Taidetta työmatkan varrella

Kirjoitan verrattaen usein kotikaupungissani seikkaillessani lounaista tai ruoasta ylipäätään, eikä ihme sillä fyysinen ruoka on intohimoni. Kirjoitan ravintoloista, paikoista, joissa tarjoillaan mahantäytettä. Hirveän paljon harvemmin tulen kirjoittaneeksi siitä toisesta ruoasta, jota ihminen elääkseen tarvitsee ja myös sitä minäkin henkeni pitimiksi etsin aina kuin vain voin. Tampereella taiteenkin nälkään vastataan hyvin. Isoja ja pienempiä teattereita on monta, tanssi-, elokuva- ja musiikkitapahtumia järjestetään kiitettävästi ja taidegallerioita ja -museoitakin on useampia.

Joku päivä viime viikolla me puhuimme Herra K:n kanssa töistä kotiin ajaessamme siitä, miten pitkään aikaan emme ole ehtineet käydä yhdessäkään taidenäyttelyssä. Että TR1:n kesän ja alkusyksyn näyttelyt ovat menneet meiltä aivan ohi, samoin Tampereen Taidemuseon, Galleria Rongan ja Haiharan Taidekeskuksenkin näyttelyt. Silloin kun syksy loistaa ulkona kaikissa kauneimmissa väreissään ja aamut kietoutuvat taianomaiseen sumuun, sen huomaa: pikkuhiljaa olisi taas aika taiteelle. Finlaysonilla paikkaansa pitävä Galleria Himmelblau on meille molemmille uusi tuttavuus, mutta nyt kumpikin on kiinnittänyt siihen huomionsa ja sinne aioimme seuraavaksi suunnata Anssi Kasitonnin näyttelyä katsomaan.

Ja sitten, juuri kun taiteesta ja sen ikävöinnistä ääneen puhuttiin, sain aivan kuin vastauksena valokuvien, taulujen ja eri tyylilajeja edustavien taideteosten katsomisen kaipuuseeni taidetta työmatkani varrelle koko Takon tehtaan betonisen aidan pituudelta!

Kaikki ihmiset eivät pidä siitä, että kaupunkikuvaa väritetään. Kaikkien silmää ei miellytä se, että tasaisen harmaita ja rauhallisen värittömiä alikulkutunneleita tai seiniä maalataan räikein huomiovärein ja koristellaan rauhattomin kuvin. Aikaisemmin en ollut itsekään varma mitä mieltä isojen pintojen spreijaamisesta olin, mutta nyt tiedän: Pidän siitä - kun se tehdään kunnolla. Takon aidan teos on tehty kunnolla, minä toden teolla pidän tuosta kymmenien metrien mittaisesta värikylläisestä seinämaalauksesta, joka aamuisella työmatkallani saa minut pysähtymään äärelleen uudestaan ja uudestaan.

Kauempaa katsellessa teoksen hienoudesta ei välttämättä saa kiinni, mutta lähempää katsottuna se on mielenkiintoinen. Siinä on monta eri tasoa, monta pienempää osaa suuremmassa kokonaisuudessa. Menneisyyttä, tätä päivää ja tulevaisuutta, mielenrauhaa ja ympäristökatastrofin aineksia. Sammon taonta, Tampereen kaupunki eriaikoina punatiilipiippuineen ja Haulitorneineen, ja olinpa Haarlan palatsinkin bongaavinani teoksen tuosta osiosta.

  

 

Käykää katsomassa tätä viiden nuoren maalarin maalaamisen ilosta tekemää teosta itse ja antakaa sen herättää ajatuksia teissä. Kuvan satukirjamainen loppupää vangitsi minut tänä aamuna täysin. Karhu, joka chattaa ja mesettää ja häsättää tietokoneellaan, seuranaan susi, jota karhun keskittyminen muuhun kuin häneen näyttää aikalailla harmittavan. Kaveruksilla ei ole juttutuokiota tai korttipeliä meneillään, karhu on muissa maailmoissa. Ja sitten tuo kauris, joka seisoo hämmentyneenä metsän reunassa osaamatta päättää menisikö pidemmälle vai palaisiko takaisin. Metsä sellaisenaan taitaa pelottaa urbanisoitunutta kaurista...