torstai 24. helmikuuta 2011

Hetken hiljentyminen kiireisen elämän keskellä

Kiireisen viikkoni keskellä en ole ehtinyt reaaliaikaisesti tutkailla Tamperetta sillä silmällä, en hiimailla, maistella ja fiilistellä arktisen hyytäviä päiviä ihan niin paljon kuin olisin halunnut ehtiä. Pitää siis istahtaa hetkeksi ja kaivella vähän muistiarkistoja, miettiä mitä mieleenpainunutta on minun ja Tampereen välillä tapahtunut tässä lähikuukausien aikana, sellaista mitä muidenkin kuin vain minun itteni pitäisi saada kuulla, nähdä tai kokea tunteakseen oman olonsa tamperelaiseksi, vähän enemmän tamperelaiseksi edes, jos vielä ei sitä täyspainotteisesti ole. Työpaikan muuttohommat viime viikon lopussa, oma muutto tällä viikolla ja ensi viikon talviloman suunnittelu ovat vieneet kaiken liikenevän ajan totaalisesti kaikkine kymmenine säätämisineen - jäätyvät vesiputket, auton vaillinaiset huollot ja rikkiperuutetut varastohallin ovet vain entisestäänkin lisänneet tekevän tuskaa. Hieno fiilis, kun pitäis luututa lattioita ja kaappeja ja vettä ei sitten tulekaan. Tai kun ajattelee heittää muuttokuorman aamulla nopeasti varastolle että pääsee ajoissa töihin ja saa auton huoltoon talvilomamatkaa varten, kuorman hätäisen purkamisen aikana joku peruuttaa pakettiautolla vuokravaraston ulko-oven lyttyyn niin, ettei se enää aukeakaan. Motitut autoinesi varastohalliin ja mietit miten yllättävä ongelma ratkaistaisi... Ja kun huollosta tullessa autoa ei edes ole huollettu kokonaan, ei selitykseksi riitä ettei me ehditty. Mutta onneksi Tampereella on huoltofirmoja, on ihania putkijamppoja, jotka auttavat tosi ripeästi silloin kun tarvii sulatusapua. Ja on noita vuokravarastotilojakin siis, vieläpä ihan keskustassa ja kohtuuhintaan! Eikä pakkastakaan eilen ollut kuin -24'C ja aurinko paistoi, hyvinhän siinä säässä pari kalustetta kantoi ja pani tavaraa pakettiin. Rovaniemen aikoina asuntoa vaihtaessani muuttopäiväksi osui mystisesti aina vähintään -30'C. Kukat ja akvaariokalat eivät kauheasti tykänneet pakkasukon lähentely-yrityksistä, avuliaiden muuttomiesten kylmäntykkäämisestä nyt puhumattakaan.

Mutta mikäpä kiireen keskellä rentouttaisi paremmin kuin pieni pysähtyminen ja muutama rivi jotain mukavaa, rauhoittaisi mieltä tehokkaammin kuin hetken hiljentyminen muistamisen arvoisen asian äärellä. Sellaisen, joka antaa kontekstia elämään ja omaan kiireeseen. Se kiirehän voi loppua ihan yllättäen, elämäkin. Yksi tällainen jokaista tamperelaista aikoinaan koskettanut tapahtuma historian hämärästä löytyy, tapahtuma joka tänä päivänäkin on tamperelaisten hyvä muistaa ja sitä muistoa kunnioittaa. Iloinen päivä voi muuttua suuren surun päiväksi minä hetkenä tahansa eikä kukaan meistä voi tietää siitä etukäteen. En maalaile piruja seinille enkä synkistele enempää, tämä tapahtuma syksyltä jäi kuitenkin vahvana kokemuksena mieleen ja palaan siihen aina silloin tällöin Siilinkarin poijun nähdessäni. Kukaan ei ollut kertonut minulle tarinaa ennen kuin sen viime syksynä rakkaudeltani kuulin. Mieheni ilme oli näkemisen arvoinen, kun ihmettelin ääneen valkoista poijua järvessä ajaessamme Paasikivi-Kekkosta kaupunkiin päin. Keskustelu meni jotakuinkin näin: "Mikä tuo valkoinen tiitti tuolla järvessä on?". "Siis mikä tiitti? Ai toi, se on Siilinkari". "Mikä Siilinkari? Tuon mukaanko se kahvila on saanut nimensä? Miks mie en ole huomannu sitä koskaan aikaisemmin. Onko se ollu siinä kauan?". "Hmm, on, on se ollu siinä aika kauan. Se laiva uppos tuohon, sinnehän on se kävelykin joka vuosi". "Mikä laiva, millon? Kävely, järvessä? Miten, miks?". Ja sitten sain selitykseksi tarinan, kävin myöhemmin katsomassa laivaonnettomuuden muistoksi pystytetyn patsaankin.


Kurulaivan uppoamisen muistomerkki seisoo karun kauniina Näsinpuiston kallion päällä. Epätoivoinen nainen seisoo selin Näsijärvelle päin itkevät lapset sylissään järkyttävän tragedian musertamana. Kuru-laiva kaatui syysmyrskyssä 7.9.1929 lähellä rantaa Siilinkarin kohdalla, vain kymmenen minuutin päässä lähtösatamastaan Tampereelta. Onnettomuudessa menehtyi 138 ihmistä ja on edelleen pahin Suomessa tapahtunut sisävesionnettomuus. Vaikka rannalta näkee onnettomuuspaikalle paljain silmin, vain 22 ihmistä pelastui. Kauhistuneet kaupunkilaiset katselivat voimattomina rantakalliolta miten vedenvaraan joutuneet elämästään taistelevat ihmiset paiskautuivat yli 3-metrisessä aallokossa kivikkoon voimatta auttaa heitä mitenkään. Kuvassa onnettomuuspaikka, Siilinkarin poiju, näkyy puiden oksien alla pienenä valkoisena pisteenä. Iltahämärässä poijun valo vilkkuu ja kertoo tarinaansa. Maisema kallion päältä järvelle ja Särkänniemeen on upea, onnettomuuden varjo tekee paikasta todella koskettavan.

Kuultuani tarinan, otin asiakseni tehdä pienen kävelyn Näsinpuistoon, mennä katsomaan muistomerkki ja nähdä onnettomuuspaikka sen aikaisten ihmisten silmin, sellaisena kuin se kallioilta avautuu. Tuona lokakuun lopun perjantai-iltapäivänä kun Näsipuistossa muistomerkillä kävin, oli kokemus erityisen mieleenpainuva johtuen kohtaamisesta, jonka siellä koin. The Forest Gump moment of my life. Pieni, harmaa rouva katseli kun otin valokuvaa patsaasta, hymyili ystävällisesti ja kysyi sainko hyvän kuvan. Kerroin että sain, että oli vaikea saada Siilinkari näkymään oksien välistä yhdessä koskettavan patsaan kanssa. Rouva istui penkille patsaan viereen ja sanoi muistavansa kun onnettomuus tapahtui, kertoi olleensa 6-vuotias silloin ja tuntevansa vieläkin sen pienen lapsen pelon vanhempien ihmisten surusta ja kauhistuksesta. Rouva otti repustaan termospullon ja pahvimukeja, kysyi maistuisiko minulle kuppi kahvia aurinkoisessa iltapäivässä. Vastasin myöntävästi ja istuin hänen viereensä penkille. 

Kuva lainattu
Kuva lainattu
Rouva kertoi olevansa Kurusta kotoisin, muistavansa miten järkyttävä tuo onnettomuus oli pienelle kylälle, miten montaa ihmistä se oli koskettanut. Kuru-laiva oli reittiliikennelaiva, kuljetti maalaisia kaupunkiin töihin päivittäin. Tuona päivänä kyydissä oli päivittäisten työmatkalaisten lisäksi Talojen päällysmiehiä, oli ollut tilipäivä, he olivat lähteneet hakemaan maitotilejään pankista Tampereelta. Päivän oli pitänyt olla iloinen, miesten palata kotiin rahoineen, maksaa laskunsa ja hankkia perheilleen tarvetavaroita kaupungista. Syysmyrskyn takia toinen laiva jäi satamaan, mutta Kurulla päätettiin ajaa aallokosta huolimatta - kuten Titanicia, sitäkin pidettiin vahingoittumattomana. Myrkytuulen nostattamat aallot löivät Kuru-laivan kannelle, se kaatui veden voimasta ja jätti kyydissä olleet matkustajat hyytävän järven armoille. Keskustelimme tapahtumasta hetken, olin lähes sanaton hänen kertomuksestaan. Rouva pyyhki silmäkulmastaan kyyneleen, kertoi käyvänsä patsaalla kävelyllä kauniina päivinä silloin tällöin, ottavansa kahvit mukaan ja huilaavansa hetken penkillä. Rouva nousi ja pakkasi termospullon takaisin reppuunsa, sanoi olevansa iloinen että tuli sinne juuri tänään. Hymyillen hän kiitti siitä miten mukavaa oli jutella nuoren ihmisen kanssa ja lähti. 

Samoin kuin Titanic, Kuru-laiva olisi saattanut olla vahingoittumaton, jos sitä olisi käytetty niin kuin sitä olisi kuulunut käyttää. Laivaa oli tuunattu säännösten vastaisesti suurempia hyötyjä tavoitellen, siihen oli rakennettu lisäkerros, eikä sitä oltu uudelleen mitattu eikä rekisteröity suuremmalle matkustajamäärälle, se oli epätasapainoinen. Laiva ei kaatumisestaan huolimatta uponnut, se jatkoi onnettomuuden jälkeen reittiajoa vielä kymmenen vuotta kunnes nopeasti yleistynyt linja-autoliikenne korvasi sen ja se muutettiin ensin proomuksi ja romutettiin myöhemmin. Pitäis aina muistaa tuo sokea luottamus ja uhkarohkeus omassa tekemisessäänkin, se ettei ottais turhia riskejä, arviois riskit aina huolella ja varautuis niihin, jättäis jotain tekemättä jos se ei arvioinnin jälkeen tuntuiskaan enää niin viisaalta. Läheltä piti -tilanteita kun on ittellekin sattunut. Vaikka vuosia tuosta Kuru-laivan tapahtumasta on kulunut jo yli 80, on se vieläkin ihmisten mielissä. Sen jälkeen on tapahtunut onnettomuuksia lukematon määrä, saman tyylisiäkin, mutta ehkä me joskus opimme. Ehkä. Joskus. 

Jos tekee kävelyretken talvisessa päivässä, Näsijärven jäätä Siilinkarille Siilinkaripäivänä tai oman retken ihan missä tahansa milloin vain, evääksi tarvii lämmintä kaakaota ja jotain kivaa. Kolmioleivät ovat mitä sopivimmat, passaavat vähän paremmallekin porukalle:

SANDWICHIT
18 + 18 kpl:

Tonnikalatäyte (oikealla):
1 prk tonnikalaa paloina vedessä
1½ dl kurkkua pieninä kuutioina
½ dl punaista paprikaa pieninä kuutioina
½ dl hillosipuleita pieninä kuutioina
1½ dl kevytmajoneesia
mustapippuria
+ 1 pkt Oululaisen Reilu -paahtoleipää

- Pilko kurkku, paprika ja hillosipulit ihan-ihan pieniksi kuutioiksi. Sekoita ne yhteen valutetun tonnikalan ja majoneesin kanssa. Mausta mustapippurilla ja anna maustua hetki jääkaapissa.

Kanatäyte (vasemmalla):
300g hunajamarinoituja kanafileitä
1/3 pkt pekonia (60g)
1 punasipuli
2 tomaattia
1½ dl kevytmajoneesia
mustapippuria
+ 1 pkt Vaasan Iso -paahtoleipää

- Pese kanoista marinadi pois ja pilko ne mahdollisimman pieniksi kuutioiksi. Leikkaa pekoni pienen pieniksi paloiksi. Kun pannu on kuuma, paista ensin hetki pekoneita ja kun niistä alkaa irrota rasvaa, laita kyytiin kanapalat. Anna paistoksen jäähtyä hetki, sekoita ne sitten yhteen majoneesin ja ihan pieneksi pilkotun sipulin ja tomaattien kanssa. Mausta seos mustapippurilla ja anna maustua hetki jääkaapissa.

- Kun täytteet on tehty, leikkaa leivistä reunat pois. Tämä onnistuu helpoiten pinoamalla leipiä aina neljä päällekkäin ja leikkaamalla ohuet siivut pinon jokaiselta seinämältä. Jätä kantapalat kokonaan käyttämättä.
- Täytä sitten leivät: Levitä überkukkurallinen ruokalusikallinen täytettä aina yhdelle leipäviipaleelle reunoja myöten tasaiseksi kerrokseksi ja painele toinen leipäviipale kanneksi päälle. Leikkaa neliö sitten puoleksi kulmasta kulmaan.

Kolmioleivät on aivan huippuhyvä piknikeväs! Viime kesänä ystäväni oli meillä kylässä, oltiin menossa Koskipuistoon kuuntelemaan Tammerfestejä ja bongattiin nämä täyteohjeet netistä pitkällisen vertailun jälkeen viinin ja viinirypäleiden seuraksi. Seuraavalla kerralla tein leipiä polttaripiknikille 14 hengelle ja sitten vappupiknikille 8 hengen porukalle, tällä kertaa suunnittelen ne talvisen päivän retkievääksi koko perheelle, joten annoskoot tässä ohjeessa on isoja. Yhdestä leipäpaketista tulee 18 kolmioleipää, joten jos teet leipiä pienemmälle porukalle, puolita täytteiden annostukset.

lauantai 19. helmikuuta 2011

Aurinkoisista päivistä kaikki irti

Kesällä tulee enemmän liikuttua ja kuljettua ympäriinsä, katseltua lähiseutuja ja maisemia muutenkin, ajeltua pienempiä teitä ja tutkailtua taloja, pihoja ja ihmisiä niillä tarkemmin. Mutta mikä oikeastaan estää lähtemästä ajelulle myös talvipäivänä, ottamasta vähän omaa aikaa ja pistäytymästä kaupungin rajojen toiselle puolelle? Tampereen seudulla on paljon kivoja käyntikohteita kaupungin ulkopuolellakin, harmiksi aika moneen sellaiseen pääsemiseen kuitenkin tarvitsee omaa autoa. Ideaparkkiin tai Kauppakeskus Eloon pääsee kätevästi bussilla jos shoppailla haluaa, samoin pääsee bussilla helposti lähikaupunkien keskustoihinkin - Lempäälään, Kangasalle, Nokialle ja Ylöjärvelle - Nokialle ja Lempäälään myös junalla.


Esimerkiksi Nokian pieni keskusta on söpö, aavistuksen Reino-tossun tuoksuisesta keskustasta löytyy yllättävän monta kirpparia, pieni tunnelmallinen kirjakauppa ja muutaman muun kahvilan lisäksi piristävästi erilainen thaimaalainen kahvila. Tiimarikin on erilainen toisaalla, viime visiitillä tuli Nokialta ostettua kasapäin erilaisia pilkullisia, ruudullisia ja raidallisia lahjanauhoja, kun ne sattuivat olemaan tarjouksessa. Kaikkea muutakin jänskää on tarttunu pikkumatkoilta matkaan, kynttilänjalka Vapaavalinnasta muutamalla eurolla, servettejä poistokorista parilla kymmenellä sentillä, nappeja askarteluihin ja sen sellaista pientä ja piristävää. Hauskoja löytöjä vieraassa paikassa. Vanhoihin tyhjäksi jääneisiin osiin Nokian Renkaiden ja Nokian Kumitehtaiden punatiilisiä rakennuksia on syntynyt uutta liiketoimintaa, Keilaamo esimerkiksi on ihan hauska ajanviettopaikka kavereiden kanssa kokeiltuna eikä se niin kaukana Tampereesta oo, sieltäkin nimittäin saa siipiä. Lempäälästäkin löytyy nähtävää, Lempäälässä on oikea kanava, ihan aseman vieressä ihana käsityömyymälä Ratapuoti ja kokonainen museoraittikin kesäistä retkeä odottomassa.

Välttämättä aina ei tarvitse seikkailla kauas eikä minkään tietyn tarkoituksen takia, olen useinkin viettänyt hauskaa lauantaiaamupäivää hyppäämällä Keskustorilta johonkin TKL:n bussiin, matkustanut sen kyydissä reitin päätepysäkille, kääntynyt siellä ja tullut samaa reittiä takaisin. Katsellut ikkunasta ulos ja haaveillut, tullut tutuksi erilaisten kaupunginosien ja alueiden pikkupalasten kanssa. Jos matkalle on sattunut jotain mielenkiintoista, olen hypännyt pois bussin kyydistä, käynyt katsomassa sen tarkemmin ja palannut sitten seuraavalla vuorolla takaisin. Kipaissut vaikka kahvilla paikallisessa lähipubissa lukemassa lehdet ja suunnannu sen jälkeen takaisin keskustaan omille kulmille.

Lähiöistä löytyy joskus hauskoja pieniä kauppoja tai kahviloita, erilaista tunnelmaa kuin omilta kotinurkilta, Epilässä esimerkiksi, samoin Kaukajärvellä. Kaukajärveltä löysin toissa kesänä vahingossa Haiharan taidekeskuksen tällaisilla reissuillani. Toisissa kaupunginosissa voi tuntea itsensä turistiksi ja katsella ympärilleen avoimen uteliaana eritavalla kuin naapurustossaan. Perusprismat tai ruokakaupatkin tuntuu erilaisilta sellaisissa paikoissa joissa niissä ei normaalisti käy - Linnainmaan Prisma ja Lielahden tai Pirkkalan Cittari on ollu ihan jänskiä paikkoja tehdä ruokaostoksia kun tavallisesti olen käyny Kalevan Prismassa tai Turtolan Citymarketissa. Valikoima on erilainen ja tuotteiden sijoittelu toisenlainen, ihmiset erejä kuin mitä tavapäivinään ympärillä näkee. Vieraassa paikassa sitä on jotenkin aistit enemmän auki.


Kangasalla on yksi erityinen vierailukohde, yksi sellainen jonne bussilla ei pääse, sellainen jonne on mentävä omalla autolla talvisin tai sitten pyörällä kesäisin. Marjamäen Pajutila on maalaistalon pihapiiri keskellä peltoja ja pajuviljelmiä, suuri punainen kaksikerroksinen päärakennus kahden piharakennuksen ja kahden ulkorakennuksen kanssa. Jo parkkipaikalla tulijaa tervehtii upeat pajutyöt, Eiffel-torni ja dinosaurukset, portista pihaanjohtavalle kujalle astuttua myös kaikki viidakon eläimet ja täyskokoinen hevonenkin kärryineen - pajusta punottuna tietenkin. Pajutila on sisustajan unelmakeidas, kaikki rakennukset ovat täynnä toinen toistaan jännempiä juttuja kotiin ja puutarhaan, niin pajusta kuin kaikesta muustakin valmistettuna. Ensisilmäys vähän erilaiseen tuotevalikoimaan on vaalea ja maalaisromanttinen, mutta kyllä sieltä joukosta jokainen jotain oman näköistään löytää. Pajutilalla on myös ihana kahvila, jossa on aivan maailman parhaat muffinssit. Jättikokoiset suklaiset unelmat sekä vaaleat mansikkahillolla ja valkosuklaalla kuorrutetut herkkujenhetkien kuningattaret, joita kuulemma miehetkin keskenään moottoripyöräilevät kesäisin maistelemaan.

Nautitaan keväisen lauantain kunniaksi minimuffineita Marjamäen Pajutilan ollessa kevättauolla, jätetään jättiläiset kesään ja juhlaan: 

SUKLAAMURUMUFFINIT
20 normikokoista muffinia:

3 ½ dl vehnäjauhoja
1 ½ dl sokeria
1 tl vaniljasokeria
3 tl leivinjauhetta
100 g rouhittua tummaa suklaata
1 dl voisulaa
2 munaa
2 dl maitoa

Sekoita ensin keskenään kuiva-aineet ja suklaarouhe ja vatkaa erillisessä kupissa keskenään voisula ja munat kuohkeaksi seokseksi. Lisää tähän seokseen maito.
Nostele kuivat aineet muna-voi-maitoseokseen ja sekoita taikina tasaiseksi. Jaa sitten taikina paperisiin muffinivuokiin, niin että ne juuri ja juuri täyttyvät. Paista 175'C noin 15-20 minuuttia. Anna muffinien jäähtyä ja koristele sen jälkeen haluamallasi tavalla.

Hih, mun ensimmäinen muffinikoristelusetti ei onnistunu ihan niin kuin Strömsössä, mutta hassunsöpöstä ulkonäöstään huolimatta suklaamuruset oli aivan äärettömän hyviä! Yks oli pakko maista heti, seuraavat saivat odottaa rennon ja rauhallisen lauantaiaamun kahvia.

torstai 17. helmikuuta 2011

Tähtitaivaan alla

Kun päivät on jäätävän kylmiä ja illat vielä pilkkopimeitä, on ihana keksiä sellaista tekemistä, jossa ulkona ei tarvitse olla. Teatterin maailmaan sukeltaminen on toki ihanaa muulloinkin, se on terapeuttista, todella terapeuttista ja rentouttavaa. Teatterissa voi nauraa karrikoitujen hahmojen kautta sekä omille että ystäviensä maneereille ja elämän pienille vastoinkäymisille, sellaisille asioille ja sattumuksille, joille töissä tai kavereiden kahvipöydissä ei ihan ensimmäisenä tule hekotettua. Teatterissa voi eläytyä taiten kuljetettuihin tarinoihin laulun ja musiikin kautta tai nauttia vaan kaikilla aisteilla siitä taianomaisesta tunnelmasta, jonka taidokkaasti tehdyt kulissit ja hämärä teatterisali luovat. Teatterissa on ihan oma tuoksunsakin - kokolattiamaton, pölyn, puuterin, lavasteiden, samettisten penkkien ja tuhansien kävijöiden yhteenkietoutuva kiehtova tuoksu. 

Rakastan teatteria ja sitä seikkaa, että Tampereella on paljon teatteria, Tampere on teatterikaupunki. Isoja laitosteattereita on täällä kolme, lapsillekin vielä omansa. Pienet kellari- ja kortteliteatterit täydentävät valikoimaa, monilla kouluilla ja opistoillakin on omat harrastelijaryhmänsä. Noissa kolmessa suuressa teatterissa on tullut käytyä viimeisen vuoden aikana vähintään kerran jokaisessa, Työväen Teatterilla neljä kertaa. Teatterissa käynti on kokonaisvaltainen kokemus, erilainen ja jotenkin syvempi kuin elokuva, vaikka myös leffoista tykkään kovasti. Teatteri menee läpi, se vetää ainakin minut hiljaiseksi, haluan jälkeenpäin maistella kokemustani rauhassa hetken ennen kuin se ruoditaan auki ja analysoidaan perinpohjaisesti.


Tampereella on pitkä historia teattereineen. Yli satavuotiaita laitoksia on kaksi, kun Työväen Teatteri on aloittanut toimintansa jo vuonna 1901 ja Tampereen Teatterikin vuonna 1903, nykyisellä paikallaan Keskustorin reunalla vuodesta 1912 lähtien. Tamperelaiset ymmärtävät teatterikulttuurin päälle, ovat ymmärtäneet aina. Vuosittain Tampereen teattereissa käy yhteensä liki 350.000 katsojaa, tuoreimmasta taantumastakin ne selvisivät kohtuullisen vähin vaurioin katsojalukujen pysyttyä tasaisina. Mielenkiintoisten ja hyvien kappaleiden lisäksi yleisön innostusta lisää varmasti se, että Tampereen teatterit vilisevät tähtiä. On Seela Sellaa, Sari Siikanderia, Satu Silvoa ja Heikki Kinnusta, Heikki Helaa, Arja Korisevaa, Jukka Leistiä ja Jukka Puotilaa, Puntti Valtosta, Ismo Apellia, Tuija Eramoa ja Esko Roinetta. Tähtien loistetta on kiva katsella, näytelmään tulee joskus hyvinkin eri tuntu, kun lavalla on TV:stä tuttu tyyppi, pitkäaikainen tuttavuus.

Kaksi viimeisintä näkemääni teatterikappaletta ovat olleet toisistaan täysin poikkeavat, mutta omalla tavallaan mielettömiä kokemuksia molemmat. Pienen lavan pieni näytelmä ja suuren lavan suuri spektaakkeli, musikaali ja kolmen naisen puhenäytelmä. Molempia suosittelisin lämpimästi kaikille kaltaisilleni teatterista tykkääville, vaikka jokaisen kyllä lienee parasta valita kappaleensa oman mielensä ja mielialansa mukaan. Chicago todella tempaisi mukaansa, ensimmäisistä tahdeistaan saakka se tarjoili toinen toistaan upeampia tanssi- ja laulukohtauksia, joissa kaikki oli ajateltu tarkasti ja taiteellisesti valmiiksi niin että kaikki aistit täyttyivät huumaavasta esityksestä. Tykkäsin, tykkäsin tykkäsin tykkäsin!  Kaaos taas oli näytelmä, jonka aikana ja jonka jälkeen ei masunpohjaa kutkuttavasta naurusta meinannut tulla loppua, ei kerta kaikkian sitten millään. Mitään hönttiä huumoria ja tyhjännauramista kappale ei ollut, siinä käsiteltiin hyvinkin ajankohtaisia ja kipeitäkin asioita, huumorin keinolla kylläkin. Ehkä nauru ei meinannut millään loppuakaan juuri siksi, että koin kappaleen aiheen niin henkilökohtaisesti ajankohtaiseksi juuri itselleni.

http://www.ttt-teatteri.fi/etusivu/

Tampereella olen oppinut sen, että teatteriin voi mennä yksinkin, teatteriin voi mennä arkena juhlapäivien lisäksi, teatteriin voi mennä milloin vain ja kenen kanssa vaan, isoon teatteriin aivan yhtä helposti kuin pieneen teatteriinkin tai toisinpäin. Tampereella voi myös puhua teatterista melkein kenen kanssa tahansa ja missä yhteydessä hyvänsä, sillä melkein kaikki käyvät siellä ainakin silloin tällöin ja vaikkeivät kävisikään, tietävät mitä siellä on milloinkin menossa. Kaikkein ihanintahan on rakentaa teatterikäynnin ympärille kunnon pieni arjen hemmotteluilta hyvässä seurassa ja syödä hyvin ennen tai jälkeen kulttuurielämyksen. Kaikkien teattereiden läheisyydessä on useita ihania ravintoloita, yksi sellainen on ehdottomasti puolessa välissä Työväen Teatteria ja Tampereen Teatteria oleva Viikinkiravintola Harald Hämeenkadun yläpäässä. Harald on tunnelmallinen ja hämyisä, siellä ruoka-annokset on runsaita ja hauskasti omaperäisellä tavalla kirjoitettu lista läpeensä herkullinen. Oman leimansa tunnelmaan tuo se, että ravintola on sisustettu astioita myöten viikinkien tapaan, tarjoilijoiden asutkin kuvastavat samaa aikaa.

Haraldista kalaruoat ovat jääneet mieleen aivan erityisen lämpimästi. Kalaa tulee muutenkin syötyä liian vähän, joten kalastellaan, kokataan kalaa, nautitaan siitä viikinkien hengessä:

AHVENFILEET JA YRTTIMAAN PERUNAT
4 annosta:

20 ahvenfileetä
1 sitruuna
n. 800 g perunoita
1,5 dl ranskankermaa
2 kynttä valkosipulia
1/4 dl tilliä
1/4 dl purjoa
1 tl suolaa
ripaus valkopippuria
ripaus mustapippuria
voita paistamiseen

- Pese ja kuori perunat ja viipaloi ne. Paista perunaviipaleita pannussa miedolla lämmöllä noin 5-10 minuuttia, puolikypsiksi parissa erässä. Silppua sillä aikaa tilli, purjo ja valkosipuli ja sekoita ne sekä valkopippuria ja suola yhteen ranskankerman kanssa.
- Voitele uunivuoka ja kasaa siihen sitten perunat ja ranskankermaseos vuorotellen niin, että päällimmäiseksi jää ranskankermaseos. Paista uunissa 225'C noin 20 minuuttia että perunat ovat kypsiä.
- Kun vuoka on uunissa ja miltei valmis, paista ahvenfileet pannulla rapeiksi maustaen ne pelkällä suolalla ja ihan ripauksella mustapippuria.
- Tarjoile sitruunalohkojen ja vihersalaatin kanssa.

Pitkään aikaan ei mikään perunalisuke ole säväyttänyt niin kuin säväytti yrttimaan perunat. Rakkaani oli puhunut näistä jo pitkään, mutta ymmärsin innostuksen vasta kun hän viime sunnuntaina teki niitä minulle.

sunnuntai 13. helmikuuta 2011

Olet sitä mitä syöt - syöt sitä mistä olet

Yksi tamperelaisten ylpeys, joka nousee esiin melkein yhtä usein Tampereesta puhuttaessa kuin jääkiekko, on mustamakkara. Perinneruoka, verimakkara, jota on valmistettu ympäri Eurooppaa jo 1500-luvulla. Tänne se on kuitenkin jäänyt elämään ja on edelleen olennainen osa kaupungin tämän päivän ruokakulttuuria. Tampereen seudulla on aikaisemmin ollut useampiakin mustaamakkaraa valmistavia tehtaita, joista Tapola on kuitenkin tunnetuin. 80-luvulle saakka makkaraa kutsuttiin nimellä "Kuuma sian verimakkara", joka kieltämättä on jokseenkin luotaantyöntävä vaikkakin informatiivinen, valmistetaanhan makkara sian verestä, lihasta, ryyneistä ja ruisjauhosta sian suoleen pursotettuna ja nautitaan kuumana. Kun kauppanimi vaihdettiin mustaksimakkaraksi, menekki parani moninkertaisesti.


Maataloissa makkarat on perinteisesti tehty syksyllä teuratuksen aikaan ja kypsennetty keittämällä suurissa muuripadoissa. Nykyisin niitä tehdään ympäri vuoden, ne paistetaan ja toimitetaan torien ja kauppahallin myyntikojuihin paistokuumina. Mustanmakkaran lisukkeeksi on vakiintunut makea puolukkahillo ja kyytipojaksi kylmä kevytmaito. Tampereella Musta on yleisin ulkona syötävä ruoka - sormin, suoraan paperista. Ei-tamperelaisena en ole oppinut vielä oikeaa tilaustapaa makkaralle. Pitänee kevään tullen juttuttaa Tapolan kopin myyjää Laukontorin rannassa tai Tammelantorilla ja kysyä miten mustaamakkaraa oikeaoppisesti ostetaan - onko se painonmukaan, pätkien lukumääränä vai "meno-paluu", kuten vanhat tamperelaiset makkaran määrän kuulemma lenkin mutkissa lukevat. Koska olen vasta opetteluasteella, olen toistaiseksi näyttänyt myyjälle sormilla minkä mittaisen palasen milläkin kerralla olen valmistautunut nauttimaan kaikkine mykkyineen ja ryttyineen.

Mitä ruoka kertoo juuristaan - siitä maasta ja sen kansasta, elintasosta, kulttuuriperinteistä, historiasta, maantieteestä, ilmastosta ja biologiasta, josta se tulee? Raaka-aineet ja valmistustavat ovat sidoksissa alueeseen, ilmasto ja siitä johtuen sekä kasvillisuus että säilyvyys ja siten varastointitavat ovat sanelleet ruokakulttuurin perinteitä aikojen alusta lähtien. Suomessa ruisleipää on tehty läntisellä rannikolla, jossa liedellä valmistetut keittoruoat ja makkarat ovat olleet voimakkaammin esillä. Leivinuuni lämmitetty harvemmin, vain muutama kerta vuodessa ja valtava leipämäärä on leivottu kerralla, kuivatettu sitten pirtin katon pitkiin leipävartaisiin. Vehnästä on leivottu itäisessä Suomessa slaavilaisen ruokakulttuurin vaikutusalueella. Uutta nisua on tullut uunista päivittäin kun uunia on käytetty ruoanvalmistukseen, eikä leipää ole tarvinnut varastoimisen takia kuivattaa. Itäsuomalaisessa ruokaperinteessä erilaiset haudutetut padat, puurot ja piirakat näyttelevätkin pääroolia. 

Ruokakulttuurit ovat mielenkiintoinen juttu, tamperelaiset ovat syystäkin ylpeitä Mustastaan. On jotenkin kivaa nähdä miten entisvanhoja perinteitä on pidetty yllä ja tarjotaan uudistuneella tavalla tässä päivässä vaikka ne eivät pakon tai tarpeen sanelemia juttuja enää olekaan. Mustamakkara, kalakukko, lörtsyt ja karjalanpiirakat, poronkäristys, koparakeitto, mykysoppa, maksalaatikko, alatoopi, kaalikääryleet ja karjalanpaisti. Toivottavasti niitä ei koskaan unohdetakaan, toivottavasti noiden muidenkin ruokien arvostus nousisi samalle tasolle Mustan ja poronkäristyksen kanssa. Mitenkähän on oululaisten perinneruokien laita, rieskaa ja rössypottua torikahvilassa, kärkkäriä yögrilliltä... Niin, onhan niitä. Jotenkin hassusti sitä aina ajattelee, että kaikkien muiden kulttuurit on hienompia kuin omat, että ranskalainen, italialainen ja espanjalainen keittiö on parempia kuin kotimainen tai edes pohjoismainen kokonaisuudessaan. Tampereelta löytyy erimaiden ruokakulttuureita edustavia ravintoloita enemmän kuin tarpeeksi, on intialaista, kiinalaista, ranskalaista ja italialaista, espanjalaiseenkin erikoistunut ruokapaikka löytyy. Pohjoismaista ruokaa saa vain harvasta, Tillikassa ja Plevnassa tarjoillaan pyttipannua, lihapullia ja uunimakkaraa. Ai niin, ja Ikeassa. Sinne kai suomalaista ruokaa kaipaavan turistin pitää mennä - ellei sitten omaa suomalaisia ystäviä, jotka ovat ruoastaan sen verran ylpeitä, että valmistaisivat sitä ilomielin heille.


Japanilainen ruokakulttuuri on omaperäisyydellään ja erikoisuudellaan mielenkiintoinen. Paljonhan siellä on sellaista, mikä ei ulkomaalaisille aivan aukea, mutta sushi on auringonnousunmaan keittiöstä se osa, joka on laajimmin levinnyt Japanin rajojen ulkopuolelle ja valloittanut koko maailman Islantia ja Austraalian pikkusaaria myöten. Sushia saa myös Tampereelta, useammastakin paikasta, itse suosin Marusekia Hämeenkadun yläpäässä ihan Hämeenpuiston tuntumassa. Palkkapäivän sushilounas on meillä jo perinne työkavereiden kanssa, siitä toivottavasti pidetään kiinni vaikka ajat muuttuisivatkin ja ihmiset vaihtaisivatkin työpaikkojaan. Sushiannos kuukaudessa pitää naisen liikkeessä! http://www.maruseki.net/

Sushia ajatellaan kauniina ja taiteellisena ruokalajina, jonka valmistus on tarkkaa ja aikaa vievää, vaivalloistakin. Ajatellaan että sushin tekeminen on kallista, raaka-aineet erikoisia ja vaikeasti saatavia ja että valmistusta varten pitää olla mestarikokki, todellinen keittiöosaaja, jotta riisit saa nätisti pysymään rullan sisässä ja kalat palleroiden päällä. Olen todistanut itselleni ettei se aivan pidä paikkaansa, että myös sushi voi parhaimmillaan olla pyttärin tai pizzan tyyppinen jääkaapintyhjennysruoka ja sitä voi tehdä täysin kokematonkin kokkailija, kunhan tietyt perusainekset löytyvät kaapista. Noita perusaineksia saa nykyisin peruskaupoista, K-supermarketeista ja S-marketeista ihan. Porkkana, pätkä kurkkua tai purjoa, lohko paprikaa, tonnikalapurkin pohjat ja pala kylmäsavulohta, yksin jäänyt raaka kananmuna - pienet määrät erilaisia tähteitä saa loistavasti käytettyä sushirullien täytteeksi, kunhan riisiä, soijaa, riisiviinietikkaa, garia ja merilevälevyjä on kaapissa aina valmiina. Sushin tekeminen onnistuu vaikka mökillä.


Ruoka yhdistää ihmisiä, syöminen on loistava syy kutsua ystäviä kylään tai juhlia jotain mukavaa tapahtumaa, ruoka on osa jokaista päivää, enemmän tai vähemmän. Sushin erikoisuus useimpiin muihin illanistujaisruokiin nähden on kuitenkin se, että isonkaan illallisen järjestäminen ei ole ylivoimaista - vieraat voi ottaa mukaan valmistusprosessiin. Ensimmäinen oma kosketukseni itsetehtyyn sushiin tapahtui ystäväni polttareissa syksyllä 2009. Ystäväni rakastaa sushia ja on elämässään kohdannut niin naurun kuin kyyneltenkin sekaisia seikkailuita tuota rakkauttaan tavoitellessa, hänen kotikaupungistaan kun sushiravintolaa ei aiemmin löytynyt. Polttariohjelmaan oli valittu siis sushin tekeminen mökkiolosuhteista ja juoksevan veden puutteesta huolimatta ja sitä opettamaan piti tulla oikean keittiömestarin. Keittiömestari perui tulonsa kuitenkin viimehetkellä, joten ei auttanut kaason muu kun etsiä netistä ohjeet, yrittää päästä sisälle raa'an ruoan maailmaan ja kokeilla. Ja hyvinhän se sujui, 12 naista sai aikaiseksi toinen toistaan upeammat annokset maki- ja nigirisusheineen, naisista kukaan ei koskaan huomannut, että opettajana oli täysi noviisitekijä - sushia kylläkin usein syönyt, muttei koskaan aikaisemmin tehnyt. Sittemmin sushin tekemistä on tullut opetettua toisissakin polttareissa ja useammissa illanistujaisissa, viimeisimmissä sushi ja sen tekemisen opetteleminen oli juuri se syy, jolla ystävykset kahdesta kaupungista saatiin kasaan muutaman vuoden tauon jälkeen - kiitos siis sushille siitä! Sushi on rajapyykki, sen tekeminen on kokemus, jonka voi listata, jota kanssaihmiset arvostavat kun kuulevat erityisosaamisesta. Minäkin arvostan, arvostan myös niitä, jotka osaavat rypyttää karjalanpiirakan kauniisti tai tehdä omaa ruisleipää omasta juurestaan, vihkisikö joku minut niihin saloihin?

Hyvä ruoka - parempi mieli, nälkä - mikä ihana tekosyy. Mainostajatkin sen tietävät. Ruoka on tärkeää ja ruoka on ihanaa. Tällä kertaa se on sushia siis, ennakkoluulot nurkkaan ja reippaasti kokeilemaan tätä kaikkien kotihengettärien ykköskäsityötä:

SUSHI
2 annosta:

200 g Sushiriisiä
3 dl vettä
3 rkl japanilaista riisiviinietikkaa
4 tl sokeria
2 tl suolaa
2 kpl nori-levyjä (merilevä)
100 g lohifilettä
50 g tonnikalafilettä
2 kpl jättikatkaravunpyrstöä
½ punainen paprika
15 cm pätkä kurkkua
Wasabia (piparjuuritahna)
Garia (säilöttyä inkivääri)
Japanilaista soijakastiketta
Bambumatto makisushien rullaamiseen
Puikot syömiseen

- Aloita riisin keittämisellä: Huuhtele riisiä juoksevan veden alla siivilässä kunnes siivilän läpi tuleva vesi on kirkasta. Mittaa kattilaan 3 dl vettä ja huuhdellut riisit, laita kattilan kansi kiinni ja levy täysille. Kun vesi kiehuu, pienennä lämpöä ja keitä 5 minuuttia hiljalleen kiehuen. Käännä sitten lämpö minimiin ja hauduta 10 minuuttia, jotta kaikki vesi on imeytynyt. Kaada riisi laakeaan astiaan ja anna jäähtyä hetki. Valmista etikkaseos: Sekoittele pienessä kulhossa riisiviinietikka, sokeri ja suola niin, että ainekset sekoittuvat keskenään. Pirskottele sitten etikkaseos riisin päälle ja kääntele riisiä lastalla tai lusikalla, jotta etikka sekoittuu tasaisesti. Löyhyttele riisiä tai anna sen jäähtyä itsekseen huoneenlämpöiseksi.
- Pilko riisin jäähtyessä muut ainekset: Paprika ja kurkku pitkiksi ohuiksi viipaleiksi makisusheja varten, tonnikala kahdeksi dominopelipalikan kokoiseksi palaksi nigirisusheihin ja lohi niin, että dominopalikoita nigireihin on 2 kpl ja loppu lohesta on ohutta ja pitkää pätkää makisusheihin.

MAKI eli rullasushi:
- Laita norilevy bambumatolle kiiltävä puoli alustaa vasten. Jos noreissa on leikkausviivat, katso, että ne kulkevat leikkaussuunnan mukaisesti (eli vasten rullaussuuntaa) sitten, kun maki on rullattu.
- Levitä norille ohut kerros (noin ½ - 1 cm) jäähtynyttä etikkaseoksella maustettua riisiä. Riisi on puuromaista, jos tuntuu, että se tarttuu liiaksi, kostuta kädet ja lusikka kylmällä vedellä. Jätä käärimissuunnassa norilevyn alareunaan noin 2 cm tyhjää, jotta saat rullausvaiheessa sushisi kauniisti kiinni. Mitä paksummin on riisiä, sitä vaikeampaa on makin rullaaminen.
- Painele käärimissuunnassa yläreunan riisiin noin 2 cm päähän reunasta vako, jonka kohdalle sijoitat täytteet jonoksi: kurkkusuikale, paprikasuikale ja lohisuikale koko matkalle. Jos haluat, voit ensin sivellä painaumaan wasabia, mutta varovaisesti, se on todella tulista.
- Rullaa makisushi napakaksi pötköksi niin, että täyterivi jää rullan sisään. Se onnistuu helpoiten, kun autat sormin norin yläosan täytteiden päälle ja jatkat sitten rullausta bambumattoa apuna käyttäen. Oikean taktiikan hoksaa nopeasti, bambumaton mutkassa makia rullatessa pötkön saa puristettua-kiristettyä aikas napakaksi. Alareuna, se johon jätettiin tyhjää, rullaantuu viimeisenä, se ikään kuin liimaa rullan kiinni.
- Ota terävä veitsi ja kostuta se kylmässä vedessä. Leikkaa pötkö n. 2 cm paksuisiksi viipaleiksi, kastele veistä viipaleiden välissä, jotta saat sushien reunat mahdollisimman kauniiksi. Jos norissa on leikkausviivat, se helpottaa makisushien saamista saman paksuisiksi.
- Laita makit jääkaappiin odottamaan nigirien valmistamista.

NIGIRI eli riisipallosushi:
- Kostuta kätesi kylmässä vedessä. Ota pieni nökäre riisiä ja muotoile se käsissäsi pallo, jonka litistät aavistuksen soikeaksi. Aseta pallo lautaselle ja laita sen päälle täyte: kahteen palloon viipale lohta, kahteen seuraavaan tonnikalaa ja kahteen viimeiseen jättikatkaravun pyrstöt kumpaankin. Jos haluat, voit sivellä täytteiden alapinnat wasabilla, mutta varovasti, wasabi on tulista.

Esillepano:
- Asettele makisushiviipaleet lautaselle nigirien kaveriksi. Annostele sushien viereen pieni nokare garia sekä pieni noppa wasabitahnaa ja pieneen erilliseen kuppiin soijakastiketta (esim. munakuppi käy hyvin). Syöjä saa itse sekoittaa haluamansa määrän wasabia soijakastikkeen sekaan ja dipata susheja siinä oman makunsa mukaan. Wasabi on hyvin tulista, sen kanssa kannattaa ensimmäisellä kerralla olla tosi varovainen!

Sushien syöminen puikoilla on puoliruokaa, ehdottomasti opettelemisen arvoinen taito. Netistä löytyy hyvät ohjeet puikkojen käyttämiseen ja vaikka eka kerta olis vähän hankalampi, homma helpottuu harjaannuksen myötä. Viileä valkoviini tai kylmä lager vihreän teen tai ihan veden lisäksi sopii loistavasti sushien kaveriksi.
Jos haluaa vaihtelua sushien makuun, täytteenä makisusheihin voi kokeilla myös avogadoa tai porkkanaa ja nigireihin tomagia (japanilaista munakasta) tai erilaisia kasviksia.

torstai 10. helmikuuta 2011

Ikuista rakkautta

Pyhäinpäivänä 2009 vietettiin ystävieni häitä. Yksi maailmaa jatkuvasti ristiinrastiin seikkailuretkillään matkaava yhteinen ystävämme lahjoitti hääparille metallisen lukon, johon oli kaiverrettu heidän nimensä ja hääpäivänsä päivämäärä. Korttiin tuo poika oli kirjoittanut pienen kauniin tekstin lukon taustana olevasta tarinasta ja lukon käyttötarkoituksesta. Kertomuksen mukaan rakkaudenlukkojen perinne on lähtöisin Baltiasta tai slaavilaisista maista, Latviassa, Liettuassa, Puolassa, Slovakiassa ja Unkarissa lukkoja on pienten siltojen kaiteisiin ripustettu jo 80-luvulla. Vasta 2000-luvun taitteessa niitä on alkanut ilmestyä siltoihin myös Italiassa (Firenze, Rooma) ja espanjalaisten mukana aina Montevideossa Uruguayssa saakka. Lukko symbolisoi ikuista rakkautta, rakastunut pari kaivertaa itse tai kaiverruttaa lukkoon nimensä tai puumerkkinsä tärkeän päivämäärän kanssa ja kiinnittää lukon valitsemaansa sillankaiteeseen. Avaimet pudotetaan hymyillen alla virtaavaan jokeen merkiksi siitä, ettei näiden kahden ihmisen liittoa ja heidän välistä rakkauttaan ole tarkoitettu koskaan purettavaksi. Hymyillen siksi, että yhteisestä tiestä tulisi valoisa ja pitkään onnellinen, että elämä olisi täynnä hymyä ja aiheita siihen.


Tampere on saanut oman rakkaudensiltansa lukkojen täyttämine kaiteineen, edellisenä kesänä kun lukoista kirjoitettiin paljon, niiden määrä rakkaudensillalla kasvoi räjähdysmäisesti. Patosilta Satakunnansillan kupeessa on mitä parhain paikka rakkauden näkyväksi tekemiselle. Silta on varattu ainoastaan kävelijöiden ja pyöräilijöiden käyttöön, se on rauhallinen ja kiireetön silta. Sillalla on penkkejä ja levikkeitä myös, sillä voi viipyillä, halailla ja kuherrella suojassa liikenteen meteliltä. Sillalta avautuu kaunis maisema kaikkiin suuntiin, se sijaitsee keskellä vanhaa tamperelaista miljöötä, siellä tuntuu että aika ympärillä on pysähtynyt. Sillalla on tunnelmaa, sen alla virtaava Tammerkoski peittää salaiset kuiskaukset ja vie mukanaan avaimet, jotka sen tummaan syvyyteen heitetään.

Vaikka omaa lukkoaan ei siltaan olisikaan kiinnittänyt, on rakkaudensilta käymisen arvoinen paikka - ajan kanssa koettavaksi tai nopeasti ohi kuljettavaksi. Kymmenine lukkoineen ja satoine tarinoineen se antaa ajattelemisen aihetta, se saa hymyilemään. Lukkoja on kiva hypistellä, käännellä ja katsella niiden erilaisia tekstejä ja päivämääriä, arvailla mitä kaikkea niiden kaikkien taakse kätkeytyykään. Yllätyksekseni löysin sieltä myös tutut nimet ja tutun päivämäärän kertovan lukon, onnittelin hiljaisesti entistä työkaveriani ison askeleen ottamisesta ja toivoin kaikkea hyvää heille elämässä eteenpäin tuolla sillalla seistessäni. Lukko siltaan ja avaimet Tammerkoskeen - pieni ele, iso asia. 

Kysyin pari vuotta sitten pyhäinpäivänä vihityltä ystävältäni mihin he ovat oman lukkonsa kiinnittäneet, jättivätkö he sen häämatkallaan johonkin vai valikoituiko kiinnityspaikaksi entinen tai nykyinen kotikaupunki. Ystäväni näytti hieman kysyvältä, joten selitin. Hän pärähti nauramaan, ilmeisesti kortti oli hääjuhlan jälkimainingeissa joutunut erilleen lahjasta, lukko oli heillä kotona samassa paketissa, johon lahjoittaja oli sen laittanut. He olivat kuulemma muutaman kerran aavistuksen ihmetelleet miksi varastokoppi tai jomman kumman polkupyörä olisi pitänyt lukita nimikoidulla ja hääpäivän sisältävällä lukolla ja jättäneet sen sitten toistaiseksi odottamaan parempaa käyttötarkoitusta. Hihii, onkohan jollekulle muullekin käynyt näin? Kun symbolilukot rantautuivat Suomeen ja niitä alkoi ilmestyä siltojen kaiteisiin, niitä poistettiin kaupunkien kunnossapito-osastojen toimesta. Niiden ajateltiin olevan ilkivaltaa tai polkupyöräilijöiden jäljiltä jääneitä unohduksia. Kaikkiahan lukot eivät miellytä, toiset pitää niitä rumistuksina, osa jopa terveysriskinä niin sillan alla virtaavan veden ekosysteemille kuin sillalla kulkeville ihmisille lukkojen ruostuttaessa ja haurastaessa kaiteet ja sillan rakenteet. Maailmaan mahtuu mielipiteitä, mutta onneksi Tampereen kaupunki on kuitenkin tehnyt periaatepäätöksen, että lukot saavat olla sillassa rauhassa siihen saakka, kunnes ne joskus edessä olevan kunnostusurakan aikana joudutaan katkomaan pois. Toivottavasti kenenkään liitto ei katkea siihen kuitenkaan.


Ikuista rakkautta ja rakkautta ruokaan. Rakkaudensillan kupeesta löytyy paljon upeita kahviloita ja ravintoloita kulkipa siltaa kumpaan suuntaan tahansa. Romantiikkaa täynnä olevana iltapäivänä voi valita haluaanko Ranskaan vai Italiaan, sillan puolivälistä kun on suurinpiirtein yhtäpitkä matka molempiin. Frenckellin puolella aukion toisella laidalla Aleksis Kiven kadulla sijaitsee kertakaikkiaan ihastuttava kaksikerroksinen vanhanaikainen ranskalaishenkinen kahvila, Cafè La Famille. La Famille on samaa perhettä Onkiniemessä sijaitsevan Bistro Pannu & Huoneen kanssa, kahvilan valikoimista löytyy samanlaiset mielettömän herkulliset salaatit, täytetyt leivät ja erikoiskahvit kuin isosiskoltaankin. Arkipäivän hälinästä suojaan jäävän yläkertansa ansiosta La Famille on ihanteellinen treffipaikka pienille kahdenkeskisille hetkille. Upottavien ihanien sohvien syleilyssä voi supattaa salaisuuksia, nauttia samasta maljasta kahdella pillillä mansikkapirtelöä tai nauttia myöhäistä lounasta varhaisen illallisen sijaan tarvitsematta huolia tämän maailman ongelmista. http://wanhawanilja.blogspot.com/

Sillalta Koskipuiston puolelle kävellessä vastaan tulee Hotelli Tammer ja sen alakerrassa pieni sisäänkäynti, joka johtaa Italiaan. Olen kävellyt tästä Tammerin puiston suihkulähteiden suojaan jäävästä ovesta ohi tsiljoona kertaa kesän ja syksyn aikana poikkeamatta kuitenkaan sisälle. Kiitos yhdelle rakkaalle ystävälle - sie olit vihdoin tarpeeksi hyvä syy mennä sisälle, sie ja te seitsemän muuta naista. Trattoria on nimensä mukaisesti italialaiseen ruokaan erikoistunut viinikellarimainen ja rento ruokaravintola, jonka sisustuksessa on käytetty ajatusta. Akustiikka ei ravintolassa ole ihan parhaimmasta päästä ja kun sali on täynnä, on hälinääkin sen mukaisesti. Mua se ei kuitenkaan mitenkään ainakaan tällä ensimmäisellä käyntikerralla kyllä häirinny, se saattoi toki johtua siitä, että meän oma pöytä oli varmaan se hälisevin - voitte kuvitella kun yhdeksän naista vaihtaa pitkästä aikaa kunnolla kuulumisiaan hyvän ruoan ja viinin äärellä! 

Trattoria on tunnelmallinen, jotenkin modernilla ja tyylikkäällä tavalla lämmin, mitään kellarimaista nuhjuisuutta ei siellä ole. Isolla porukalla homma toimi, palvelu oli hyvää ja kohtuullisen nopeaa myös, mitään ei joutunut odottamaan liian kauan, ei edes laskuja. Vaikka tuolloin oli tavallinen arki-ilta, oli ravintola lähes täynnä. Perheitä, pariskuntia, business-porukkaa ja ystävyksiä, kaikki tuntuivat viihtyvän. Trattorian ruokalista on lyhyen yksinkertainen, silti ainakin minulla oli vaikeuksia päättää oma annokseni kun kaikkea olisi halunnut maistaa. Pizzat, pastat, risottot ja pihvit, muutama kasvisannos ja kalat kuulostivat kaikki hyvältä! Kokeilin pitkällisen pohdinnan jälkeen Pasta Manzon, joka esittelynsä mukaisesti sisälsi ylikypsää häränrintaa, punaviinikastiketta, helmisipulia ja herkkusieniä. Annos oli vähän kuiva, ylikypsä ja juuri sen ylikypsyyden mie oisin siitä vaihtanu kyllä pois, mutta mitään muuta en. Maku oli erinomaisen hyvä - pitää mennä uudestaan testaamaan jotain muuta, vähän vähemmän kypsää. http://trattoria.fi/

Ranskaan vai Italiaan, ranskalaista vai italialaista, pieneen nälkään vai vähän isompaan... En osaa päättää, seison kahden vaiheilla vähän niin kuin tuon sillan puolivälissä keikkuen ja päädyn valitsemaan tällä kertaa molemmat. Kunnon annos pastaa lounaaksi ja sitten lämpimän leivän talvisen illan pikkupalaksi sekä että Trattorian ja La Famillen henkeen:


KANAPASTA
4 annosta:

8 kerää tagliatelle -pastaa
400g hunajamarinoituja kanafileitä
1 iso sipuli
2 kynttä valkosipulia
1 prk ranskankermaa
5 isoa herkkusientä
(½ dl vettä)
vajaa ½ tl mustapippuria
vajaa ½ tl chilijauhetta / paprikajauhetta
ripaus oreganoa tai basilikaa
luraus soijakastiketta
öljyä paistamiseen

- Kuori ja pilko sipuli, silppua valkosipuli. Pese ja pilko kanafileet ja herkkusienet. Kuumenna sitten pannulla öljy, lisää siihen valkosipulisilppu, mustapippuri ja chilijauhe ja kuullota hetki. Nosta kyytiin sitten myös sipulit, hetken perästä kanat ja viimeisenä herkkusienet.
- Kun kaikki ovat paistuneet kivasti, lorauta mukaan pikkaisen soijakastiketta ja sekoita joukkoon myös ranskankerma. Keitä pasta kastikkeen hautuessa hiljalleen. Jos tuntuu, että kastike on kovin paksua, voi sitä pikkasen ohentaa vedellä. Lisää oregano tai basilika vasta tässä haudutusvaiheessa.
- Valuta valmis pasta, kaada se tarjoilukulhoon ja sekoita sitten joukkoon kanakastike. Koristele annos vaikkapa muutamalla lehdellä basilikaa ja nosta pöytään :)

Tää ruoka on helppo ja nopea "pelipäivän pasta". Riippuen siitä mitä jääkaapista tai lähikaupan hyllyltä löytyy, voi ranskankerman tilalla käyttää myös Creme Bonjour Cuisine -ruoanlaittofraicheja, ruokakermaa, ruoanlaittoon sopivaa turkkilaista jugurttia tai vaikkapa maustamatonta sulatejuustoa.

Jos pastasta haluaa kermaisen tomaattista, valkosipulien ja mausteiden kanssa voi pannulle heittää pari ruokalusikallista tomaattipyreetä. Jos tykkää makeammasta ruoasta, ananaspalat antaa tälle hauskan vivahteen, myös tuore tomaatti sopii varsinkin tuohon tomaattisempaan versioon myös loistavasti.


PEKONI-BRIELEIVÄT Jamie Oliverin tapaan
4 annosta:

4 siivua maalaisleipää
8 siivua (1 pkt) amerikanpekonia
1 pkt Brie-juustoa
1 ruukku rukolaa eli sinappikaalia
mustapippuria suoraan myllystä

- Paista pekonisiivut pannulla, nosta ne syrjään ja paahda sitten leivät kevyesti pekonirasvassa. Asettele leivät uunipellille, jaa jokaiselle kaksi pekonisiivua ja pari siivua juustoa. Lämmitä leipiä uunissa sen verran että brie hieman sulaa. Lämmitys ei kuitenkaan ole välttämätöntä.
- Revi leipien päälle rucolaa, rouhaise muutama ropsaus mustapippuria kruunuksi ja tarjoile.

Ai samperi, että joskus yksinkertainen voi olla hyvää!

tiistai 8. helmikuuta 2011

Ihania klassikoita vuosikymmenten takaa

Loskainen harmaa päivä, vähän harmaa olo, tukkoinen ja nuhainen, sellainen että tekisi mieli töiden jälkeen vain kääriytyä peiton mutkaan sohvalle ison teemukin kanssa ja olla tekemättä mitään. Keithäytä tee ja kääriydy peittoon, ole kerrankin laiska ja rentoile, älä tee mitään ylimääräistä, nauti vain. Kävele kuitenkin mutkan kautta kotiin, käy kirjastossa tarkistamassa dvd-hyllyn tarjonta ja nappaa mukaan ihanat vanhat klassikot vuosikymmenten takaa, anna niiden viedä sinut mukanaan huolettomiin maailmoihinsa kauas märkiä katuja piiskaavan räntäsateen ulottumattomiin. 

Aloitin oman löytöretkeilyni kirjastoaarteiden parissa viime syksynä, kun rakkauteni kanssa tuli puhe vanhoista Hollywood -tähdistä ja heidän elokuvistaan, klassikoista joihin aina viitataan ja joista aina puhutaan, mutta joita ei oikeasti koskaan ole tullut katsottua. Noita filmejä ei saa videovuokraamoista, ne löytää ainoastaan kirjastoista. Kuinka moni teistä on hyräillyt tunnusmusiikkia joistain näistä, Chaplinin Smile -kappaletta tai Breakfast at Tiffany's -elokuvan Moon Riveriä? Tai hymyillyt ymmärtävästi Sex and the City -sarjan naisten viittauksille The Way We Were -leffan loppukohtaukseen, jossa Katie sipaisee Hubbell Gartnerin hiuksia ja lausuu kuuluisat sanat: "The girl is lovely, Hubbell"? 



Katsottavien elokuvien lista on pitkä, vielä puuttuu minultakin Monacon ruhtinattarena nuorena kuolleen kaunottaren Grace Kellyn leffoja, Mary Pickfordin mykkäfilmejä, Laurence Olivierin, Vivien Leightin ja Kirk Douglasin unohtumattomiksi tekemiä elokuvia. Vanhat filmit on ihania, niiden rakkaus on naivilla tavalla kaunista ja hahmot persoonallisia. Hyvät ihmiset ovat noissa elokuvissa luonnollisella tavalla hyviä pienine vikoineen eivätkä pahiksetkaan ole määrättömän pahoja. Skandaaleilla ei mässäillä, monet tapahtumat jätetään katsojan oman mielikuvituksen varaan ja se tekee niistä lempeitä.

Elokuvia saa muistakin kirjastoista, mutta Tampereen pääkirjasto on mielestäni hyvä kirjasto. Se on lähes keskellä kaupunkia ja se on mielenkiintoinen - jo pelkkänä rakennuksena siis. Metso -kirjaston on suunnitellut arkkitehtipari Raili ja Reima Pietilä, he voittivat vuonna 1978 kirjaston suunnittelusta järjestetyn kilpailun tällä työllään, joka ylhäältä päin muistuttaa soidinmenoihinsa valmistautuvaa metsoa. Monumentaalinen ja hauskalla tavalla kaupunkikuvaa piristävä kirjasto avattiin yleisölle syksyllä 1986. Saman pariskunnan suunnittelema on muuten myös pari vuosikymmentä aiemmin, vuonna 1966 valmistunut Kalevan kirkko, joka Metson tapaan ylhäältä päin katseltuna näyttää koko komeutensa. Kalevan kirkon muoto on röyhelöeväisen kalan Jeesuksen kristillisen symbolin innoittamana. Kirkko oli Metson tapaan aikanansa ultramoderni, hymyilyttää lukea kuvauksia kirkosta, joiden mukaan kriittiset kaupunkilaiset ovat kutsuneet rakennelmaa niin nimellä "sielujen sulatusuuni" kuin "Viljasen siilo" silloisen Kalevan kirkkoherran Paavo Viljasen mukaan veisteltynä.

Onkohan Tampereella muita tämän sarjan rakennuksia? Tampereella tai muualla Suomessa. Pitänee tutustua Pietilöiden töihin tarkemmin ja tehdä löytöretkiä arkkitehtuurin maailmassa joku päivä. Mutta koska nautin elokuvista tänään, teen sen popcornien kera. Itse tehtyjen, tuoksuvien, raksuvien: 

POPCORN
2 leffakupillista:

Popcorn-jyviä
öljyä

- Laita iso kattila (4 litrainen) tulelle ja kaada kattilaan pohjan peitto öljyä. Lähes kaikki laadut käy (rypsiöljy, auringonkukkaöljy, oliiviöljy). Älä jätä öljyä kuumenemaan yksin, seuraa sitä vierestä koko ajan vahinkojen välttämiseksi.
- Kun öljy on kuumaa, kippaa mukaan kattilan pohjanpeitto popcorn-jyviä ja sulje kansi. Jos et ole varma öljyn kuumuudesta, pudota sinne ensin yksi jyvä. Jos se alkaa heti sihistä, kaada mukaan muutkin. Jos ei, poimi se haarukalla pois ja odottele kuumentumista vielä hetki.
- Pidä kattilan kansi suljettuna niin kauan kun popcornit paukkuvat ettei tulikuuma öljy aiheuta harmia. Ravista kattilaa välillä voimakkaasti, jotta paukkuvien poppareiden mukana ylöspäin nousevat vielä räjähtämättömät jyvät pääsevät takaisin pohjalle kuumenemaan.
- Kun pauke hiljenee, nosta kattila sivuun ja kaada lämpimät popcornit tarjoiluastioihin. Käytä patalappuja.
- Mausta valmiit popcornit mielesi mukaan suolalla tai käytä valmiita mausteseoksia.

Mie tykkään käyttää maustamiseen noita valmiita mausteseoksia, joita saa ostaa Finnkinojen leffateattereista á 11,50 per kannu (916g). Kaapista löytyy vaihtoehtoina jo parmesan, sour cream & onion ja nacho cheddar, kaikki parhaat siis. Nuo kannut riittävätkin sitten seuraavan 5 vuoden tarpeisiin, vaikka meillä syödään poppareita kaikkien suolasten napsujen tilalta. Itte tehtynä ne on aivan voittamattomia, lyö mikroversiot laudalta 100-0!

Makeiden popcornien saloihin en ihan vielä ole vihkiytynyt, mutta mieli tekisi kovasti sokeroituja, karamellisoituja tai suklaalla päällystettyjä versioita kokeilla valmistaa. Voihinkin kuulemma toiset tekevät, joten testaampa piakkoin senkin.

maanantai 7. helmikuuta 2011

Toisen roska on toisen aarre

Kuka tykkää kirppareista, käsi ylös? Minä, minä! Melkein mikään ei oo parempaa kuin tehdä kierros tutuilla ja uusilla kirpputoreilla, silloinkin kun mitään erityistä ei oikeastaan edes etsi. Kirpparikierros on seikkailu, koskaan ei tiedä minkä pöydän nurkassa odottaa jokin aarre, minkä kulman takaa saa silmiinsä uuden ihanan parin ruusukuppisarjaansa, erikoisen tyynyn sohvan nurkkaan tai mistä hyllystä löytää minkäkin kaunokirjallisen yllätyksen. Aarteita on niin monenlaisia kuin on etsijöitäkin, joskus on tullu hymyiltyä ihan ääneen ystävien kanssa sitä miten erilaiset asiat kukin kierroksillaan bongailee, miten erilaiset esineet kiinnittävät kunkin huomion. Toisen roska on toisen aarre, joku haluaa eroon turhista tavaroistaan ja joku toinen löytää niistä itselleen jotain ihan uutta. Tuntuu hullulta ostaa kaikki kaupasta kalliilla hinnalla kun löytämisen ilon lisäksi kirpparilla säästää selvää rahaa. Kirjat harvoin kuluvat muutamasta lukukerrasta tai astiat useammastakaan käyttövuodesta. Monia hieman aikaa nähneitä tavaroita voi itse fiksailla, tarvikkeitakin siihen saattaa löytää kirpputoripöytien kätköistä.

Tampereella on valtava määrä hyviä kirpputoreja ja ihan keskustassa vielä. Radiokirppis Laukontorinrannassa ja Bonuskirppis Itsenäisyydenkadulla lienee ne perinteisimmät ja tunnetuimmat, mutta Kyttälän Kirppis ja Ilona-shop Satakunnankadulla on molemmat uusia ja laadukkaita, niissä on myyjän kannalta vielä kohtuulliset pöytävuokrat ja palvelu pelaa. Isoissa on toki etunsa, paljon kävijöitä ja siten menekkiä, mutta niin on etunsa pienissäkin: pöydät pidetään siistinä, kirpputorin pitäjät ovat mukavia ja tuntevat myyjänsä ja tuotteensa, hävikki on pienempi ja asiakkaat oikeasti tekemässä löytöjä. Sammonkirppis on ollut loistavien osumien tekokohde, kannattaa ehdottomasti vierailla, jos Kalevaan päin muuten on asiaa.

Kokeilimme ystäväni kanssa ennen joulua kirppareiden kiertämisen sijaan kirpparimyyjänä toimimista. Voi se oli hauskaa! Onhan prosessissa vaivaa eikä se välttämättä maksa itseänsä rahassa takaisin jos jokaisen työtunnin ja kuljetusjärjestelyn euroissa laskee, mutta myytävien tavaroiden valitseminen, lajittelu, hinnoittelu ja listaaminen oli kivaa iltapuuhaa puhumattakaan myyntipöydän esillepanojärjestelystä ja kunnossa pidosta tuon myyntiviikon aikana. Valitsimme omaksi kirppariksemme Satakunnankadulla sijaitsevan Kyttälän kirppiksen pääasiassa sen loistavan sijainnin takia, matkalla töistä kotiin kun tuli helpoiten käytyä katsomassa myyntipöydän tilannetta ja lisäämässä tavaraa vajenneeeseen valikoimaan. Kuuden myyntipäivän tuotto oli lähes 100 euroa yhteensä, kaksi tyytyväistä myyjää pääsi eroon eurolle ja parille hinnoittelemistaan bilevaatteista, laukuista ja kengistä ja muutamista käyttämättä jääneistä kodin tarvikkeista, saivat kaappeihinsa tilaa uusille ihanuuksille. Salaa jäimme muutamana iltana vilkuilemaan pöytäämme tutkivia asiakkaita ja tulimme valtavan iloisiksi ihastuneista ilmeistä ja onnellisista huudahduksista, kun etsijät löysivät omasta pöydästämme jotain itseään miellyttävää pikkujoulupäällepantavaa ja meille turhiksi jääneet tavarat löysivät uudet onnelliset omistajansa.

Alla on linkkilistaa, jonka avulla voi katsastaa Tampereen kirppistarjontaa, jos vaikka sattuisi suunnittelemaan seuraavalle viikonlopulle pientä kierrosta löytöjen tekemisen jännittävään maailmaan:


Näiden myyntipöytäkirppareiden lisäksi kannattaa ehdottomasti käydä vilkaisemassa ainakin Kierrätyskeskuksen kirppis Koskarin vieressä, UFF:n kirppis Hämeenkadulla Veromodan ja Clas Ohlsonin välissä, Fidan lähetystori Näsilinnankadulla, Pelastusarmeijan kirppis Metsokirjaston vieressä ja SPR:n Kontti -kierrätystavaratalo Lielahdessa. Ja sitten muutamat ihanat erikoiskirppikset tietenkin:


Kirppareiden lisäksi aarteita voi löytää ihan perinteisistä roskista myös. Omiin roska-aarteisiini lukeutuvat erilaiset tyhjät pullot, tölkit, purkit ja purnukat. Hieman mielikuvitusta, maalia, nappeja, helmiä ja rautalankaa, paperia, liimaa, vähän aikaa ja vaivaa, ja ihanat uniikit aarteet ovat valmiit. Mun pieni koti on täynnä mitä kummallisempia tuunauksia, koriste-esineitä, kynttilälyhtyjä, pieniä säilytyspurkkeja ja vähän isompia laatikoita erilaisten askartelutarvikkeiden, keskeneräisten kirjoitelmien ja muiden tärkeiden tavaroiden tallettamiseen. Osa läheisistäni kärsii myös näistä luomisvimman tuloksista, naapurit ovat saaneet kesän aurinkoiset päivät ihmetellä pihalla vanhan talon portailla kuivumassa olleita keskeneräisiä tuotoksia.


Koska kirppareiden kiertely on ihan parasta kunnon tyttöseurassa, haluan lämpimästi suositella erästä jänskää ja vähän erilaista tyttölounaspaikkaa ihan kaupungin keskustassa, josta tuolla ylempänä olikin jo kuva. DeliCioso - ihana pieni amerikkalaistyylinen kahvila Verkatehtaankadulla Tuomiokirkonkadun ja Aleksanterinkadun välissä. DeliCiosossa on ihan mielettömän hyvät täytetyt bakelit (kylmät ja lämpimät), pannukakkuannokset on myös paitsi valtavia niin todella herkullisia eikä hinnat kurita kukkaroa! Älä kävele ohi testaamatta - oikein harmittaa, että itte oon tehny niin monesti aikaisemmin. http://delicioso.fi/

Pancakesit, pancakesit, mmm... Otetaan DeliCiososta mukaan oikein kunnon perinteiset jenkkipannukakut ja nautitaan niitä kotona ittetehtyinä versioina, jos Tampereelle saakka ei pääse tämän kahvilan herkkuja kokeilemaan:

PANCAKES 
- AMERIKKALAISET PANNUKAKUT
6 annosta:

3 kananmunaa
3 rkl fariinisokeria
5 dl vehnäjauhoja
3 tl leivinjauhetta
1 tl vaniljasokeria
½ tl suolaa
2 dl maitoa
1 prk kermaviiliä
½ dl voisulaa
voita paistamiseen

- Vatkaa munat ja fariinisokeri kuohkeaksi vaahdoksi, onnistuu ihan käsivispilällä. Sekoita kuivat aineet ensin keskenään, lisää niitä sitten vaahtoon vuoronperään nesteiden (maito, kermaviili, voisula) kanssa sekoittaen taikinan aina välissä tasaiseksi.
- Paista pannukakut pannulla voissa tai öljyssä.

Huomioi paistossa lämpötila! Taikina on koostikseltaan paksua ja jopa vähän semmosta sinkuvaa, pysyy aika hyvin muodossaan isollakin pannulla vaikka mulla ei mitään muotteja ollutkaan. Pancakeseista tulee paksuja kun taikina vielä hieman kuplii ja kohoaa pannulla, joten miedomman lämpötilan pikkasen pidempi paisto antaa paremman lopputuloksen: pinta ei pala eikä sisus jää raa'aksi. Mie pidin hellaa ihan kolmosella sen jälkeen kun olin pannun kerran kuumentanu kuumaksi asti. Paksu pancake on helppo paistaa, sen saa helposti käännettyä eikä se repeile samallalailla kuin suomalaiset ohukaiset.

Oi että nää oli nameja! Ja heleppoja! Oli pakko kokeilla itte kun edellisellä vierailukerralla DeliCiosossa työvuorossa ollu tyttö paisteli pannukakut samalla paistolevyllä edellisen asiakkaan pekoni-munabagelin kanssa ja sai pannarit maistumaan aavistuksen pekonirasvalta. Jäi nautinto vähän puolitiehen silloin vaikka syy ei pannariparkojen ollutkaan. Hedelmäcocktailin, kermavaahdon ja juoksevan hunajan kanssa tarjoiltuna tää oli aikas raikas setti. Banaani ja suklaakastike toimis kans ihan varmasti, samoin vaahterasiirappi ja mustikat (jos niistä tykkää).

Mmm! Yks semmonen reilusta soppakauhallisesta taikinaa tehty isolla pannulla paistettu pancake oli riittävä tarjoiluannos yhdelle, kun sen paloitteli osiin ja kasas täytteiden kanssa kerroksiksi lautaselle. Enempi määrä ois iltahämärässä saattanu alkaa tökkiin - varsinkin jos täytteenä ois ollu suklaa-maapähkinälevitettä tai jotain muuta supermakeaa jenkkijuttua. Blinipannulla paistettuna tai oikeita pancake-muotteja paistaessa käytettäessä pannukakkuja ei tartte paloitella, niitä voi kasata useamman päällekäin ja saada aikaiseksi kauniin pyöreän tornin.

Ehottomasti kokeilemisen arvoinen juttu tämä, suosittelen lämpimästi kaikille, jotka ovat mutkattoman ja maistuvan ruoan ystäviä!