torstai 27. lokakuuta 2016

Kultaa ja hopeaa

Harmaat päivät seuraavat toisiaan, pilvet roikkuvat matalalla kuin lumisadetta odotellen. Nekin. Aurinkoiset syyspäivät keltaisessa kuulaudessaan ovat ihania, mutta vasta ihan äsken huomasin, miten paljon pidän myös sadepäivistä. Sadepäivät kotona ovat hiljaisia, ihanan hiljaisia. Ei lehtipuhaltimia, ei moottorisahoja, ei klapikoneita, naulapyssyjä tai muita pihatöiden ääniä. Sadepäivinä kaikki muut ovat sisällä, koiratkin, edes naapuruston koirat eivät hauku sateisina päivinä. Siksi sateisina päivinä on mukava nukuttaa Runotyttö ulos ja kävellä raikkaassa kelissä itsekin lenkki. Ja istua sisällä kirjoittamassa ilman, että jatkuva ujellus alkaa kiristää hermoja. Me emme ole sokerista, mutta rakastamme sitä, siksi sateisena päivänä on mukava lähteä kaupunkiin kahville.


Muistatteko Sinkkuelämää -sarjan toiseksi viimeisen jakson ja siitä kohtauksen, jossa päähenkilö Carrie istuu pariisilaisessa kahvilassa yrittäen nauttia ihanista leivoksista suurten vesipisaroiden valuessa kahvilan ikkunaa pitkin, mutta syöttää koti-ikävässään puolet herkuistaan vieressä kuolaavalle koiralle? Ah, mikä kohtaus kahviloita rakastavalle! Miten haikean ihana kohtaus, mahanpohjasta kouraiseva kohtaus. En enää käy kahviloissa yksin, Runotyttö on lähes poikkeuksetta seuranani niin, että ehtisin vaipua kovinkaan syvälle harmaaseen mielentilaan, mutta ennen kävin ja tunnistan hyvin tuon tunnelman, muistan, miltä tuntui ikävöidä sydämensä pohjasta syyssateen rummuttaessa isoja ikkunoita. Nykyisellään Tampereella on valtavasti kauniita kahviloita, joissa voi tunnelmoida tuon alakuloisen kohtauksen tyyliin. Vaikka koiria kahviloissa ei Suomessa kai saa olla, ei ainakaan yksin pöydissä istumassa.



Yksi uusi tunnelmallinen tuttavuus on Royal Bakery Cafe Stockan takana Tuomiokirkonkadun kävelypätkällä. Sen isoista ikkunoista avautuu kaakelimaisesti kivetty ostoskatunäkymä melkein kuin Pariisissa, vitriinin leivokset, täytetyt leivät, piiraat ja croisantit vievät kahvittelijan hetkeksi kauaksi täältä. Viidentoista minuutin miniloma, jolla lataa akut helposti loppuviikoksi. Tuohon kahvilaan mahtuu monenlaista tunnelmaa monenlaisella fiiliksellä, iloisella ja hilpeällä ja myös harmaalla. Kahvilan pöytien ääressä istuukin kaikenlaisia ihmisiä, kouluikäisiä lapsia vanhempiensa kanssa, baskeriin ja saappaisiin sonnustautuneita nuoria naisia läppäreineen, työmiehiä kahvitauolla ja pienten vauvojen kanssa kahvittelevia seurueita. Ja nainen, joka kirja auki pöydällä katselee ikkunasta katua ja näyttää pysähtyneen paikoilleen.


 
Kesäkuussa avattu kahvila on minulle aivan tuntematon uutuus vielä lokakuussa. Tai ei nyt aivan tuntematon, tunnen minä leipomon tuotteet, teatterien väliajoilta tutut näytelmäleivokset ja ilmavan, mehevän punajuurileivän, jota olen moneen kertaan hakenut tuliaisiksi kylään mennessäni. Tamperelaisleipomon upeat, kuninkaallisillekin kelpaavat leivokset tulevat Hervannasta, samoin leivät ja muut leivonnaiset. Ne kaikki ovat alusta loppuun itse leivottuja, eivät pakasteita tai puolivalmisteita. Ihania lähiherkkuja! Kävelykadun paikka ei ole pelkästään vain leivoskahvila, siellä tarjoillaan joka päivä myös keitto- ja salaattilounas, lauantaisinkin.


Lämmin kanaleipä ja kanelinen korvapuusti. Sopivasti perinteitä, sopivasti tekijän omaa makua. Loistava täytetty leipä, yksi parhaista pitkään aikaan. Rapea kuorinen maistuva leipä ja pehmeät täytteet. Minä tykkäsin. Niin paljon, että tänne pitää päästä pian uudestaankin muuttamaan harmaat sadepäivät hopeiksi ja keltaiset aurinkopäivät kultaisiksi.

sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Pieni makupala

Ihminen tarvitsee taidetta. Ei elääkseen niin kuin ruokaa, mutta makupalaksi, mausteeksi, mielen piristeeksi. Vähän niin kuin hyvää kahvia ja sen kanssa pientä leivosta silloin tällöin. Vuonna 1838 rakennettuun kruunun viljamakasiiniin sata vuotta myöhemmin remontoitu Tampereen taidemuseo on matalankynnyksen taidepalanen. Sopivan pieni, sopivan punatiilinen, sopivan kävelymatkan päässä ihan keskustassa. Sinne voi mennä vaikka käymään vaan museokaupassa katselemassa postikortteja, jos ei heti uskaltaudu alakerran Muumilaaksoon tai kulloinkin esillä olevaan näyttelyyn. Kävimme Runotytön kanssa muutama viikko sitten museokaupassa hakemassa mustekyniä ja täyttämässä pahinta taidenälkääni haistelemalla taidemuseon tuoksua. Eilen Runotyttö jäi nukkumaan päiväuniaan Herra K:n huomaan, kun minä kävin mummun kanssa kurkistamassa Essi Renvallin teoksia, näyttely kesällä Oulussa jäi väliin. Nyt teokset ovat lainassa Tampereella, Renvallilla oli oululais-tamperelaiset juuret. 



Ihmisyyttä etsimässä. Muottiin taipumaton. Vaikka katsoimme näyttelyn ilman opasta tai opastusta, piirsivät teokset elävästi kuvan aikansa vahvasta naisesta, modernista äidistä, joka elätti perheensä tekemällä sitä mitä rakasti. Harva taiteilija 30-70-luvun Suomessa pystyi samaan, mieskään. Vaikka kuvataiteesta tai sen termeistä tai vivahteista ei mitään niin hirveästi ymmärtäisikään, on tämä taidepala maistuva. Sopiva sekoitus taiteellista ja kaupallista tuotantoa, elämää, erilaisia ihmisiä, joita taiteilija oli komeasti kuvannut.



Piirit Suomen kokoisessa maassa ovat pienet. Kun juuri oli nähnyt etuoikeutettuna ennakkoon Tampereen työväen teatterin lavalla Viita 1949 -musikaalin ja kuullut siellä nimet Meriluoto ja Jäntti, toistuivat nyt nuo kaksi nimeä taidemuseon näyttelyssä. Jäntti oli WSOY:n johtajana ratkaisevassa asemassa kuvanveistäjä Renvallin uran nousussa osaavasta lapsikuvaajasta arvostetuksi muotokuvaajaksi tilatessaan tältä 30 kirjailijan muotokuvat. Meriluodon pronssinen pää oli yksi teoksista, museo oli somistanut salia pätkällä Ailan runoa.

Kirjailijoita, näyttelijöitä, liikemiehiä, poliitikkoja ja heidän perheitään.Silmiä, hiuksia, suun ilmeitä ja leukojen kaaria. Renvallin töitä katsellessa puolitoista tuntia hujahti hetkessä. Pronssia, graniittia, marmoria ja kipsiä, perinteisiä rintakuvia ja töitä, joita on koristeltu kultauksin, helmin, painokuvioin ja erilaisin värein. Vaikutteita Egyptistä, enkeleitä ja kädettömiä Kristuksia. Eläviä, arvokkaita, mallejansa arvostavia teoksia. Luonteenpiirteet esiintuovia, niin on sanottu. Näyttely herätti ajatuksia ja tiedonjanoa, vähän väliä piti keskustelun lomassa googlata mitä kukakin muotokuvien malleista on aikanaan tehnyt ja mistä tunnetuksi tullut. Teoksia oli mukavia katsella. Ne olivat hyvä makupala kivaan viikonloppuun. Ei liian hieno. Ei liian vaikea. Maistuva. Hyvälle tuulelle saava, sopivan kermainen ja makea.



Museosta ulos astuessa hymyilytti, vaikka sää oli tuulinen ja kamalan kolea. Viima puri hansikkaiden ja sukkahousujen läpi ihon alle saakka. Tuli mieleeni, että me tamperelaiset olemme oikeastaan aika onnekkaita. Meillä on monta hyvää taidemuseota ja galleriaa, mutta välttämättä meidän ei tarvitse mennä museoon nähdäksemme taidetta. Yksi Renvallinkin tunnetuimmista töistä, Atlas-tyttö, on silmiemme alla tavallisen työmatkan varrella Marianpuistossa. Ja monta Wäinö Aaltosen työtä eri puolilla keskustaa. Vinkkinä niille, jotka miettii kehtaako oman vauvansa kanssa mennä taidemuseoon: Tampereen taidemuseossa on kerran kuussa omat päivänsä otsikolla "Vauvan kanssa museoon". Seuraava vauvapäivä on 9.11., sitten 7.12. ja tämän näyttelyn ehtii nähdä vielä 18.1. Sisäänpääsy vauvapäivinä on 3€ aikuinen alle 3-vuotiaan lapsen kanssa. Lapsi pääsee ilmaiseksi. Perjantaisin klo 15-17 työviikon päätteeksi on museoon kaikille asiakkaille vapaa pääsy. 

lauantai 8. lokakuuta 2016

Cityruskaretki korkokengissä

Olenko jo tarpeeksi hehkuttanut syksyn ihanuutta? Syksyn värejä, tunnelmaa, tuulta ja aurinkoa? Todellakin tarpeeksi? Eilen oli perjantai, kiireetön kaupunkipäiväni Runotytön kanssa. Päivä aloitettiin Fazerin kahvilan notkuvien pöytien äärestä ystävän kanssa buffetaamiaisen merkeissä ja päätettiin Pikku Kakkosen puiston liukumäki- ja keinuähkyihin. Siinä välissä ehdittiin pitkästä aikaa kirpparillekin ennen kuin Runotytön oli aika saada ansaitut kauneusunensa. Olen kävellyt vaunujen kanssa paljon Tampellan ja Finlaysonin rauhallisilla alueella, Pyynikillä ja Pispalassa pahimman liikenneruuhkan ulottumattomissa, mutta tällä kertaa tartuin ystäväni ehdotukseen ja suuntasin vaunut Ratinan rantaan. Ystävieni ollessa ruskaretkillään pohjoisessa, minua odotti yllätys kotikaupunkini eteläisessä rannassa.



En ole koskaan käynyt Ratinanrannassa, siellä ihan rannassa-rannassa saakka. Muutama vuosi takaperin rakennetut kerrostalot ovat irroittaneet rannan kaupungista ja kätkevät sen taakseen. Vilkkaasti liikennöity autotie ja talot antavat rannalle aivan erityisen rauhan, sen näin ja koin vasta, kun kuljin Laukonsillan yli ja Ratinan sillan ali ja kurkistin ensimmäisen talon nurkan ympäri. Henkäisin ääneen. Avaruus, aurinko, hiljainen rantabulevardi ja venesatama. Tamperelaiseen maisemaan istuvan punaisen tiilen kanssa oranssina, keltaisena ja punaisena hehkuvat puut ja pensaat. Pyhäjärven kirkkaana kimmeltävä selkä. Kunpa mukana olisi ollut joku, jonka kanssa olisin voinut ihastella näkemääni ääneen. Kävelin hiljokselleen rannan toiseen päähän ja takaisin syksyistä järvinäkymää ihaillen.



Koska Runotytön uni jatkui, kiersin rannasta ylös Ratinan sillalle ja kuljin sillan yli Eteläpuiston puolelle. Eteläpuisto, se paikka, jossa pidetään sirkuksia ja festivaaleja. Viime vuosisadan alussa, kahdessa osassa rakennettu vanha puisto, josta autotielle näkyvillä on Wäinö Aaltosen Osuuskuntatoiminnanmuistomerkki ja teollisuusmies Fabian Klingendahlin rintakuva. Ja suuret puut, Suomen paksuimmat mongolianvaahterat ja paperikoivut. Alas rantaan vaunujen kanssa kävellessäni tuijottelin järvelle ja nautin hiljaisuudesta. Autojen ja kaupungin äänet kuuluivat alas vain vaimeana hurinana. Alhaalta rannasta löysin pop up -kesärannan grillauspaikkoineen, kahviloineen ja komean uimalaiturin pelastusrenkaineen. Jos olisin tiennyt rannasta kesällä, olisi minusta saattanut löytyä sen verran trendiä ja hipsteriä, että olisin tuonut porukkani rantaan nautiskelemaan auringosta. Hymyilin rannalle ja katselin tuulen mukana tanssivia syksyn lehtiä jatkaessa uteliaana matkaani. Mihin saakka rantaa oikein riittää? Sirkus- ja festaripaikkana toimiva hiekkakenttä on muuten entinen speedway-rata. Herra K muistaa käyneensä siellä 70-luvun lopussa katsomassa kisoja pikkupoikana, speedway-pyörien äänet ja tuoksu on jäänyt hänen mieleensä erityisenä. Tuoksua ihmetellessämme löydämme tiedon, että speedway-pyörissä käytetään risiiniöljyä voiteluaineena. Vaunujen kanssa kentän poikki kävellessäni siellä tuoksui häivähdyksen omaisesti sirkus.



Pidemmälle kävellessäni rantatie kapeni poluksi. Kapeimmassa kohdassa ohitin soutuveneitä kosketusetäisyydeltä, kunnes tie taas leveni ja tulin pienelle aukiolle kivipaaden luo. Kirkkaassa auringonpaisteessa piti siristää silmiäni nähdäkseni lukea kiveen kiinnitetyn laatan tekstin: "Tällä paikalla sijaitsi vuosina 1908-1962 Palomäen uimalaitos, jossa toimivat Tampereen uimaseura ja Tampereen työväen uimarit". Uimalaitos? Tässä rannassa? Hauskaa! Näin sitä taas vaan löysi jotain mielenkiintoista. Takaisin kaupunkiin päin tassutellessani muistan kuulleeni Eteläpuiston kaavoituksesta ja rakennussuunnitelmista ja mietin millaiseksi se puoli rantaa rakennetaan. Tuleekohan siitä samanlainen korkeiden talojen reunustama bulevardi kuin Ratinan puolestakin. Vastausaika kaupungin ideakyselyyn Eteläpuiston tulevaisuudesta on harmittavasti ehtinyt päättyä kuukausi sitten.



 

Kotiin päästyäni googlailen Palomäen uimalaitosta ja uppoudun lukemaan vuoden 1908 Kansan Lehden artikkelia aiheesta vanhalla suomella kirjoitettuna. Ajattelen hetken Jari Niemelää, tänä syksynä pois nukkunutta Tampere-tietäjää, jonka tarinoita kotikaupungistani rakastin. Jari mainitsi jossain tekstissään uimalaitoksen. Jarin tarinoita ei enää tule lisää, mutta ne, jotka ovat, jäävät elämään ikuisesti.

Palomäen uimalaitos oli vedenpäälle laiturin päähän kivijalustojen varaan rakennettu puinen uimahuone, jossa oli aidalla erotettuna kaksi puolta, toinen miehille ja toinen naisille. Avattuna nuo kaksi puolikasta yhdessä muodostivat 50 metrisen altaan, jota käytettiin uimakilpailuissa. Altaissa molemmilla puolilla oli notkulaudat uimahyppyjä varten, korkein lauta yli 9 metrissä. Jättimäinen rakennelma tuo uimalaitos, josta en koskaan aikaisemmin ole kuullut mitään. Vuonna 1956 valmistunut Pyynikin uimahalli, yksi Suomen ensimmäisistä uimahalleista, korvasi pikku hiljaa Palomäen uimalaitoksen, joka purettiin 60-luvun lopussa.


Kävelyilläni harvoin tuijottelen maata, mutta tällä kertaa silmääni osui vahingossa kaivonkansi. Stockholm Vatten? Oikeasti? Piti palata pari askelta takaisin päin ja tarkistaa. Mihin saakka minä oikein kävelinkään? Naapurimainen kaivonkansi Tampereella, kyllä. Onko joku muu bongannut tämän, itse asiassa nämä, kansia kun oli kaksi vierekkäin? Miksi tuo kansipari on Tampereella? Onko erikaupunkien kansia meillä jossain lisää? Kysymyksiini vastanneelle lähetän kiitokseksi viime syksyisen kirjani syysiltojen sohvannurkkalukemiseksi. Jos vastauksia tulee monta, arvon kirjan saajan vastaajien joukosta.

maanantai 3. lokakuuta 2016

Maan alla, vedenkin alitse

Ihana auringonpaiste! En malttanut istua sisällä vaan hain koneen ja kahvikupin ulos terassille Runotytön nukkuessa. Auringossa on päivällä lämmin vaikka aamulla oli kolme astetta pakkasta ja auton ikkunat jäässä. Kahvi höyryää kupissa, mittari varjossa näyttää seitsemää astetta plussaa. Kunpa tästä säätilasta saisi nauttia monta päivää! Oikein monta, ainakin pari vielä ennen kuin taas sataa. Tähtikirkkaat pakkasyöt ja kauniit valoisat päivät ovat mukavalla tavalla syksyisiä. Eilinen oli superkaunis syyspäivä, kuulas aurinko sai kaiken mihin katsoi näyttämään kauniilta. Punaiset omenat, keltaiset puut, jo lehdettömät pensaikot ja kylmenneet järvet. Ja harmaan pölyisen betoninkin.



Viikonloppuna vietettiin Tampereen päivää. Lokakuun ensimmäinen on Tampereen syntymäpäivä, 237:s tänä vuonna, jos oikein laskin. En muista, että olisimme Herra K:n kanssa koskaan osallistuneet Tampereen päivän tapahtumiin, joita tänäkin vuonna oli pitkä lista, vaikka paloasemalla olisi kyllä mukava joskus vierailla ja voimalaitoskin nähdä sisäpuolelta. Nykykaatopaikan toimintaakin olisi hauska päästä kurkistamaan, kun edellisestä kaatopaikkavierailusta on vierähtänyt jo pari vuosikymmentä. Yksi tapahtuma oli tänä vuonna kuitenkin sellainen, joka sai meidät liikkeelle. Ainut kertainen mahdollisuus, joka ei tule toistumaan enää ikinä. Marraskuussa liikenteelle avattavaan Rantatunneliin pääsi kävellen vain eilen.


Liki kolme vuotta jättimäisenä rakennustyömaana ollut Santalahti on muuttunut. Vihreät nurmikentät järven rannassa ovat vain muisto, rantaviivaa tuskin enää näkee siirtolohkareiden ja uuden jättömaan takaa. Kohta tuolle uudelle maalle varmasti rakennetaan, rakennetaan niin korkeita taloja, ettei vettä enää näe kuin harjulle kiipeämällä. Kaupunkikuva muuttuu, se on tosiasia, joka on hyväksyttävä, piti siitä tai ei. Uusia hankkeita seuratessani aina toivon, ettei kaupunkikuva kuitenkaan liikaa muuttuisi, ettei mikään tärkeä menisi pilalle, mikään peruuttamattomasti katoaisi. Kaikkeen tottuu, ajan kanssa. Santalahden uusiin liikennejärjestelyihin ja entisille kotikulmilleni Naistenlahteen ilmestyneeseen valtavaan liikennemonttuun. Värikkäisiin torneihinkin, vaikka niiden värit ovatkin mielestäni väärinpäin. Punainen pakokaasujen poistoputki pitäisi olla tunnelin eteläpäässä ja sininen pohjoisessa. Niinkuin kompassin ilmansuunnat, vai?
 


Tunneli on nyt louhittu ja tullut jäädäkseen, helpottamaan aamu- ja iltapäiväruuhkia Rantatiellä, niin luvattiin. Minä olen tunnelin tuleva asiakas sitten kun Runotyttö on iso ja äiti palaa töihin. Se helpotus jää vielä nähtäväksi, mutta olen utelias tunnelin suhteen, kaiken suuren ja uuden. Tilastonikkari, nippelitietojen rakastaja. Faktatietoja tunnelista siis kaipaisin, pientä haisua siitä, kuinka pitkä tunneli on, kuinka syvällä se kulkee, minkä verran vettä virtaa tunnissa tunnelin yli, paljonko tunnelista ajettiin maa-ainesta ulos, montako ihmistä tunnelia on ollut rakentamassa, kuinka paljon tunneliin tarvittiin betonia, paljonko käytäviä ja portaikkoja oikeasti on ja mitä kautta hätäuloskäytävät johtavat ulkoilmaan? Kysymyksiini ei löydy vastausta googlaamalla eikä niihin löytynyt vastausta tunnelin läpikävelemälläkään. Sen tiedän, että Tampereen Rantatunneli on Suomen pisin maantietunneli, yhteensä 2,3 kilometriä. Pisin tunneli, jota itse olen ajanut, oli Ranskan Chamonixista Italian Courmayeuriin Mont Blanc -vuoren alittanut lähes 12 kilometrin mittainen tunneli. Valtava nielu, jonka keskellä ollessamme tunnelin seinien hätävalot alkoivat vilkkumaan, puomit laskeutuivat, liikenne pysähtyi ja tunnelissa olijoille tiedottamiseen varattu radiokanava syyti ranskankielistä varoistusta tulipalosta tunnelissa. Teini-ikäisenä Daylight - Paniikki tunnelissa -elokuvan katsoneena alitajuntani rekisteröi poistumisteitä, muistissa oli uutinen Mont Blancin tunnelissa vuonna 1999 tapahtuneesta tuhoisasta tulipalosta, joka vaati kymmeniä ihmisuhreja. Hengen hetkeksi salvanneesta tilanteesta selvisimme säikähdyksellä kuitenkin. Vuori tai vesi, valtavien massojen alla on aina vähän jännittävää olla.


Hämpin parkkihalli oli Tampereen edellinen suuri projekti, sen kustannukset olivat 65 miljoonaa euroa, miltei kolme kertaa vähemmän kuin tunnelin. Hämppiin on jo tottunut, aivan kuin Hämppi olisi aina ollut kaupungin alla. Mutta minkälaisen tunnelin Tampere on 180 miljoonalla eurolla saanut? Kansainvälisen näköisen. Tunnelin tuoksuisen. Kaarevan, yllättävän kapean ja yllättävän vähän korkean. Ja harmittavan viimeistelemättömän näköisen. Ja sitten ne kaksi uutta tornia, jotka seisovat tästä lähtien Tampereen perinteisten tornien ja punatiilipiippujen rinnalla maamerkkeinä niin kaupunkilaisille kuin ohikulkeville.

Kiitokset rantatunnelipäivän ideoijille, hauskaa, että puolivuotta suunniteltua etukäteen valmistuneen tunteita herättävän rakennelman avaamisesta tehtiin spektaakkeli ainutkertaisine juoksukilpailuineen, katukahviloineen, lakritsikojuineen ja musiikkiesityksineen. Yli 50 000 kaupunkilaista tykkäsi, lisää tällaisia, kiitos!