tiistai 20. kesäkuuta 2017

Pikkujoulu ja pikkujuhannus

Entisten työkavereiden kanssa puhuimme usein lounastunnilla työpaikan loikoisassa loungessa istuessamme kolmikymppiseksi tulemisen to-do-listasta, siitä, miten jokaisen meistä olisi hyvä jossain vaiheessa pysähtyä hetkeksi ja listata ne asiat, joita ei ole koskaan ennen tehnyt ja haluaisi ennen aikuisen iän virstanpylvästä kokeilla. Omalta osaltani se merkkipaalu meni jo, enkä silti ole kokenut erityistä tarvetta listata kokemattomia tai tekemättömiä asioita. Mistään sellaisesta mitä haaveilisin, en ole jäänyt paitsi. Olen kulkenut kohti pieniä ja suuria unelmiani kärsivällisesti ja kokolailla määrätietoisesti, mutta se, että elämä heittää eteen hauskoja pieniä täkyjä joihin siinä hetkessä tarttua, on enemmän kuin tarpeellista ja upeaa.



Siskoni lanseerasi kolmen naisen koplan kalentereihin viime vuonna kaksi uutta vuosittaista tapahtumaa: pikkujoulun ja pikkujuhannuksen. Näiden tapahtumien tarkoitus on rauhoittaa ruuhkavuosissa räpistelevien ystävysten aikatauluhin kaksi yhteistä ajankohtaa, jolloin  istutaan kiireettä aloilleen, jutellaan ja nauretaan. Ollaan vaan, nautitaan hyvästä ruoasta, juomasta, aikuisesta naiseudesta ja naisten välisestä ystävyydestä. Tapahtumilla ei ole muuta agendaa kuin mennä ilman sen suurempia suunnitelmia Tampereella sinne minne nokka näyttää, ja tarttua hetkessä siihen mitä vastaan tulee - jos siltä tuntuu. Ja hyvien ystävien seurassahan siltä usein tuntuu.






Pikkujoulu ja pikkujuhannus, niille ei ajalla ole niin väliä, kumpaakin juhlaa voi viettää melkein milloin vain. Oikeanlainen rento ja iloinen asenne on tärkein. Eteläpuistoon, Laukontorin tuolle puolen, vanhan speedwaystadionin paikalle on rakennettu täydellinen pikkujuhannuksen viettopaikka. Sinisenä välkehtivä Pyhäjärvi, upea iso laituri, rantaterassi riippumattoineen ja löhötuoleineen on maailman kaunein kesäranta peli-, piknik- ja grillausmahdollisuuksineen. Sinne minä siskoni ja ystävättären kuohuviinipulloinemme ja vaahtokarkkeinemme kesämekoissamme vein. Aurinko paistoi, tuuli suhisi rannan puissa ja hiekkakentän toisella puolen kohoavissa jättimäisissä vaahteroissa. Kesäinen Tampere helli meitä. Kesärannan kahvilasta sai virvokkeita ja jäätelöä, täytettyjä bageleita ja pikkusuolaistakin sitten kun nälkä uudelleen iski. Kahvilan lisäksi rannassa oli toinenkin konttiyritys: Supstation Tampere.



Tuohon toiseen konttiin me emme kiinnittäneet ensin mitään huomiota, me lökötimme, höpötimme ja nautiskelimme auringosta kaikessa rauhassa häiriintymättä mistään ympärillä tapahtuvasta. Emme mitään huomiota, ennen kuin tuon toisen kontin yrittäjä tuli luoksemme ja sai houkuteltua meidät konttinsa pimeään takatilaan kolmen märkäpuvun ja kuuden neopreenikengän kanssa. Luvassa oli kokeiluerä suppausta, Sup-lautailua, stand up paddlingiä eli seisontamelontaa. Kaikille tuttua, mutta entuudestaan kokematonta trendikästä vesilajia. Tottakai me innostuimme! Voi sitä naurua, kun kontista ulos tultuamme saimme kuulla taisteltuamme itsemme innokkaina väärinpäin tarjolla olleisiin asuihin, siskoni vielä nurinpäin-väärinpäin! Ei ihme, että pukeutuminen oli niin vaikeaa! Aavistuksen pahoillaan olleen näköinen yrittäjä yhtyi nauruun, kun vedet silmissä pyysimme häntä tulevaisuudessa muistamaan kertoa lajin ensikertalaisille kokeilijoille, että märkäpuvun vetoketju kuuluu olla selässä. Ja lohduttamaan epäilijöitä, että meidän kokemuksemme mukaan märkäpukuun pukeutuminen oli sup-kokeilun vaativin osuus.




Sinisen taivas ja sinisenä kimmeltävä järvi. Aurinko, tuulen viilentävä vire. Nämä ovat niitä hetkiä, joita elämä parhaimmillaan tarjoilee suoraan nenän alle. Niihin on tartuttava ja nautittava ne sellaisenaan, raakana ja yllättävänä. Pikakurssi suppailun saloihin kuivalla maalla, sitten lauta alle ja rohkeasti rantaan kokeilemaan. Ensin polviltaan laudan päällä tasapainoa hakien, lopulta seisaaltaan melkein kuin ne kauniit naiset ja salskeat nuoret miehet sosiaalisen median näyttävissä kuvissa. Mikä itsensä ylittämisen ihana tunne! Onnistumisen riemu, yli kolmikymppisen kaupunkipäivään valmistautuneen naisen lapsenomainen innostus yllättävästä vesiurheilusta. Uskaltauduimme melomaan rantaa pitkin melkein Rosendahlille saakka ja toiseen suuntaan Tampereen valtatien sillan alle. Jalat lakkasivat pian tärisemästä, ohi ajavien veneiden aiheuttamat aallot eivät hetkisen jälkeen enää pelottaneet, uudesta kokemukseta tuli jännittävän sijasta nautinnollinen.


Ihan tuntia emme ensikertalaisina jaksaneet. Tai malttaneet. 45 minuuttia riitti hyvin alkeiden oppimiseen. Siskon kanssa me emme pulahtaneet, varpaat piti kastella 12-asteiseen järviveteen jälkikäteen laiturille istuutuessa. Mutta hiki hommassa tuli, märkäpuvun sisällä oli märkää kuivana pysymisestä huolimatta. Lasi kuohuviiniä lisää, leveä hymy, uuden kokemuksen ihastelua ystävien ja muiden rannalta suoritusta uteliaina seuranneiden ihmisten kesken. Oliko se helppoa, pelottiko? Miltä se tuntui? Ottiko voimille? Hauskaa taisi olla. Paljonko kokeilu maksoi? Supstationin hinnastossa lukee 15e/tunti, se oli vähemmän kuin etukäteen osasin ajatellakaan. Kun kesä ehtii pidemmälle ja vesikin vähän lämpenee, pitää suppausta mennä kokeilemaan uudelleen. Silloin märkäpukuakaan tuskin tarvii. Herra K tulee ihastumaan varmasti!

Asenne. Juuri sitä minä rakastan siskossani ja ystävättäressä.

torstai 8. kesäkuuta 2017

Ensimmäistä kertaa elämässäni

Kaunis kesäinen ilta. Ajan moottoritietä kohti matalalta paistavaa aurinkoa ja mietin mitä ihmettä olen tekemässä. On tiistai, tavallinen arki-ilta, mutta minulle siinä ei ole mitään tavallista. Viimeisten viikkojen aikana olen tehnyt kaikenlaista ensimmäistä kertaa elämässäni, eikä tämä ilta ole siihen poikkeus. Olen jälleen ensimmäisen kerran äärellä. Käyn kirkoissa vain rippijuhlissa, häissä, kastejuhlissa ja hautajaisissa, nyt olen matkalla naapurikunnan kirkkoon kuuntelemaan kuoromusiikkia Tampereen Sävel -tapahtuman osana.





Kirkkojen lähellä on aina rauhallista. Hiekkaiset tiet rahisevat jalkojen alla, linnut laulavat, lempeä tuuli suhisee korkeissa puissa. Ylöjärven komea puukirkko on rakennettu vuonna 1850 muutamia vuosia aiemmin palaneen vanhan kirkon tilalle. Hiljaisena tiistai-iltana on hauska katsella keltaiseksi maalattua ristikirkkoa ja kuvitella kansaa sen ympärille 150 vuotta sitten. Silloin eivät karting-autot päristelleet viereisellä parkkipaikalla eikä kirkossa ollut konsertteja vaikka kuorolaulua harrastettiinkin joillain paikkakunnilla. 150 vuotta sitten Ylöjärvellä ei juuri vieraillut amerikkalaisia.




Isossa, yli 500 hengen kirkossa esiintyy tänä iltana amerikkalainen nuorisokuoro New Yorkista, siellä asuva ystäväni suositteli sitä minulle. Kuoro on tunnettu korkeatasoisesta taiteellisesta tyylistään, johon vanhojen klassikkojen rinnalla kuuluvat kevyemmät laulelmat ja kantaaottavatkin uudet teokset. Maailmalla tunnetaan musiikkitapahtuma, josta minä Tampereen seudulla asuvana en ole aikaisemmin kuullutkaan.

Istun ja odotan, katselen ympärilleni uteliaana. Maksan kirkollisveroa käyttämättä juurikaan kirkon palveluita, taivaallista kiinteistöveroa, naurahdan, hoitomaksua siitä, että nuo kulttuuriimme vahvasti vaikuttaneet rakennukset pysyisivät kunnossa ja kertoisivat meille tulevaisuudessakin historiastamme. Nyt istun kirkossa ja nautin kultturista. Laiva. Kirkkojen katoista roikkuu kynttiläkruunujen lisäksi usein laivoja. Miksi? Lahjana, lupauksena tai kiitoksena kirkolle lahjoitettuna, merimiesten aikakaudella myrskyjä ja vaaroja vastaan esitettyinä toiveina tai merkkeinä Jumalalle annetuista lupauksista, muistan lukeneeni. Millaisenhan tarinan Ylöjärven kirkon laiva kertoisi, jos osaisi? Esitys alkaa, laulu täyttää koko kirkon. Liikutun. Yllätyn siitä, miten voimallisesti 32 tytön täydellisesti yhteensoivat heleät äänet vaikuttavat minuun.





Joka toinen vuosi pidettävän Tampereen Sävel -festivaalin Songbridge -tapahtumaan on kutsuttu mukaan kaksi kansainvälisesti arvostettua lasten- ja nuorten kuoroa, niistä toinen on tämä useaan kertaan palkittu amerikkalainen Young People´s Chorus of New York. Kuoronjohtaja, Francisco J. Núñez perusti kuoron vuonna 1988 voidakseen tarjota kotikaupunkinsa lapsille mahdollisuuden harrastaa musiikkia varallisuuteen, uskontoon tai rotuun katsomatta. Francisco itse kasvoi New Yorkin köyhällä asuinalueella yksinhuoltajaäidin ainoana lapsena. Äiti sai juuri ja juuri raavittua sen verran rahaa kokoon, että sai hankittuaan Franciscolle kirpputorilta pianon, mutta soittotunteihin hänellä ei ollut varaa. Lahjakkaan lapsen musikaalisuus onneksi kuitenkin huomattiin ja hän sai tarvitsemansa tuen ja onnistumisen tunteen rakastamassaan lajissa. Tuon saman tuen hän on halunnut mahdollistaa muille samassa tilanteessa oleville. Alun perin yhdeksän lapsen kuorosta on vajaassa 20 vuodessa kasvanut 1 600-henkinen järjestö, jossa eri-ikäisten lasten ja nuorten kuoroja on useita eri puolilla New Yorkia.



Yksi YPC:n esitysten kohokohdista on Joan La Barbaran AMurmuration for Chibok (vapaasti suomennettuna Sivuääniä Chibokille), kymmenminuuttinen teos, joka on sävelletty jotta Boko Haramin Nigeriassa Chibokin kaupungissa vuonna 2014 kidnappaamien tyttöjen kohtalo ei unohtuisi. Kun kuoro toukokuun alussa esitti teoksen Brooklynin museossa New Yorkissa, lähes yhtä aikaa esityksen kanssa saatiin uutinen 82 tytön vapauttamisesta. Sattumaa tai ei, yli 100 tyttöä on Nigeriassa edelleen vankina tai kadoksissa. Kuka tietää mitä tapahtuu, kun teos nyt Suomessa esitetään uudelleen. Kuoron tytöt esittävät nigerialaisen kaupungin kadun ääniä ja ääniä koulusta ja jakavat yleisöön siepattujen tyttöjen nimiä. Minulle ojennetaan yksi. Katselen sitä edessäni kuunnellessani teoksen loppuun.



Uskontoon, rotuun tai taustaan katsomatta. Kun esityksen toinen, iloisempi osa alkaa, kirkon alttaritaulussa ristillä roikkuva kärsivä Jeesus vähän häiritsee. Tyttöjen ilmeet kirkastuvat, he silminnähden nauttivat laulamisesta. Teknisesti vaikeat laulut kertovat New Yorkin metrosta ja suurista puista. Laitan silmät hetkeksi kiinni ja kuvittelen olevani suurkaupungissa toisella puolella maailmaa. Matka onnistuu, olen muutaman minuutin toisella mantereella maailman toisella laidalla.

Esityksen jälkeen en malta lähteä heti kotimatkalle. Juttelen hetken kirkonportailla innosta hihkuvien 14-19-vuotiaiden tyttöjen kanssa. He ovat olleet Tampereella vasta muutaman päivän, eivätkä ole vielä ehtineen nähdä kaupunkia, mutta Michelle, Dea ja Alyssa kertovat odottavansa sitä, että pääsevät katselemaan ympärilleen harjoitusten ja konsettien välissä. Tytöt ympärillä huokailevat ihmetyksestä kirkkomaan takana kasvavia valtavan korkuisia kuusia, kaipeita ja pitkiä puita, jotka tuntuvat yltävän taivaaseen saakka. New Yorkin suuret puut ja ylöjärveläiset kuuset. Tämä on tyttöjen ensimmäinen matka Suomeen, etukäteen he eivät tienneet Suomesta tai Tampereesta yhtään mitään, toivovat oppivansa paitsi muutaman sanan kummallista kieltämme, myös jotain muuta meistä tamperelaisista. Turisteja minun kotikaupungissani.

Ps. Jos haluat kokea saman ja tämän päivän kuorotoritapahtuma meni jo ohi, Young People's Chorus esiintyy vielä kerran, Tampere-talon isossa salissa lauantaina 10.6. klo 19:30 Songbridge gaalassa.