torstai 28. huhtikuuta 2016

Kadut, joita kävellä huvikseen - kahvila, johon mennä ilokseen

Eilinen oli harmaa päivä. Taas harmaa. Sateeton kuitenkin pitkästä aikaa. Kun aurinkoisten ja lämpimien kevätpäivien makuun pääsi, ei harmaisiin päiviin meinaa millään olla tyytyväinen. Pitäisi osata iloita sateettomuudesta enemmän, suunnitella pihatöitä ja toteuttaa suunnitelmia palakerrallaan. Kun nuori neiti piti viedä Tohloppiin kuvauksiin kesken koulupäivän, pakkasin Runotytönkin autoon lähteäksemme pienelle päiväunikävelylle siinä samalla kuvausten päättymistä odotellessa. Ja millainen kävely siitä tulikaan! Pispala. Olin aivan unohtanut, miten upea paikka Pispala kävelyretkelle onkaan.



1800-luvun lopussa harjulle kasvaneella Pispalan esikaupunkialueella ei ollut asemakaavaa tai raeknnussäännöksiä, kapeat tiet ja kadut syntyivät sikinsokin rakennettujen talojen väliin sinne missä oli tarvis. Ylös ja alas kulkeville pienille kujille on vaikea kuvitella isoja autoja vaikka sellaisia siellä tänä päivänä enimmäkseen on, usean perheen taloissa asuu vain yksi perhe nykyisin. Kutsuvilta näyttäviin portaikkoihin ei vaunujen kanssa pääse, joten me Runotytön kanssa kävelimme katujen reunoja pitkin. Pispalassa on valtavasti katsottavaa, tuntuu, kuin jokaisella talolla olisi tarinoita kerrottavanaan. Runotyttökään ei malttanut nukkua vaan osoitteli pienellä kädellään erivärisiä puutaloja, aitoja ja rinteessä silmänkantamattomiin levittäytyvää kattomerta. Pyhäjärven selälle saakka hänen ihailunsa ei vielä yllä vaikka itse jäin tuijottamaan yli allamme avautuneen aavan. Hätkähdin, kun yhtäkkiä muistin, etten vieläkään, lähes kaksi vuotta sen avaamisen jälkeen, ole vieraillut paljon puhutussa Cafe Pispalassa. Nyt täytyi vihdoin olla se päivä. Googlasin puhelimellani kahvilan osoitteen ja suuntasimme kulkumme sinne.



Pispankatu 30:een vuonna 1927 rakennetun punaisen puutalon kivijalassa sijaiseva ravintola raidallisine markiiseineen on suloinen, täysin toisesta maailmasta kuin sateinen Tampere. Paikalla on 40-luvulta 80-luvulle sijainnut sekatavarakauppa, Lauri Haikosen, niin kerrotaan. Ravintolakäyttöön ostamansa talon alakerran valjasti Vesa Leppälä, vuosia maailman suurissa keittiöissä kokannut kovanluokan ammattilainen, joka tyttäriensä perässä muutti takaisin Suomeen. Yhden miehen keittiö on vaihtelua 480-hengen jättikeittiöille, meidän kurkistaessa keittiöön siellä kokkaa Vesan pitkäaikainen työpari. Herran piti tulla Cafe Pispalaan vain auttamaan ystäväänsä avajaisissa, mutta täällä hän on edelleen. Ja hyvä niin, uskomattoman hyvät tuoksut levittäytyivät pitkälle harmaan päivän navakan tuulen mukana.



Ulkoapäin ranskalaistyyliseltä kivijalkakahvilalta näyttävään tilaan sisään astuessamme päädymme sekoitukseen vanhaa suomalaista sisustusta ja latinalaisia värejä. Pönttöuuni koivuhalkoineen on sopusoinnussa koukeroisten pikkulaattojen ja tiskillä komeilevien tuoreiden hedelmien kanssa. Cafe Pispala on ensisijaisesti kahvila kakkuineen ja leivoksineen, mutta sieltä saa myös ruokaa, ja juuri tuo erilainen ruoka tekee siitä omanlaisensa. Tällä viikolla pikkukahvilan menu on eteläamerikkalainen, viime viikolla makumaailma oli Tyynenmeren aasialaista. Hauska ja rohkea konsepti maailmaa kiertäneellä miehellä.



Latinomusiikki hihityttää Runotyttöä ja saa hänet hytkymään sylissäni. Jätimme vaunut ulos parkkiin ruuhkaan varautuessamme, mutta talvikaudella ei arkipäivinä heti kello 11 ole kuitenkaan tungosta. Kesäisin ja viikonloppuisin tilanne on kuitenkin toinen, etukäteen tehdyt pöytävaraukset ovat silloin tarpeen, muuten ei terasssillekaan mahdu. Tilaan lounascombon ja saan Runotytön eväsruoalle lämmityksen, katselen ympärilleni odottaessani, jutustelen omistajan ja tarjoilijan kanssa paikan tarinasta. Viihdyn Cafe Pispalan tunnelmassa heti ensi askeleista lähtien. Runotyttökin viihtyy, hän on tervetullut asiakas, vaikka ravintolan täynnä ollessa en ehkä kanssa-asiakkaiden ajatusten pelossa uskaltaisi hänen kanssaan sinne tulla.



Porkkana-korianterikeittoa, pitkään haudutettua papu-possupataa ja banaanikahvileipä. Makujen taivas! Cafe Pispalan värikäs ruoka muuttaa harmaan päiväni iloiseksi, kahvilan ovesta lounaan jälkeen ulos astuessani olen eri päivässä kuin ennen lounasta. Aivan kuin aurinkokin pilkistäisi pilvien raosta. Tämän päivän ansiosta huominen ja kaikki tulevat päivät ovat parempia. Tänne pitää päästä uudelleenkin.

keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Keittiö on kodin sydän

Aurinkoisen päivän kävelykierros kaupungissa on silkkaa juhlaa. Sateisella säälläkin tarinoita täynnä olevat talot, sillanpielet ja vanhat tehtaat nyökkäilevät katselijalle hyväksyvästi. Voisin ihailla ja haistella niitä ikuisuuden, ne tuoksuvat entisajoille, niissä seisahtavat menneet päivät. Puistot, joissa nurmikko alkaa pikkuhiljaa vihertää, koski, jonka vauhdikas hiljaisuus vetää puoleensa - Tampere on kuin avoin historian kirja aiheesta kiinnostuneelle. Runotyttö hihkuu, hän seuraa kaupungin ääniä ja liikettä hymyssä suin vaunuissaan. Kunnes väsähtää ja nukahtaa suloiseen uneen.


Kun kerrankin saan hyvällä omatunnolla viettää kiireetöntä aikaa kotona, on kodista tullut minulle entisestäänkin tärkeämpi paikka. Ja kuten ruokarakkaudestani saattaa arvata, on avoin ja valoisa keittiö minulle kotini sydän. Perhe ja ystävät arvostavat keittiöstäni saatavaa ruokaa, koko ajan vaan parempaa ruokaa, kun enemmän ja enemmän opin hyvän ruoan saloista. Vaikka hoitovapaalaisen tulot eivät päätä huimaa, on muutamia asioita, joista en ole valmis tinkimään. Tärkein niistä on hyvä ruoka. Hyvät raaka-aineet ja taloudelliset reseptit, ravintoloissa käymme taas sitten kun siihen on varaa. Onneksi kaupungilla kulkeminen on ilmaista ja kahviloissa käynti kohtuuhintaista. Niinpä nautin pilvien raosta hetkittäin paistavan auringon valosta ja kävelen, vaunuissa onnellisena nukkuvan lapsen tuijottaminen kilpailee kotikaupunkini ihailun kanssa.

Laukontorin rantaan päin kääntyessäni minua hymyilyttää. Palanderin talon takana on tuttu mäki ja mäessä tuttu funkkistalo, hieman saman näköinen kuin Tempo Hämeensillan kupeessa. Siinä aikanaan sijainneesta vesijohtoliikkeestä nimensä saaneen Huberin talon tilalla sijaitsi 1800-luvun lopulla pormestari Procopén puinen asunto pihapuistoineen... Oi tarinoita! Tätä katua on tullut käveltyä usein, kulku on johtanut aina samaan paikkaan. Kaupunki, josta alunperin olen kotoisin, ei sisältänyt minkäänlaisia mäkiä, pyöräily siellä oli helppoa ja vaivatonta. Ei Tampereellakaan mäkiä ihan hirveästi ole, mutta Aleksis Kiven kadun alahelmassa on yksi sellainen. Niin jyrkkä, että raskaana ollessa se läähätytti. Nyt mietin, miten päin Runotytön vaunut voi jättää Huberin talossa sijaitsevan pienen puodin ikkunan taakse parkkiin ettei ne vain karkaa. Sisään kauppaan vaunuja on tällä kertaa turha viedä, teen liikkeessä vain nopean piipahduksen, kun ruoan valmistukseen tarvittava oliiviöljy on päässyt loppumaan. Pari viikkoa sitten hain puodista salaatteihin käyttämääni oliiviöljyä ja vaaleaa balsamicoa lisää.



Bertel Strömmerin aikanaan piirtämä Huberin talo ravintolahistorioineen on erikoinen talo, sen katutasossa sijaitseva Keittiöelämää erikoinen erikoisliike. Vaikka moni muu erikoisliike on viime vuosina sulkenut ovensa, on Keittiöelämää pysynyt paikallaan kivijalkamyymälänä jo yli 10 vuoden ajan. Eikä ihme. Keittiövälineiden lisäksi raaka-aineita myyvän liikkeen kauppiasrouva on iloinen ja aurinkoinen asiakaspalvelija, aina valmis neuvomaan, esittelemään ja mikä hauskinta, maistattamaan tuotteitaan kokkauksesta kiinnostuneelle. Hän tietää mistä hänen myymänsä tavarat ovat peräisin ja kertoo mielelään tarinoita niiden takaa. Jo kauan aikaa sitten liikkeessä vieraillessani, päätin, että iänikuisten viinipullojen ja suklaarasioiden sijaan alan ostaa ystävilleni lahjoiksi oliiviöljy- tai viinietiikapulloja. Noista tuotteista järjestetään kuulemma tastingeja samalla tavalla kuin viineistä tai oluistakin, tarkka-aistinen löytää oliiviöljyn mausta hedelmäisyyttä, hapokkuutta, makeutta ja monenlaisia eri sävyjä. Muovilusikoita kuluu. Totta tosiaan, öljyissä on eroja niin kuin on viinietikoissakin. Aiemmin en osannut ajatella, että söisin oliiviöljyä tai viinietikkaa paljaaltaan niin mielelläni.

Saimme Herra K:n kanssa häälahjaksi Keittiöelämään lahjakortin vuosi sitten, lahjakortilla ostimme pastakoneen ja jauhoja Masterchef Australian innoittamana. Sormeni syyhyävät pastataikinan kimppuun tätä kirjoittaessani, luvassa on hyvää ruokaa jälleen kerran. Lempisarjani vuoden 2015 finaalijakso on minulla vielä puoleksi katsomatta, en siis vielä tiedä voittiko suosikkini vai ei - pitää varovasti googlata linkki tähän postaukseen, etten pilaa itseltäni jännitystä. Vasta illalla ehdin katsoa jakson loppuuun, sillä Runotytön ei vielä tarvitse oppia tv:n katselua. Mutta hyvän ruoan tuoksun hän saa oppia jo varhain. Parsakausi on taas parhaimmillaan ja parsa parasta hyvän oliiviöljyn, sitruunan ja parmesanin kanssa. Kiitos Keittiöelämää!


torstai 7. huhtikuuta 2016

Kahta en vaihda - tosiystävyys ja hyvä ruoka

Kun pukukoodina on smart casual, se tarkoittaa rentoa ja huoletonta, mutta ajateltua asua virkamiespuvun ja kotilökäreiden puolesta välistä. Kun ravintolakoodina on fast casual, on ravintola rento ja huoleton, mutta ajateltu kokonaisuus fine dining -ravintolan ja fast food -ruokalan välimaastosta. Kun Herra K kerrankin oli "vapaalla jalalla" keskellä aurinkoista päivää, lounastimme rennosti ja huolettomasti pitkän hampurilaishistorian omaavassa Commercen kulmassa kiireettömän keskiviikon kunniaksi. Mikäpä sen parempaa parhaan ystävän kanssa olisikaan.


Komea jugend-tyylinen Commercen talo on seissyt Keskustorin laidassa vuodesta 1899 lähtien. Ranskan kielellä kauppaa tarkoittavan liike- ja asuintalon kulmassa on alun alkaen toiminut hotelli, sitten Tampereen ensimmäinen apteekki ja vuodesta 1983 lähtien hampurilaisravintola. Ensin Burger King, sitten Suomen ensimmäinen McDonald's ja nyt kuuden viikon ajan Friends&Brgrs. Ystäviä ja burgereita? Ihan uusi tuttavuus. Erilainen, kiinnostava. Paikalla on tehty 33 vuotta hampurilaisia. Onkohan Commerce saanut nyt historiansa ja arvonsa mukaisen tarinanjatkajan kulmalleen?


Saimme Herra K:n kanssa kutsun uuden burgeripaikan avajaisiin 23.2., mutta onnettoman sairaalakeikkani takia emme vielä helmikuun lopussakaan voineet osallistua minkäänlaisiin kodin ulkopuolisiin tilaisuuksiin. Tänään me vihdoin pääsimme maistamaan miltä paljon puhutun ei-pikaruokalan hampurilaiset oikein maistuvat. Mikä oudoksi linnuksi ja hifistelijäksikin kutsutusta pietarsaarelaislähtöisestä hampurilaisketjusta tekee erikoisen? Ruoka. Se, että ketsuppia (Heintz), sinappia (French’s Classic Yellow Mustard) ja limppareita lukuunottamatta kaikki muu tehdään ketjun kussakin ravintolassa paikan päällä itse, raaka-aineista, jotka tulevat Suomesta. Friends&Brgrsin kotimaisuusaste on kunnioitettavat 98%. 


Friends&Brgrs liitutaulunvihreine tehosteseinineen saa meidät hymyilemään, paikan kaverimaiseen tarinaan ja ruokafilosofiaan voi tutustua heidän nettisivuillaan. Hampurilaisravintolan nurkassa on leipomo, jossa joka aamu vaivataan taikinaa ja leivotaan päivän sämpylät, tavallisina ja gluteenittomina. Montako sämpylää, sitä ei meille paljastettu, mutta kertaakaan ne eivät kuulemma ole vielä loppuneet kesken. Keittiössä, jossa henkilökunnan touhuja voi asiakas seurata aivan kuin ystävänsä kotona tekisi, alkaa aamu lihan jauhamisella, majoneesin valmistuksella ja ranskanperunoiden leikkaamisella. Hampurilaisaterian ainekset tulevat ravintolaan naudan etuselkäpaloina, munina ja öljynä, kokonaisina perunoina, sipuleina, valkosipuleina, salaatteina ja tomaatteina, joista keittiöhenkilökunta valmistaa ranskalaiset, kolme erilaista majoneesia ja pihvimassan, josta taputellut pihvit paistetaan yhdessä kolmeen kertaan friteerattujen ranskanperunoiden kanssa aina kunkin asiakkaan tilauksesta. Siitä huolimatta odotusaika ei ole pitkä, hyvä että ehdin ennakkoajatuksiani pöydässä loppuun asti ajatella.

Listalla on viisi erilaista hampurilaista sekä kasvisvaihtoehto ja lasten koko. Jokaisen brgrin saa halutessaan tupla- tai vaikka triplapihvillä, kun hintaan lisätään +3€ per pihvi. Ja lisätäytteitä valitsemaansa kokonaisuuteen saa niitäkin, euron tai puolen euron lisähintaan. Ensikertalaisina me menemme listan mukaan, Herra K valitsi omakseen Cheese&onion-brgraterian, minä Classic-version. Se, että yksi hampurilaisen mainituista mauista on sinappi, houkutti. Ja totta, sinappi hampurilaisessani oikeasti maistui. Samalla tavalla kuin valkosipulimajoneesissa maistui valkosipuli.




Pietarsaari, Helsinki, Tampere ja ensiviikolla myös Oulu. Kotimainen, tuore, mahdollisimman lisäaineeton, luontoystävällinen. Kun ketju kesäkuussa avaa ensimmäisen ulkomaan ravintolansa Kööpenhaminaan, tarkoittaa kotimaisuus siellä tanskalaisuutta. Tietenkin, hölmö minä! Tuoreus on kansainvälisesti sama asia kaikissa maissa, oikeiden astioiden käyttäminen tarjoilussa kertakäyttöisten sijasta on vähentänyt Friends&Brgrsin jätemäärää 80%. Kuulostaa hyvältä, epäilijöiden mielestä liian hyvältä. Mikä ravintolassa sitten mättää? Ei mikään. Maku, koko ja näkö on kunnossa ja ympäristö miellyttävä ja rento ainakin Tampereen ravintolassa. Ja palvelu juuri sellaista pröystäilemättömän ja päällekäymättömän iloista ja avuliasta kuin tähän kaupunkiin sopii. Eikä se hintakaan paha ole, 10€ kun maksaa ateria kohta niissä aiemmissakin hampurilaisravintoloissa.

Joskus hyvä ruoka on nopeaa. Joskus ystävyys alkaa ensimmäisestä kohtaamisesta. Meistä tuli ystäviä näiden burgereiden kanssa. Tuoreus ja raaka-aineiden laatu on tervetullut tuulahdus hampparikentälle. Friends&Brgrs on raikas ja tuttavallinen yhdistelmä kunnon ruokaa ystävien kanssa nautittuna - vaikka näistä asioistahan voi ainoastaan ja vain kiistellä.

lauantai 2. huhtikuuta 2016

Menneisyyden jäljet

Naurahdan itselleni istuessani koneelle: Minä todella taidan olla tulossa vanhaksi. Joka kevät huomaan miettiväni samaa asiaa, kerta kerran jälkeen kevään tulemisen nopeus on minulle yhtä suuri yllätys. Nytkö se jo on täällä? Eikö ihan juuri vielä ollut talvi? Vuodesta toiseen hämmästelen aina vaan uudestaan sitä, miten nopeasti lumi sulaa kun se vihdoin alkuun on päässyt. Hanget häviävät silmissä. Yhtenä päivänä kadut ja tiet ovat mahdotonta loskamössöä, seuraavana päivänä ne ovat lumettomat ja kuivat, vain kenkien kantojen alla rapiseva hiekotushiekka kertoo menneestä talvesta ja sen liukkaista jäätiköistä.



Keväisiä katuja kävellessä katse harhailee, auringosta ilahtunut silmä etsii katsottavaa kaupungin katukuvassa. Mitä kaikkea katuja kävellessään näkeekään! Paloja menneestä, ripauksen historiaa päivittäisten työ- ja kauppamatkojen varrella. Vanhoja taloja, patsaita, muistomerkkilaattoja... Katsellessani kauhealta näyttäviä 60-70-lukuisia kerrostaloja, mietin, miten ne olisi aika suojella nyt. Niiden alta on aikanaan revitty kauniit 10-20-lukuiset kivi- ja puutalot kokonaisina kortteleina, muutaman vuoden kuluttua nuo 70-lukuiset ovat siinä iässä kuin niiden alta revityt talot olivat silloin. Ne, jotka aikalaisten silmissä tuntuivat rumilta, kömpelöiltä ja tyylittömiltä. Jos itse olisin ollut 70-lukuinen päättäjä, olisinko katsellut 20-lukuisia taloja samalla silmällä kuin nyt katselen niiden tilalla olevia kamalia elementtilaatikoita, aikansa tyyli-ikoneita, haluttuja, käteviä, uusinta rakennustekniikkaa edustaneita?

Aurinkoisen aamupäivän kulttuurikävely Hämeenpuistossa ja Finlaysonin alueella Minna Canthin päivänä oli hauska kokemus, ensimmäinen opastettu kävelykierros kotikaupungissani. Oli hauskaa huomata, miten vanhat tarinat patsaiden ja paikkojen takana olivat entuudestaan tuttuja paitsi minulle, myös muutamalle muulle kierrokselle osallistuneelle. Iso kiitos Sohvi Sirkesalolle loistavista keskustelunavauksista eri nähtävyyksillä! Luodinreikiä teollistumisen muistomerkissä, suurta naisasiaa piiloutuneena pieniin yksityiskohtiin, koko kaupungin suunnan muuttaneita tapahtumia, jotka sen aikaisten ihmisten silmissä ovat tuntuneet mitättömiltä. Kun kaduilla kävelee silmät auki, näkee patsaiden ja muistomerkkien lisäksi muutakin. Juttuja menneisyydestä, muitakin kuin niitä, jotka kertovat suurista teoista ja sota-ajoista.



Mikä oli aikanaan Kauppa-aukio, mitä kauppoja siellä on ollut ja mitä siellä myyty? Onko aukiolla ollut liikennettä vai onko se ollut torimainen paikka? Millä vuosikymmenellä? Jotain merkittävää siinä on ollut, kun taloyhtiö restauroi myös tuon jättikokoisen tekstin Kymmenen miehen talon seinässä remonttinsa yhteydessä. Miksi mistään ei kuitenkaan löydä tietoa Kauppa-aukiosta? Tai talon toiselle puolelle seinään jätetystä Koruompelimon kyltistä. Kuka Koruompelimoa on talossa pitänyt ja milloin? Millaisia ompelutöitä sieltä on tilattu, keitä ovat sen asiakkaat olleet ja miksi liike on aikanaan lopettanut? Vuoden 1914 puhelinluettelosta löytyy numero Koruompelimolle, voi jos siihen vain voisikin vielä soittaa ja kysäistä... Kymmenen miehen talosta onneksi on löydettävissä julkista historiatietoa, sen vertainen erikoisuus tuo vuonna 1908 valmistunut Birger Federleyn suunnittelema rakennus on ollut.

Lisää samanlaisia tavallisemmasta elämästä kertovia pieniä muistoja on naapurikorttelissa. Vanha kadunnimikyltti, sitä on kai yritetty jäljitellä Kymmenen miehen talon seinäänkin. Ja toisessa suunnassa vanha talonnumero. Ja teksti jostain entisestä liikkeestä uuden liikkeen pääoven päällä, piilossa lasin takana niin, että vain osa siitä pilkistää tarkkasilmäisen kadulla kävelijän silmään. Tampereen... mikä? Mitä Dressmannin paikalla Hämeenkadun ja Kuninkaankadun kulmassa on aikaisemmin ollut? Talon rakentamisen aikoihin, tuo nimi kun on kaiverrettu julkisivun graniittiin. Vuonna 1928 valmistuneen Helsingin Osakepankin talon logo on hauska maamerkki sekin, koko seinän kokoiseen tekstiin yllättävän vähän kiinnittää huomiota, vaikka sitä ei voikaan olla huomaamatta enää sen jälkeen kun sen kerran on merkille pannut.

Huhtikuu on täynnä kevään merkkejä, merkkejä menneestä talvesta ja pieniä muistutuksia entisistä ajoista. Ja sitten se fakta, että minä vanhenen taas, syntymäpäivieni aikoihin ei maassa enää ole kuin pälvittäin lunta, näkyvissä enemmän sulaa maata kuin lumikasojen alla vielä peitossa olevaa. Kukakohan oikeasti ensimmäisenä uskaltaisi ehdottaa 60-70-luvun talojen kunnossapitovelvoitetta ja suojelemista? Minä olen tulossa vanhaksi. Huolehdin siitä, että niin rumilta ja turhilta kuin nuo talot nyt tuntuvatkin, kohta meiltä puuttuu taas merkittävä osa tietyn ajan rakennuskantaa, jos ei ajoissa ryhdytä toimenpiteisiin.