maanantai 30. maaliskuuta 2015

Tulitikkutehtaasta kuorma-autojen hautausmaaksi

Santalahden ranta on tällä hetkellä yhtä suurta rakennustyömaata, katselipa sitä sitten junan ikkunasta pohjoisesta tullessa tai auton ikkunasta Paasikivi-Kekkosta töihin ajaessa. Jättitunnelin syövereistä on ajettu jo tuhansia tonneja maata Näsijärveen uusiotonttirantaa kasvattamaan. Monta vuotta olemme Herra K:n kanssa katselleet tienvarressa paikallaan törröttäviä vanhoja tehtaita ja miettineet niiden tarinaa. Tänä keväänä jättimäisten kaivinkoneiden ja puskutraktoreiden touhuja ihmetellessä meitä alkoi pelottaa, etteivät vanhat käyttämättömäksi jääneet tehtaat olisikaan siinä aina. Että jonain aamuna ne saattaisivat olla lopullisesti poissa. Niinpä eräänä sunnuntaisena aamupäivänä kirkkaassa auringonpaisteessa tein alueelle pienen kävelyretken kurkistaakseni rakennuksia lähemmin.



Yksityisin varoin rakennettu skeittipuisto, merkittävä graffititaiteen maalauspaikka, nuorison harrastustila - surullisella tavalla rapistuneen, rähjäisen ja roskaisen punatiilirakennuksen menneisyys kiinnostaa minua nykyisyyttä enemmän, sen tulevaisuudesta olen huolissani. Mitä kaikkea se vielä olisikaan voinut olla! Rakennus on aikanaan ollut kaunis, vaikka nykyisellään se jätevuorien ympäröimänä näyttää lähinnä kaatopaikalta. Suurine ikkunoineen ja kaarimaisine pylväsrakenteineen se on kuitenkin ihanan naisellinen ollakseen vanha hylätty tehdas. Valmistumisvuonnaan 1925 tehdasrakennus sijaitsi Näsijärven rannassa, Santalahti  kapeine hiekkateineen, tukkilansseineen ja junaratoineen oli hyvin erinäköinen kuin tänä päivänä. Ensimmäiset 50 vuotta tuossa rakennuksessa toimi tulitikkutehdas, 44 vuotta nimellä OTK:n tulitikkutehdas, viimeiset 6 vuotta nimellä Finnmatch. Seuraavat 30 vuotta rakennusta piti kotinaan autoliike, jonka tarinan mukana päättyy tehtaan tarina hylättyjen kuorma-autojen hautausmaana.



OTK, nykyisten Valintatalo ja Restel -ketjujenkin takana ollut Osuustukkukauppa (sittemmin Tradeka) aloitteli omaa teollisuustuotantoaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Aluksi OTK:lla oli pari silakan suolaamoa, sitten mylly- ja leipomotoimintaa, ja toiseen maailmansotaan mennessä OTK tuotti jo paljon erilaisia elintarvikkeita, taloustavaroita ja tekstiilejä. Tampereella OTK valmisti lihajalosteita ja tulitikkuja. Tulitikut tehtiin Santalahden tehtaassa tehtaan rantaan uitetuista haapapuisista tukeista, jotka kuorittiin, pätkittiin ja pilkottiin tikuiksi. Koneistetussa ja nykyaikaisessa laitoksessa eri linjastoilla tikut kastettiin rikkiin, kuivattiin ja pakattiin askeihin, askit sitten koottiin punteiksi ennen kuljetusta kauppoihin. Tulitikkuaskeissa ilmoitettu tikkujen noin-määrä tarkistettiin askeista satunnaisotannalla käsin laskemalla. Työväenmuseo Werstaan kuvakokoelmassa on paljon vanhoja kuvia tehtaan toiminta-ajoilta, Ylen uutisarkistosta löytyy yksi tarina tehtaalla työskentelystä hurjine vaaranpaikkoineen.



Herra K muistaa nuoruudestaan tulitikkutehtaan pihan täynnä rikkinäisiä kuorma-autoja, niistä joidenkin lavoilla kasvoi 90-luvulla jo heinää ja jopa pieniä puita. Googailtuani asiaa löysin Herra K:n muistikuville vahvistuksen. Tulitikkutehtaan lopetettua toimintansa vuonna 1975, entisen tehdasrakennuksen osti autokauppias Pekka Mäkinen. Mäkinen oli oman kauppiasuransa kuorma-autoihin erikoistumalla luonut hevoskauppiaan poika, hänen persoonallisesta tyylistään kerrotaan paljon tarinoita. Vuonna 1969 Mäkisen autokaupan kerrotaan olleen Pohjoismaiden suurin kuorma-autoliike, työntekijöitä tuolloin Nekalassa sijainneessa liikkeessä on ollut 150-200. Santalahteen vanhan tulitikkutehtaan tiloihin muutettaessa henkilökuntaa oli liikkeessä enää kolme, viimeiset vuodet 1990- ja 2000-lukujen taitteessa Pekka Mäkinen pyöritti auto- ja varaosaliikettään yksin.

Vanhan tehtaan piha on ollut täynnä kuorma-autoja, parhaimmillaan pihalla on parkeerattu yli kolmeasataa kuormuria, niistä osa on ollut todella harvinaisiakin. Sitkeä huhu kertoo, että Mäkisellä oli valtion kanssa sopimus, jonka mukaan hän ylläpiti kuljetuskaluston valmiusvarastoa kriisiaikoja varten, huhun todenperäisyydestä ei ilmeisesti kuitenkaan ole varmuutta. Vuosien kuluessa säiden armoilla olleet autot ruostuivat vanhan tehtaan pihaan, ilkivallan tekijät viimeistelivät kuormureiden tuhon. Keräilijöille kelpaamattomat autonhylyt kuljetettiin romuttamolle tuhottavaksi muutama vuosi sitten.




Erään tarinan mukaan työnsä ääreen vuonna 2005 menehtyneen Autokauppias Mäkisen henki kummittelisi alueella, samoin siellä kerrotaan liikkuvan epämääräisiä hiippareita, laitapuolen asukkeja, narkkareita ja muita sellaisia tyyppejä, joita kannattaa juosta karkuun jos heidät kohtaa. Minä sain kuitenkin kulkea rakennuksen ympärillä ja sen alakerrassa kaikessa rauhassa ja katsella Mäkisen ajasta kertovia merkkejä ilman hiljaisia askeleita selkäni takana tai keveitä kosketuksia olkapäissäni. Auto- ja varaosaliikkeen tarinan päättyessä tilat jäivät ennalleen, 2010-luvun alusta peräisin olevissa nettikuvissa tehtaan tiloissa on vielä konttorikalusteita, kirjoituskoneita ja tilikirjoja, autoesitteitä ja varaosiakin nähtävillä. Vähitellen kaikki irtain on kadonnut rakennuksessa vierailleiden mukaan, sähköjohtoja ja ikkunankarmeja myöten on sisustus hävitetty. Vain hylättyjen renkaiden valtavat vuoret ja rakennuksen seinässä olevat Sisun mainokset ovat jääneet paikalle muistuttamaan Autotalo Pekka Mäkisestä. Tulitikkuajasta ei ole jäljellä jälkeäkään, mutta mitä kaikkea vanha kaunis tehdasrakennus vielä voisikaan olla vaikkei Näsijärven rannassa enää sijaitsekaan.

lauantai 21. maaliskuuta 2015

Kahvia, tarinoita ja aarteita, joita ei voi ohittaa

Keväinen auringonpaiste houkuttelisi torikahveille, mutta torikahvilat vaan eivät ole vielä paikoillaan Laukontorilla. Tyhjän torin rannassa vesi kimmeltää jo sinisenä, koko pitkän talven jään ympäröiminä kesää odottaneet laivat hohtavat valkoisina laitureissaan. Tori on lakaistu hiekoitushiekasta, lokit ja pulut huutelevat niille muutamalle rohkealle, jotka istuvat torin kivetyksillä nauttimassa paisteesta. On vain päivien kysymys, kun puiset torikahvilat ilmestyvät rannan katukuvaan. Laukontorin ja Aleksis Kiven kadun kulmassa on onneksi kahvila, jonka isoista ikkunoista keväinen auringonpaiste pääsee sisään, sen pöydissä keväisestä kirkkaudesta voi nauttia täysin siemauksin. Kahvilan edessä kadulla on pari pientä pöytää ulkoilmaa janoaville.




Juustokakkuja, maustekakkua, brownieita ja rahkapullaa, ihanasti eriparisia kahvikuppeja ja tunnelma, joka tekee kirpputorikahvilasta aivan omanlaisensa. Kirpputori Tarinassa ihmiset puhuvat toisilleen, ihastelevat yhdessä tavaroita, vaihtavat ajatuksia ja kertovat toisilleen tarinoita. Kahvikupin ja kakkupalan kanssa pieneen pöytään istuuduttuani naapuripöydän ihastuttavat vanhat rouvat haluavat tietää, kuvaanko minä nykynuorison tapaan kaiken mitä syön. Kerron että en, vain silloin, kun tarvitsen kuvat ruoasta blogiini. Rouvilla on samanlaiset puhelimet kuin minulla, he kysyvät hihitellen neuvoa miten kakusta ja kahvista saa otettua kuvan ja lähetettyä tyttären tyttärelle aurinkoisen päivän yllätykseksi.





Kahvin ja kakkupalan jälkeen tekee jo mieli katsella ympärilleen. Kirpputori alkaa kahvilasta ja jatkuu alakerrassa, missä varsinaiset myyntipöydät sijaitsevat. Yläkertaan kahvilan ja kassan yhteyteen on koottu särkyvät ja arvokkaimmat tuotteet, Iittalan ja Arabian astiat, kengät ja merkkilaukut, joista kirpputorin pitäjä kertoo esimerkkinä muutama viikko sitten myydyn Louis Vuittonin. Kirpputori Tarina tarjoaa asiakkailleen kolme tapaa kierrättää tavaroitaan: Myyjä voi joko varata oman pöydän kuten muillekin kirpputoreille ja maksaa siitä vuokraa tai myyjä voi antaa tavaransa provisiomyyntiin ilman erillistä pöytävuokraa. Kolmas tapa on lahjoittaa tavarat Pirkanmaan eläinsuojeluyhdistyksen nimissä myytäviksi ja tehda samalla hyvää. Tarinan pöydät ovat houkuttelevia, tavarat niissä ovat järjestyksessä. Henkilökunta siistii pöytiä ja pitää niistä huolta, minulle kuiskataan.  






Lusikoita, kahvikuppeja, tyynyjä, kirjoja ja elokuvia, vaatteita, tauluja, huonekaluja ja lehtiä - perinteisiä, hyviksi kauppatavaroiksi osoittautuneita kirpputoriartikkeleita. Kuvan kirjapinossa on yksi pitkäaikainen suosikkini, se löytyy jo omasta hyllystäni niin ettei tällä kertaa tarvinnut kirjaostoksille ruveta. Kaksi vanhaa laukkua, jotka kuvasin tätä tarinaa varten, jäivät kummittelemaan mieleeni, niinpä minun oli haettava ne seuraavana päivänä ettei kukaan muu vaan ehdi niitä löytää. Eilisellä työmatkallani Helsinkiin toinen noista kirpputoriaarteista oli läppärilaukkuni ja toinen olkalaukkuni, suloisine kaiverruksineen ne herättivät helsinkiläisissä työkavereissani ansaitsemansa huomion.

keskiviikko 18. maaliskuuta 2015

Kolme merkkiä Minna Canthista

Kerran kauan sitten joku ohimennen mainitsi, että kirjailija Minna Canth on syntynyt Tampereella. Kun listataan tamperelaisia merkkihenkilöitä, unohtuvat naiskirjailijat helposti enkä kovinkaan monen ole kuullut Minna Canthista sen koomin puhuvan aivan niin kuin en itsekään ole asiaa aktiivisesti muistanut. Tokikaan Canth ei Tampereella muuta tehnyt kuin syntyi ja kasvoi ensimmäiset yhdeksän vuottaan Mina Johnson -nimisenä pikkutyttönä, mutta yhtä kaikki, Tampere ja Finlaysonin puuvillatehdas isän työpaikkana ovat osa hänen henkilöhistoriaansa. Moron lukijat äänestivät Canthin vuosi sitten vaikuttavimmaksi tamperelaisnaiseksi, joten maaliskuun 19.päivänä vietettävän Minna Canthin päivän kunniaksi päätin etsiä kotikaupungistani merkkejä, jotka muistuttavat myöhemmin Kuopiossa merkittäväksi raittius- ja naisasiavaikuttajaksi nousseen Canthin elämästä täällä.


Kun päivittäin ajaa Hämeenpuiston sivuitse töihin ja saa välillä vain istua kyydissä katsellakseen ympärilleen, kiinnittää yllättäen huomionsa tutussa maisemassa arkipäiväistyneisiin asioihin. Metsokirjaston kulmaa vastapäätä Hämeenpuiston puolella seisoo nuorta naista esittävä tummanpuhuva patsas. Jos Lauri Leppäsen vuonna 1951 tekemää patsasta katsoo edestä päin, näkee jalustassa nimen Minna Canth. Kun kiertää patsaan taakse, pääsee kurkistamaan Canthin tuotantoon ja Anna-Liisa -nimisen näytelmän hahmoihin, aviottoman lapsensa surmaamista anteeksianovan naisen maailmaan.



Metso-kirjaston hyllyjen välistä etsin tietoa Canthin näytelmistä, novelleista ja kertomuksista, jotka kuvaavat realistisesti 1800-luvun lopun naisten elämää köyhyyden, alkoholismin, mielenterveysongelmien ja uskonnon varjossa. Suositellusti paras kirjanen, jonka Canthin elämään tutustuessani käsiini sain, oli Hämeenpuiston toisella puolella sijaitsevasta Tulenkantajien kirjakaupasta hankittu Minna Canthin ohut klassikko Köyhää kansaa. Kirjassa on varsinaisen novellin yhteydessä Canthin itsensä norjalaiselle toimittajalle kirjoittama omaelämäkerta ja Juhani Niemen lyhyt analyysi kirjailijan omaelämäkerran suhteesta paitsi hänen tuotantoonsa, myös muihin hänestä myöhemmin kirjoitettuihin elämäkertoihin. Noissa muissa korostetaan Canthin sosiaalisuutta ja laajaa ystäväpiiriä, johon kului ajan kulttuurivaikuttajia kirjailijoista kuvataiteilijoihin ja teatterijohtajiin, kun Canth itse puolestaan haluaa omaelämäkerrallaan antaa yllättävän synkän, yksinäisen ja kärsivän vaikutelman itsestään uskovien ja sivistyneiden vainotessa häntä radikaalien mielipiteidensä takia. Harvasta kirjoittajasta on julkaistu omakuvaa, jonka hän itse on laatinut häntä tai hänen tuotantoaan tuntemattomalle yleisölle.


Paikalta, jossa Minna Canthin synnyinkodin sijainnista kertova laatta seinässä on, melkein näkee Finlaysonin punatiilisen portin. Canthin isä työskenteli tehtaalla työnjohtajana ja pystyi asemansa ansiosta tarjoamaan tyttärilleen poikkeuksellisen korkean koulutuksen. Muutettuaan Finlaysonin tuotteita myyväksi kauppiaaksi Kuopioon, Johnsonin perheen tyttäret jatkoivat Tampereella tehtaan koulussa aloittamiaan opintoja. Canthin syntymäkoti purettiin 1920-luvulla.

Ennakko-oletukseni perusteella kuvittelin Minna Canthin olleen lapseton ja naimaton omasta tahdostaan, siksi yllätyinkin, että Jyväskylän seminaariin opettajaksi opiskelemaan päässyt Minna avioitui opettajansa kanssa ja sai 13-vuotisen liiton aikana seitsemän lasta. Canthin elämäkertoja lukiessa myös kuvitelmani vahvasta ja järkähtämättömästä mielipidevaikuttajasta rapisi, kuvissa matamimaisena matriarkkana esitetty rautarouva paljastuikin yllättävän paljon kirjoitustensa kovakohtaloisten naisten kaltaiseksi, vaikka hänen elämänsä ja avioliittonsa ei alisteinen tai alkoholin sävyttämä ollutkaan. Äitiys ja kotirouvana olo ei tehnyt kirjailijaa onnelliseksi. 35-vuotiaana leskeksi jääneellä suurperheen äidillä oli huoli lastensa elättämisestä ennen kuin isänsä jalanjäljissä alkoi lankakauppiaaksi, mutta varsinaista köyhyyttä Canth ei kuitenkaan elämänsä aikana kokenut.

 

Etunimensä ruotsalaisesta Ulrika Wilhelminasta suomenkieliseksi Minnaksi vaihtanut kirjailija rohkeine ja "rumine" aiheineen riitaantui Suomalaisen Teatterin johdon kanssa johtokunnan asetettua hänen näytelmänsä Kovan onnen lapsia esityskieltoon. Hyllyttämisen seurauksena Canth kirjoitti lopputuotantonsa ruotsiksi Helsingin ruotsalaiselle teatterille. Kielikysymyksen kanssa samalla tavalla hymähdyksen aikaansaava ristiriita on myös siinä, että köyhästä elämästä kirjoittaneen Canthin mukaan nimetty pieni kadunpätkä löytyy yhdeltä Tampereen kalleimmista asuntoalueista upeiden vanhojen puutalojen keskeltä.

Kun istun olohuoneen nojatuolissa kirjoittamassa Minna Canthista, mietin mikä viime päivien seikkailusta kirjallisen realismin äidin elämässä ja tuotannossa päällimäiseksi jäi mieleen. Ehkä se, että Canthin kirjoitusten aiheet ovat ajankohtaisia vielä tänäkin päivänä. 120 vuodessa yhteiskunnan perusongelmat, köyhyys, työttömyys ja syrjäytyneisyys sekä alkoholi- ja mielenterveysongelmat, eivät ole kadonneet mihinkään vaikka naisten asema Suomessa tänä päivänä onkin täysin toisissa kantimissa kuin toissavuosisadan lopussa. Minna Canthin päivä on liputuspäivä, tasa-arvon päivä. Tasa-arvo-oikeuteen nykyajassa kuuluu paljon muutakin kuin kysymykset naisten ja miesten välisestä yhdenvertaisuudesta työ- ja perhe-elämässä. Ehkäpä juuri nuo muut Canthinkin jo esiin nostamat epäkohdat vaatisivat tasa-arvon liputuspäivänä huomiota. Canthia kritisoitiin aikanaan siitä, ettei hän teksteissään tarjonnut ratkaisuita havaitsemiinsa ongelmiin. Ei ihme että ratkaisut puuttuivat - niitä kun ei  yli viisimiljoonaiseksi kasvanut kansa ole sadassa vuodessakaan vielä keksinyt.