokialla toukokuun alussa ostin, vastaa kuvaukseen täydellisesti. Kauniisti laskeutuva vaakaraidallinen trikoomekko palveli ensin juhla-asuna siskoni häissä, sitten sunnuntailounasasuna ravintolassa neulepaidan kanssa ja tänään puin sen päälleni aurinkoisen päivän kunniaksi töihin. Loppukesästä voin kuvitella istuvani pihallamme se päällä tai lähteväni iltauinnille järven rantaan - Nanson vaatteet käyvät kaikkiin elämäntilanteisiin kaikkin tapahtumiin missä vain, milloin vain. Sama mekko olisi voinut olla äitini yllä 70-luvulla eurooppaa kiertämässä, sama mekko voisi olla äitini yllä nyt. Nanson vaatteet eivät kysy aikaa, paikkaa eivätkä käyttäjän ikää. Sitä paitsi, perheeni syvää elämänviisautta mukaillen, mekko on painava, sen täytyy siis olla hyvä. Tahdon lisää Nanson mekkoja, tahdon kaikki ne, joita sovitin, ja enemmänkin! Kuinka paljon rakkautta kotiseutuaan kohtaan tarvitaan, jotta se riittää kattamaan 3 mekkoa, 2 paitaa, yhden tunikan, yhden hameen, housut, bikinit ja kaksi yöpukua?

torstai 24. toukokuuta 2012

Sokerinen keidas keskellä kaupunkia

Meillä jokaisella on välillä niitä päiviä, kun mikään ei tunnu miltään. Niitä päiviä, jolloin kovasta yrittämisestäkään huolimatta auringonpaiste ei pääse läpi eikä lämmitä sisäisesti sitä vertaa kuin se ulkoisesti yrittää. Päiviä, kun kirjastossa käymisestä ei saa sitä tuoksutunnetta jonka hyvinä päivinä tavoittaa heti ovella tai kun puistojen viheriöinnistä ei kertakaikkiaan jaksa iloita vaikka vihreä pehmeä ruoho kovin kutsuvasti jo kurkistaisikin. Päiviä, kun tekisi mieli kiukutella koko maailmalle, irvistellä peilikuvalleen, potkia pieniä kiviä tienpientareella tai vaihtoehtoisesti vetäytyä omaan pieneen koloon ja käpertyä rullalle sohvannurkkaan ihan vain itsekseen. Onneksi yksi juttu auttaa takuuvarmasti säästä riippumatta: Sokeri.


Sokerilla alkaa pirteämmän aamun tavoittelu, sokeriin päättyy alkanutta paremmaksi päätynyt päivä, salaisella pienellä sokeripalalla hemmotellaan itseä kesken päivän, ja se on täysin sallittua, kunhan ei aivan tavaksi ota kuitenkaan. Sokeri on jäätelötötterö Keskustorin laidalla, se on valuvalla suklaakastikkeella kuorrutettu pehmis Koskipuiston kulman kioskista, sokeri on ihana mehevä munkki Laukontorin rannan kahvilassa tai pala täyteläistä suklaalevyä Tallipuiston pienestä myymälästä. Sokerilla höystettynä kiireinen ja stressaava työkin tuntuu kevyemmältä kantaa. Sokerilla saa siivet, sokerin voimalla jaksaa lentää - unelmat elävät sokerista. Hämeenpuisto on pari viikkoa jatkuneen Eurooppalaisen ruokatorin myötä täyttynyt ihanista sokerimahdollisuuksista: puistoesplanadin kojut notkuvat täysinä, pitkiltä myyntitiskeiltä sokerinetsijä löytää herkullisia kakkupaloja, viinereitä, hattaroita, jäätelöä ja erilaisia karamelleja. Hilloja, suklaata ja limonadeja. Taivas! Voi sitä tuoksujen huumaa, kivenmurikoiden kokoisten fudgepalojen kermaisensokerista tuntua. Mmm, ilmassa leijuvaa hattaroiden paahtunutta sokeria, irtokarkkitiskin makeaa väriloistoa, ranskalaisia croisantteja, italialaisia nougat-kakkuja... 


Nauti aurinkoisesta päivästä tai illasta, ja suuntaa Hämeenpuistoon. Kurkkaa Tunne Tampere -tapahtuman esiintyjät netistä ja astu tuoksujen maailmaan haistamaan, maistamaan, kuulemaan, näkemään ja kokemaan Tampere, yksin tai yhdessä ystävän kanssa. Puistoon on pystytetty pieniä terasseja ja esiintymispaikkoja, kojujen lomassa kulkiessa alkaa kuin vahingossa hymyilyttää. Ikuisena uluko-oululaisena toisten unelmiaan tavoittelevien oululaisten musiikin kuuleminen tuntuu mukavalta. Lisää tällaista Tampere, lisää sokeria kaupunkiin ja aivan tavallisiin keväisiin päiviin!

maanantai 7. toukokuuta 2012

Maaseutuajelu menneeseen

Perjantai-ilta, kello on puoli seitsemän. Aurinko paistaa vielä korkealta ja kirkkaasti ollakseen vasta varhaisen kevätillan aurinko. Tietä reunustavat pellot vihertävät jo, vihertävät vaikkakin hennosti. Minua hymyilyttää. Tuoreen ruohon aavistuksenomainen vihreä sävy on selvästi havaittavissa. Ojat solisevat vasta sulaneen lumen ansiosta ääriään myöten täysinä, autosta noustessa ulkona tuoksuu multa ja uusi maa. Ympäristö on hiljainen, vain linnunlaulu kuuluu läheisistä metsiköistä. Tampereelta Hämeenkyröön on puolentunnin ajomatka, tarkalleen ottaen 37 kilometriä. Hämeenkyrössä on minulle jotain sellaista tärkeää, jonka takia kannattaa keväisenä perjantai-iltana ajaa puolituntia suuntaansa. Siellä on jotain, joka vuonna -95 ensimmäisen kerran elämässäni toi minut tälle seudulle. Ja sitä jotain minä ajoin kiireettömänä perjantai-iltana katsomaan - ensimmäisen kerran sitten vuoden -95.


Aikalailla päivälleen seitsemäntoista vuotta sitten minä ja neljä muuta luokkani tyttöä matkustimme junalla Oulusta Tampereelle. Asemalta ulos tultuamme kävimme Stockmannin kulmassa silloin sijainneessa, käsintekstatuilla mainoksilla ulkopuolelta kokonaan vuoratussa Vikkulan myymälässä matkakarkkiostoksilla ja kävelimme vaatekauppoja ja kauniita taloja katsellen Koskipuiston Rossoon syömään. Söin pizzan, tonnikalasellaisen, muistan sen ja jääkylmänä kilisevän suuren kokikseni vieläkin. Istuimme Rosson ikkunapöydässä, katselin ikkunasta avautuvaa koskimaisemaa haltioituneena ja mietin millaista olisi asua näiden punatiilisten talojen keskellä. Mietin ketä tamperelaiset oikein olivat, millaiset ihmiset saivat asua näin kauniissa kaupungissa ja mitä he täällä tekivät. Mietiskelyni Tampereesta, tamperelaisista ja tamperelaisuudesta jäi muhimaan lähes 20 vuodeksi ennen kuin palasin niihin uudelleen sen jälkeen kun tuona päivänä olimme matkustaneet Tampereelta vielä 37 kilometriä bussilla Hämeenkyröön Frantsilan yrttitilalle työharjoitteluun.

Muistan tuon lyhyen ensivisiittini Tampereella lämmöllä, muistan Takon tehtaan tuoksun ja vanhojen talojen ympäröimän kosken, ja sen miten täällä kevät oli jo paljon pohjoista pidemmällä. Muistan miten onnellisiksi me tunsimme itsemme, kun saimme kulkea ilman takkia t-paidassa, kun kotona oli lähtiessä tarvinnut vielä hansikkaatkin käteen. Tuon saman kevätonnellisuuden tunteen tunnistan itsessäni tänäkin päivänä. Aina uudelleen ja uudelleen löydän sen hyrisevän haravointi-ilon, kevätkenkäilon ja pyöräilyilon kun kotona-kotona pohjoisessa on vielä puolimetriä lunta maassa ja hyytävässä tuulessa niin kylmää, ettei grillailua tai puistopiknikiä edes ajattele vielä toukokuussa. Tampere on sopivasti sisämaassa kaukana kevättä hidastavasta jäisestä merestä, Tampere sijaitsee niillä leveysasteilla, että kevät alkaa täällä juuri oikeaan aikaan.


Ajelin siis Hämeenkyröön rauhallisena perjantai-iltana, suuntaviittojen opastamana poikkesin Ravintola Kehäkukan pihaan, paikan, jossa vuonna -95 söimme koko harjoittelumme ajan kaikki ateriamme. Tuolloin meistä kukaan ei ollut kasvissyöjä, oudoksuimme kevyttä kasvisruokalounasta ja päivällisiä, jotka tänä päivänä saavat veden herahtamaan kielelle jo pelkkänä ajatuksena. Kehäkukka oli tietenkin kiinni perjantai-iltaisen visiittini aikaan, mutta tunnistin paikan hyvin. Muistin kahvilan vieressä olevan pienen yrttitarhan ja joen, jolle näkymä kahvilan takaterassilta aukeaa. Sain rauhassa katsella, elää muistojani todellisiksi uudelleen. Hetken pihassa käveleskeltyäni jatkoin matkaani varsinaisen yrttitilan suuntaan, muistini mukaisesti sinne oli hieman matkaa - tuon matkan me taitoimme milloin autokyydillä, milloin polkupyörillä toisiamme kyydittäen, milloin kevätauringossa villivarsoina hypellen. Tie Kehäkukalta Frantsilaan kulkee Hämeenkyrön vanhaa kyläraittia pitkin, se on kaunis tie vanhoine taloineen ja tiuhaan kääntyilevine mutkineen. Poikkesin matkallani kirkollakin, sen keltainen jyhkeys kutsui luo, sitä vastapäätä sijaitseva punatiilinen rakennus kiinnosti. Lähemmin tarkasteltuna tuo kiinnostava talo oli kotiseutumuseo, valitettavasti kiinni sekin tuolla kertaa, mutta ehdottomasti käyntipaikkalistalla kun seuraavan kerran Hämeenkyröön kurvailen ja menen lounaalle Kehäkukkaan ainakin kahden työharjoittelussa kanssani olleen tytön kanssa.

Frantsilan yrttitilalla aika on pysähtynyt. Jätin autoni niille osoitetulle paikalle ja kävelin lähemmäs. Paikka ei ole seitsemässätoista vuodessa muuttunut mihinkään, vanha kivipaasinen portti on sama, samalta näyttivät pihapiirin rakennuksetkin, jotenkin pienemmiltä vain. Kun itse kasvaa, maailma ympärillä pienenee. Vuonna -95 Tampere oli minulle etäinen asia, outo ja kiehtova kaukainen suuri kaupunki, jonka asukkaat olivat mielessäni jotenkin erityisen onnekkaita. Muistot eivät kuitenkaan haalene maailman pienentyessä eikä tuoksumuisti petä vaikka vuosia olisi välissä kuinka. Vuosien takaa tiedän, että mäkimeirami on oreganon kotimainen vastine, mäkimeiramia kasvaa omassa yrttitarhassanikin tulevana kesänä. Muistan verkkarit, jotka päällä me mäkimeiramia Frantsilan pelloilla kuokimme ja kitkimme, opin miten Meirami Mäki tykkää kasvaa. Rakkauteni mausteisiin ja makuihin lienee saanut jonkunlaisia alkuvivahteita noilta ajoilta, Kreetalla opiskeluaikoina asuessani vuoristoteiden varsilla villinä kasvanut timjami tuoksui koti-ikävässä tutulta, tutulta näyttivät rosmariinin nahkeat ja havumaiset pitkulalehdetkin. Palmujen, oliivipuiden ja räikeänväristen köynnöskasvien keskellä noiden tuttujen yrttien eleettömyys ja karuus tuntui lohduttavalta. Omassa tavallisuudessaan ne nousivat muiden kasvien yläpuolelle, enkä voinut lenkeilläni muuta kuin silmät kiinni nuuhkia viilenevän illan mukanaan tuomaa timjamin huumaavaa tuoksua.


Pysähtyneen ajan Frantsilassa on historian siipien havinasta huolimatta jotain hyvin tämänpäiväistä. Omistajat ovat kasvattaneet luomutilastaan menestyvän Hyvän Olon Keskuksen, jossa erilaisten rentoutushoitojen ja luomuyrttiterapioiden lisäksi opetetaan kansanlääkintää ja luonnonmukaista kauneudenhoitoa. Vaikka ihan kaikkeen ei uskoisikaan eikä ihan kaikkea ole valmis opiksi ottamaan, ovat Ravintola Kehäkukka, Hämeenkyrön vanha tie ja Frantsilan yrttitila ehdottomasti käymisen arvoinen kohde. F.E. Sillanpääkin rakasti noita maisemia ja kuvaili kotiseutuaan useissa tarinoissaan.