maanantai 23. heinäkuuta 2012

Sitä ei voi ylittää, sitä ei voi kiertää - täytyy mennä läpi

Kesäloma lähenee loppuaan, kaikki matkat, reissut ja vierailut on tehty, viikko saaristolaishuvilalla vietetty ja naapurimaassa käyty tekemässä vaateostokset koulun alkua odotellessa. Vielä ei kesä kuitenkaan ole ohi, sydän ja sielu kaipaavat täytettä, jonkun etsimiselle ja löytämiselle on vielä tilaa. Kuulin joskus tarinan uittotunnelista, Pispalanharjun läpäisevästä mystisestä käytävästä, joka on vuosikymmenten ajan ollut hiljaa paikallaan käyttämättä, makaa unohdettuna keskellä asuinaluetta ja ihmisten virkistysreittejä. Aurinkoisen aamun kahvikupin ääressä Herra K kertoi silmät loistaen tietävänsä mistä tunneli mahdollisesti saattaisi alkaa. Katsoin häntä hymyillen takaisin, seikkailukutsu oli lausuttu ääneen. Minä olin heti valmis hyppäämään mukaan.


Pohjatiedoiksi pienelle seikkailullemme etsimme netistä tietoa tuosta Näsijärvestä lähtevästä 280-metrisestä uittotunnelista ja siitä alas Pyhäjärven rantaan jatkuvasta rautatiestä, siitä, miten tunneli 1960-luvulla rakennettiin korvaamaan vanha ja ahtaaksi käynyt 1930-luvulla valmistunut pienempi tunneli, mutta ei koskaan kuitenkaan päätynyt käyttöön. Tunnelissa tehtiin aikanaan vain muutamia koeuittoja, tunnelin rakentamisen aikana maailma muuttui, kehitys kehittyi ja tukkien kuljetus siirtyi vesiltä maanteitse kuorma-autoilla tehtäväksi. Vanhan tunnelin kapasiteetti oli ollut 2000 tukkia tunnissa, uuden tunnelin tehokkuudesta ei ole olemassa tilastotietoja. Vuorokausitasolla vanha tunneli on työntänyt uumenistaan lähes 50 000 tukkia, kesän uittokauden aikana 3,5 miljoonaa pötkylää - aikamoinen määrä puuta korkean harjun läpi järveltä toiselle matkallaan kohti Kokemäenjoella sijainnutta sahaa. Minkähänlaisiin määriin iso tunneli olisikaan pystynyt?


Jätimme auton Paasikivi-Kekkosentien varteen Onkiniemen rannan venesataman parkkipaikalle ja jatkoimme matkaa jalkaisin rannassa kulkevaa metsätietä pitkin Lielahden suuntaan. Minua jännitti, en ihan tiennyt mitä minun pitäisi odottaa rannasta löytyvän. Katselin ympärilleni varautuneena, en halunnut jäädä kauaksi jälkeen Herra K:sta. Säikyin polulla potkimieni kivien kahahduksia rantaheinikossa, mieleeni nousi satunnaisia kohtauksia Wexi Korhosen murharomaaneista vaikka oli kirkas päivä. Uittotunneli kuulosti tarinoissa järkevältä ja käytännölliseltä ratkaisulta aikaisempiin hevos- tai höyrykonevoimalla Pispalanharjun yli maanpäällisten uittokourujen kautta tehtyihin tukkikuljetuksiin nähden, mutta vuosikymmeniä hylättynä olleeseen tunneliin kietoutui ajatuksissani aavistus aavemaisuutta, kaikkine mahdollisine asukkaineen se tuntui jopa hieman pelottavalta. Olimme juuri käyneet tutustumassa Tallinnan vanhankaupungin alle vuosisatoja sitten rakennettujen tunnelikäytävien historiaan sotajuttuineen, Neuvostoliiton aikana maan alle pakotettujen punkkareiden kulttuuririitteineen ja viime vuosien spriitä naukkailevine laitapuolen kulkijoineen. Olisiko Tampereen tunnelissa samalaista mystiikkaa, asuisiko uittotunnelissa hämähäkkien ja sammakoiden lisäksi joku muukin, onhan Pispalalla oma historiansa kuitenkin...

Uittotunnelin lähtöpää löytyi helposti, Herra K tiesi mistä aamukahvin ääressä puhui. Tunnelista puhaltava kylmä ja kostea ilma tuntui lämpimässä ja aurinkoisessa päivässä hassulla tavalla miellyttävältä, maan alta tuleva kellarimainen tuoksu jotenkin lempeältä. Jos iltahämärässä olisin tunnelin suulla syystä tai toisesta joutunut yksin olemaan, ja jos Näsinjärvi olisi ollut yhtään vihanmielisempi vaahtopääaaltoineen takanani, olisin pitänyt ensivaikutelmaa juuri niin pelottavana kuin etukäteen jännitinkin sen olevan. Ruosteinen ristikkoportti ketjuineen, graffitit, rikotut pullot ja tunneliin heitellyt laudanpätkät ja liikennemerkit. Tunnelin päässä näkyi valoa, se tuntui lohdulliselta ja hauskaltakin, en ollut muistanut ajatella, että tunnelissa on toinenkin pää, että tunneli alkaa ja loppuu ja sen läpi voi nähdä. Missä tuo toinen pää harjun toisella puolella sitten tulee esiin maan sisästä? Mitä jos joku kurkistelee siellä vastaan ja ihmettelee mitä me tässä päässä oikein teemme? Koska halkaisijaltaan viisimetrisestä tunnelista ei porttien takia kuitenkaan voinut mennä läpi, piti harju lähteä kiertämään. Niinpä palasimme autolle ja kurvasimme sen parkkiin Epilän puolelle Uittotunnelinkadun varteen. 


Tunnelin toisenkin pään löytäminen oli helppoa, siinä se ammotti samalla tapaa ristikkoaidalla suljettuna pyörätien vieressä aivan Pispalan valtatien vieressä kaiken kansan nähtävänä. Näkyvillä, kunhan osasi katsoa, minä en sinne aikaisemmin ollut katsonut. Tuntui hassulta ajatella, että seikkailuretkeni kohde on sen vieressä asuville ihmisille arkipäivää, tuikitavallinen näky jokapäiväisen koiranulkoilutusreitin varressa. 

Tunnelin toinen pää oli ollut rannassa, tämä toinen pää taas oli korkealla harjulla, kaukana rannasta, puolivälissä järvien välistä matkaa. Korkeusero noiden järvien välillä konkretisoitui hauskalla tavalla, juoksihan Tammerkoskikin kaupungin läpi niiden välillä alasuuntaisesti. Olisin ihmetellyt asiaa enemmänkin ellemme olisi lukeneet Wikipediaamme tarpeeksi tarkkaan: pienestä metsiköstä tunnelin suuaukon vierestä löytyi vanha junanrata, samanlainen ruohottunut kun lapsuudessani koulun vieressä Oulussa oli ollut. Hyppelimme Herra K:n kanssa rataa pitkin pölkyltä pölkylle kummastellen ääneen sitä, miten tällaiset rakennelmat oli kannattavaa jättää makaamaan käyttämättöminä, miten niille voisi keksiä vaikka mitä käyttöä nyt kun ne vielä olivat edes jonkinlaisessa kunnossa. Kahden järven välinen reitti, kai sitä joku johonkin voisi hyödyntää? Pyörätieksi vaikka tai veneiden siirtoreitiksi, niin kuin kaupunki on jo vuosia kaavaillut. Joku on aikojen kuluessa tehnyt tälle radalle samaa kuin me koululaiset oululaiselle hylätylle radalle: kaikki ratakiskot pölkkyihin kiinnittäneet jättimäiset rautanaulat olivat poissa. Junaa siinä ei enää voisi kuljettaa eikä edes resinaa ellei kiskoja ensin korjattaisi. Haa, aito ja oikea koskiseikkailu yhdistettynä resiinaralliin Särkänniemestä Pyynikille!


Pusikon takana keskellä tuota rataa seisoi seuraava ällitykseni kohde, tukkivaunu, tukkikelkka tai miksi sitä sitten onkaan aikanaan kutsuttu. Siinä se vaan oli sekin, tyhjänä, käyttämättömänä, ruostumassa. Tästä käyttämättömäksi jääneisyydestä en meinannut millään päästä yli, siitä pettymyksestä tai myötäharmista, että kokonainen tunneli rautateineen oli tehty turhaan. Vanhaa pientä tunnelia oli käytetty paitsi uittoon, myös väestösuojana sota-aikana, mutta isommalla tunnelilla ei ollut mitään historiaa, se oli ollut suljettuna koko olemassa olonsa ajan. Muistomerkki aikojen muuttumisesta. 

Ohitettuamme tukkivaunun, pääsimme radan päätepisteeseen, Tahmelanrantaan rakennettuun betoniseen uittosatamaan. Tukkeja siellä ei tietenkään enää ollut, eikä tukkilaisromantiikkaa muutenkaan ihan tavallisen pyörätien vieressä, mutta ällistystäni vielä entisestäänkin lisääviä uppotukkeja rannassa sen sijaan oli: Ulpukoiden seassa puoleksi veteen uponneina tukkilaituriin kytkettyinä makasi purjeveneitä, moottoriveneitä ja soutuveneitä, hylättyjä ja huonossa kunnossa kaikki nekin. Tunnelin tarina tuli selvitettyä, mutta käyttämättä jääneille veneille en löytänyt vastauksia. Kenen ne ovat, miksi ne on jätetty rantaan luonnon armoille? Miksi niitä ei ole viety pois, kun niitä ei kukaan selvästikään enää mihinkään käytä? Ovatkohan ne unohdettuja, perikuntien tietämättä omistettuja yksityisiä unelmia, salaisuuksia, joista ei oltu kerrottu edes omalle puolisolle tai perheelle? Käyköhän joku katsomassa niitä ja muistelemassa menneitä vuosia elämänsä iltaa kohti jo käydessään?

sunnuntai 22. heinäkuuta 2012

Merenrantatunnelmaa meren puuttumisesta huolimatta

Merenrantakaupungeissa on huvivenesatamat, pursiseurat ja rantaravintolat, ne sinivalkoiset, lokkien kirkunalla koristellut. Merenrantakaupungeissa on oma kulttuurinsa, niissä on purjehtijat ja valkoiset veneet, shorseissa ja pikeepaidoissa nautitut aurinkoiset lounaat kuuluvat merenrantakaupunkien venesatamiin. Niihin kuuluvat myös hämärtyvien iltojen musiikkitapahtumat, valkoviinilasilliset ja ilotulitukset sitten kun purjehduskausi syksyllä loppuu.

Rannikkokaupunkien asukkaat ovat tutkitusti sisämaalaisia iloisempia, rannikolla paistaa aurinkokin enemmän kuin muualla maassa keskimäärin. Tampere on ottanut asian huomioon ja poiminut parhaat palat rannikkokaupunkien esimerkeistä kaupunkilaistensa onnellisuuden varmistamiseksi: Vaikka Tampere ei ole meren rannalla, on sillä vierasvenesatama ja pursiseura (itseasiassa kolmekin pursiseuraa), onpahan Tampereella ollut sotalaivastokin kauan kauan aikaa sitten. Ja kuten Tampereella kaikki muukin, on satama ravintoloineenkin aivan keskellä kaupunkia, kaupunkilaisten silmien alla jokaisessa päivässä katseltavana, ihailtavana, ohikuljettavana. Satamaan poikkeaminen vaan on yllättävän vaikeaa sisämaakaupungin asukkaalle - minulta kesti 8 vuotta päästä käymään Mustalahden satamassa päivittäisen työmatkani varrella.


Näsijärven rannalla Särkänniemeä vastapäätä sijaitsevassa Mustalahden satamaravintolassa tunnelma on merellinen vaikka siellä ei haise mereltä. Terassin tuulessa ei tuoksu suola, mutta aurinko paistaa ja lokit kaartelevat taivaalla kirkuen toisilleen Kahvila Kortteen jäätelöannoksia nauttivia ihmisiä katsellessaan. Sataman laiturissa on parkissa pari vanhaa sisävesien reittilaivaa ja lahden toisella puolella kymmenkunta uudempaa purtta. Mustalahden vanhaan makasiiniin perustetun Ravintola Kaislan pöydissä istuvat ihmiset näyttävät hyväntuulisilta ja onnellisilta. Minäkin olen onnellinen. Ensimmäisellä visiitilläni Mustalahteen ostimme liput lauantai-illan Sam Boogie's Soul Sailorsin jameihin, tulemme satamaan siis pian uudelleen.


150-vuotias Mustalahti on aikoinaan ollut vilkas kaupankäyntipaikka, sisävesisatamana siellä sijaitsi monimuotoinen tori, puu- ja rakennuskivilaivat pysähtyivät purkamaan lastinsa Mustalahdessa ja pyykkärit tarjosivat palvelujaan satama-altaan reunamilla. Laukontorilla kävivät porvarit, Mustalahdessa työväki. 1800-luvun lopussa satama-aluetta kehitettiin voimakkaasti, lahti ruopattiin ja puisten laiturirakennelmien tilalle tehtiin yhtenäinen kivilaituri. Vuosisatojen vaihteessa Finlaysonin rautatien varressa Mustalahdessa sijaitsi myös oluttehdas, Tampereelle oli perustettu erilaisia juomatehtaita useita heti sen jälkeen, kun Venäjän tsaari kielsi viinan kotipolton Suomessa vuonna 1866 ja liikemiehet näkivät avoinna ammottavan markkinaraon viinan valmistamisessa myyntitarkoituksiin. Mustalahden kukoistuskausi hiipui, kun sotien jälkeen yleistyneet kuorma-autot ja bussit siirsivät tavara- ja henkilöliikenteen sisävesiltä maanteille. Vain Tarjanne-laiva kulkee edelleen reitillään Näsijärvellä Muroleen kanavan kautta Ruovedelle ja Virroille ja pitää Mustalahtea kotilaiturinaan.


Hämärtyvässä heinäkuisessa illassa Mustalahdessa on kuitenkin tunnelmaa. Ei vanhanaikaista eikä niinkään historiallista, mutta merellistä ja rannikkokaupunkimaista sitäkin enemmän. Iloista, tiivistä, svengaavaa - Sami Pitkämö, Johanna Försti ja Tampereen omista pojista koostuva Soul Sailors -kokoonpano pitivät siitä huolen tänä lauantaina. Eri tyylisuuntia ja ikäpolvia edustavat ihmiset sekoittuvat ravintolan pihan tapahtumateltassa jammaillessa, vierasvenesataman pystykauluksiset Helly Hansen -takit ja kellohametyttöjen helmikorvakorut. Terassilla viltin alla auringonlaskua katsellessa oli ilman viileydestä huolimatta lämmin. Ja se vaan on niin totta - valkoviinilasillinen maistuu aivan eriltä satamaravintolassa kuin niissä kaikissa muissa tavallisissa ravintoloissa. Kiitos Herra K ja rakas lapsuuden ystäväni - upea nainen, jonka perässä nuoremmillakin on tekemistä pysyä!


torstai 19. heinäkuuta 2012

Katseilta piilossa

Asuessani Kreikassa 2000-luvun alussa rakastin pienessä kaupungissa kaikkein eniten sen historian jäänteitä tässä päivässä, käsikädessä kävelevää menneisyyttä ja tulevaisuutta. Rakastin hylättyjä raunioituneita rakennuksia, vanhoja pinttyneitä veistoksia, rikkoontuneita pylväitä ja halkeilleita kivilaattoja vanhoilla kujilla. Rakastin sitä, miten vuorilla oli luonto ottanut vallan vanhoista kylistä, sitä miten oliivipuut kasvoivat siellä missä ennen oli ollut katuja, taloja ja talleja, sitä miten vanhaa ei ollut siivottu pois näkyvistä eikä korvattu uudella. Katsellessani kiemuraisia puidenjuuria, jotka olivat kietoutuneet ikkunoiden aukkoihin, ovien pieliin ja kivisten aitojen rakoihin, tunsin itseni pieneksi ja lyhytaikaiseksi. Jotenkin lempeällä tavalla merkityksettömäksi aikojen kulussa. 

Kreikassa asuessani kuvasimme ystäväni kanssa retkillämme omaa Ugly Crete -kuvasarjaamme, sarjaa, joka nyt vuosia myöhemmin albumeista katsottuna on kokoelma palasia kauneinta Kreetaa muistoissani. Kuvissa on likaisia rantakallioita valtavien viemäreiden suilta, uutuuttaan kiiltävien hotellien naapureina töröttäviä hylättyjä taloja umpeenkasvaneine tontteineen, silloisen kotikaupunkini pääkadun varren taloja, jotka murenevine seinineen ja torakkalaumoineen olivat kerrostumia eri vuosisadoilta ja -tuhansilta. En uskonut, että koskaan pääsisin kokemaan uudelleen sen tunteen, jonka eräällä vuoristoretkellä Kreetan saarella miltei päivälleen vuosikymmen sitten koin katsellessani metsän keskelle kadonneen kaupungin raunioita. Kuten silloin, tänäänkin olivat sanat loppua kesken kävellessäni Herra K:n kanssa Epilän roomalaisen kylpylän jäänteillä ihmettelemässä sitä, miten helposti luonto voittaa ihmisen rakennelmat ja hajoittaa takaisin maantasalle kerran niin kauniina kohti pilviä kohonneet unelmat.


Tamperelainen teknisesti lahjakas teollisuusmies Sixtus Syrjänen oli luontoa ja kauneutta ihannoiva romantikko, joka matkoillaan Euroopassa näki paljon mielenkiintoisia paikkoja. 1930-luvun laman kynnyksellä töiden vähetessä Sahanterä Oy:n tehtaalla halusi Syrjänen pitää miehensä työllistettynä ja antoi heille tehtävän rakentaa perheelleen puutarhan ja vapaa-ajan viettopaikan kotinsa naapuriin Epilässä, Poriin johtavan junanradan varressa. Syrjäsen tontin perällä oli jääkauden aikana muodostunut suppa, sen ympärille tehtailija tahtoi amfiteatterimaisen muotopuutarhan omenapuineen ja marjapensaineen, ja supan pohjalle muodostuneen lammen rantaan roomalaisen kylpylän saunoineen ja auringonottoterasseineen.


20-lukuista klassismia edustanut puolikaaren muotoinen betoninen paviljonki valmistui vaikkakaan varsinaisesti kylpylänä sitä ei koskaan käytettykään. Lampi oli uimiseen liian matala, eikä tarinoiden mukaan saunaakaan koskaan lämmitetty. Terassirakennelma toimi perheen juhlien pitopaikkana ja lammen keskelle kivettyyn saareen johtava takorautainen kaarisilta lammen ympärille rakennetun puutarhan koristeena. Syrjäsen talolta Rauhalinnasta kuljettiin porrastettuun puutarhaan hulppean holvikaariportin kautta jykevää kivisiltaa pitkin. Näky on varmasti ollut upea, vastaavaa puutarhaa tuskin on nähty seudulla toista.

 
Sota-ajan kylmät talvet veivät omenapuut, marjapensaat jäivät hoitamatta ja roomalainen kylpylä käyttöä vaille. Yhden miehen yksi hullu unelma painui unholaan, luonto otti vallan roomalaisessa puutarhassa keskellä Tampereen kasvavaa kaupunkia. Voimalaitoksen kupeessa metsittynyttä lampea ei enää näe ellei erityisesti osaa sitä etsiä. Kulku raunioille on aavistuksen vaikea, levättyneen veden äärellä hyttyset kiusaavat kuopan pohjan rauhan häiritsijää. Lintujen laulua kostean sammaleen tuoksussa kuunnellessa paikan karu kauneus näyttäytyy katsojalle. Puutarhan muoto supan reunamilla on yhä nähtävissä, rakennelmien erikoinen malli jokseenkin tunnistettavissa. Jos roskat ja graffitit puuttuisivat, paikka olisi kuin oikeasti roomalaisen kylpylän raunioilta. 

Syrjäsen perikunta myi maat rakennelmineen kaupungille vuonna 1985, Rauhalinna revittiin ja sen paikalle rakennettiin rivitaloja muutama vuosi myöhemmin, mutta kylpylän raunioille ei kuitenkaan ole tehty mitään. Miksi niitä ei ole hävitetty? Miksi niitä ei kuitenkaan ole kunnostettukaan? Ymmärrän hyvin, että tällaisenaan niitä ei voi markkinoida nähtävyytenä sortumauhan ja paikan vaarallisuuden takia, mutta kauniimpaa tarinanpätkää kaupungin innovatiivisesssa ja idearikkaassa teollisuushistoriassa on vaikea kuvitella. Lama-ajan työllistämisprojekti, yhden unelman rohkea toteutus. Muistutus siitä, että me kaikki olemme lyhytaikaisia, luonto voittaa meidät kaikki joskus...