keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Linna ja tarina linnassa tarjottavan ruoan takana

Olipa kerran upea talo ja perhe, joka muutti yhden kaupungin ikuisiksi ajoiksi. Se on lause, joka ensimmäisenä tuli mieleen, kun mietin ties monettako kertaa Hämeenpuiston päässä Näsinkalliolla kohoavaa Villa Milavidaa ja Nottbeckien sukua tuosta valkoisesta palatsista ohi ajaessani. Olen kirjoittanut talosta ja perheestä vuosien aikana useamman kerran, heidän saavutuksensa ja kohtalonsa ei ole jättänyt minua rauhaan. Enää talo ei ole se surullinen muistomerkki menneestä, jolta se aikaisemmin tuntui, se on vihdoin herätetty eloon ja tuo unohdettu pala kaupungin historiaa on nostettu näkyville Tallipihan ja Finlaysonin tehdasalueen kylkeen. Nyt talossa on museo, aivan niin kuin ensimmäistä kertaa sitä kiertäessäni sen ovessa luvattiin. Ei Hämeen Museo, mutta museo kuitenkin, sellainen, joka kertoo yhden komean tarinan paremmin kuin mikään kokoelmanäyttely montaa tarinaa yhtä aikaa.



Sateisina ja koleina kesäpäivinä kaupungin terassit huutavat tyhjyyttään, kesäkahviloiden pitäjät puistelevat päitään. Kovimmatkaan kesäfanit eivät ehdoin tahdoin palelluta sandaalivarpaitaan epävarmassa säässä, jäävät mieluummin kotiin tai menevät leffaan kuin hytisevät taivasalla. Jotta tällaisena kokoharmaana kesänä viitsii ulos lähteä syömään, pitää houkuttimena olla jotain muuta kuin aurinkoinen sää. Pitää olla jotain nähtävää, sellaista mitä huonokaan sää ei haittaa - erikoinen paikka, komea maisema tai tarpeeksi vahva tarina ruoan takana. Näsilinna tarjoaa tämän päivän tamperelaiselle tuota kaivattua jotain muuta, tarinan ja ruoan, jonka avulla pääsee lentämään reilun sadan vuoden taakse Nottbeckien ajan ylimystön suurilla kuvioilla tapetoituihin tummapuisiin ruokasaleihin.
 

 


Herra K:n kanssa Näsilinnaan lähtiessämme otimme mukaamme perheemme nuoren miehen sekä pohjoisesta vierailulle tulleet vanhempani. Vanhemmat tietävät, että rakastan kotiseutuhistoriaa ja vanhoja tarinoita, siksi he ovat innolla mukana, kun lupaan, että hekin saavat kuulla Näsilinnassa jotain aivan uutta. Palatsin alakerran Cafe Milavidasta ostettu 7 euron hintainen museolippu on pieni tarra, jonka ansiosta yläkertaan kiivettyään saa korvilleen kuulokkeet ja käteensä pienen painikkeen, omankielisen opastuksen läpi museosalien ja Nottbeckien perheen historian. Näköisnukkien ja linnan alkuperäisillä kalusteilla ja tavaroilla sisustettujen huoneiden avulla museokävijälle maalataan kuva arvovaltaisesta ja aristokraattisesta venäjänkielisestä perheestä, jota aikalaiset tavalliset kaupunkilaiset eivät oikeastaan tunteneet. Omissa oloissaan ja piireissään eläneen, tekstiilitehtaan menestykseen nostaneen perheen tarina palatseineen, tallipihoineen, kirkkoineen, suihkulähteineen, sähkölamppuineen ja ananasviljelmineen on kuitenkin jättimäinen pala Tampereen historiaa. Järkähtämättä paikoillaan seisovine monumentteineen tuo tarina on vahvasti läsnä tässäkin päivässä. On kutkuttavan upeaa nähdä se kaikki kunnioittavasti museoituna.





Rouva Kyllikki Helenius on tehnyt mahtavan työn taltioidessaan unohdetun perheen historian kirjoihin ja kansiin. Hänen kirjoistaan tai hänen kirjoistaan lainatuista jutuista minäkin olen tiedonnälkääni monet kerrat sammuttanut. Pysähdyn hetkeksi museon viimeisen huoneen ikkunan ääreen ja katselen kuivunutta valkoista ruusua, joka makaa ikkunalaudalla. Ruusuun kiinnitetyssä kortissa on koukeroinen teksti: "11.6.2015 Museo Milavida, Peter ja Olga von Nottbeckin sekä heidän lastensa muistolle, Kyllikki Helenius". Rouva Heleniuksen kynästä tuo lause on todellinen, hän on muistanut heitä, hänen ansiostaan Peter von Nottbeckin tyttären uurnakin saatiin sukuhautaan Lielahteen. 






Kivilinnan ikkunoista avautuu kukkulan alla kukoistava kaupunki niin kuin se avautui yli 100 vuotta sittenkin. Puut ja talot ympärillä ovat kasvaneet, osa silloin tutuista näyistä ovat kadonneet jo olemattomiin. Vaikka Peter von Nottbeckin perhe ei koskaan ehtinyt asua talossa perheen orvoksi jääneitä lapsia lukuunottamatta, heidän henkensä on talossa. Katsellessani ikkunasta kuvittelen puiden välistä pilkottavan punatiilisen maakellarin viereen puisen puuhuvilan, ravintolaksi ja matkustajakodiksi muutetun, tulipalossa vuonna 1913 tuhoutuneen vanhan Milavidan, jossa Nottbeckin veljeksistä useampikin aikaan asui. Siristän silmiäni ja yritän nähdä puutarhan lasikattoiset kasvihuoneet ja pitkähameiset, hattupäiset naiset istumassa puutarhassa iltapäiväteellä.

Kukkulan päällä majesteetillisena seisova, museoksi ja ravintolaksi muutettu valkoinen talo on nähnyt monenlaista, paljon sellaista, mitä ei jälkipolville ole kirjoitettu. Niistä asioista viriää luontevasti ruokapöytäkeskustelu, kun museon sulkeuduttua istuudumme alakerran ravintolan pöytään. Perheen nuori mies, jota tavallisesti olisi vaikea saada innostumaan museokäynnistä, tykkäsi Näsilinnasta, ei tiennyt että sellaista elämää oli ollut Tampereella. Äitini palaa halusta kuulla lisää ja ihmettelee, miksi hän ei aiemmin ole kuullut Nottbeckeistä missään yhteydessä mitään. Niin, miksi ei?








Painavat kristalliset juomalasit helähtävät kauniisti kun niillä skoolaa. Kesälle. Ja Nottbeckeille. Ja vähän meille itse kullekin. Nizzan salaattia, simpukoita sampanjavaahdolla, kylmäsavulohitartaria. Ravintola Von Nottbeckin ruokalistalta testataan niin nimikkoannos kuin hummeri ja Pyhäjärven kuhakin, huumorintajuinen tarjoilija vakuuttaa hummerinkin olevan ikkunan takana kimmeltävästä kotijärvestä. Hyvää. Ruoka on kaunista ja maistuvaa, löydän siitä ja taustalla hiljaa soivasta musiikista Nottbeckien ajan venäläiset ja ranskalaiset juuret päivitettynä 2000-luvulle. Koskaan aikaisemmin en ole syönyt museossa, en nauttinut ruokaa, jonka takana olisi ollut näin suuri tarina. "Keittiössä taidetaan rakastaa pisaroita ja kukkia", Herra K kuiskaa korvaani jälkiruokien kohdalla. Hymyilen hänelle, huomasin ihan saman. Kukat ja pisarat sopivat tähän harmaaseen suomalaiseen kesään.

tiistai 7. heinäkuuta 2015

Voiko 20-vuotinen kesäperinne muuttaa paikkakunnalta toiselle?

Yhtä varmasti kuin kesään kuuluu hyttyset, aurinko ja ruoanlaittaminen ulkona, niin varmasti siihen kuuluu myös kesäteatterikäynti isommalla porukalla. Perheelläni on pitkä perinne kesäteatteriyleisönä Oulussa Hupisaarilla, siellä Oulun Työväen Näyttämön kesäesitykset on muutamaa poikkeusta lukuunottamatta taidettu katsoa kaikki yli parinkymmenen vuoden ajalta, viime kesältäkin. Tampereelle en tuota kesäteatteriperinnettäni ole kuitenkaan osannut siirtää. Joka kesä katson esitteistä mitä ympäri Pirkanmaata milloinkin esitetään, tarkistan paitsi Pyynikin, myös Nokian Kennonnokan, Sappeen, Viikinsaaren ja Rönninkin, mutta koskaan en ole saanut löydettyä sitä oikeaa paikkaa tai päivää ostaakseni lippuja yhtään mihinkään.



Tälle kesälle saimme Herra K:n kanssa mahtavan tilaisuuden tutustua Pyynikin kesäteatterin, sen kaikkein vanhimman ja kaikkein komeimman, kantanäytökseen jo etukäteen. Esikoiskirjailija Veera Niemisen tekstiin perustuva Avioliittosimulaattori oli jo kirjana hyvässä mielessä niin kesäteatterimainen, että melkein en malttanut odottaa kesäkuuta ja sitä, että me pääsemme katsomaan visuaalisen version tarinasta oikeasti. Avioliittosimulaattorissa itäsuomalainen nainen ja länsisuomalainen mies tapaavat toisensa maatalousnäyttelyssä puolueettomalla maaperällä Keski-Suomessa ja rakastuvat. Nainen jättää hänelle tarjotun huipputyötilaisuuden käyttämättä ja lähtee miehen kotitilalle kuukaudeksi "koeajalle". Kun omat ystävät pitävät lähtijää hulluna ja perille päästyä aivan toisella kulttuurivyöhykkeellä sijaitsevalla kotitilalla paljastuu asuvan miehen lisäksi  myös miehen pikkuveli, leskeksi vuosikymmeniä sitten jäänyt isä ja naimaton setä totuttuine tapoineen, mitä muuta siitä voi seurata kuin täydellistä kesäteatterimaista kohellusta, ihmissuhdesotkuja ja tapaeroista johtuvia väärinkäsityksiä toinen toisensa perään?

Lehdistökuva: Leena Klemelä
Lehdistökuva: Leena Klemelä
Lehdistökuva: Leena Klemelä
Ajatus ennakkoasetelmasta ei petä. Kun rooleissa vilahtavat tutut nimet Eija Vilpas, Esko Roine, Tom Lindholm, Mia Selin, Mari Turunen, Samuli Muje ja Ola Tuominen, on kesäteatterifanin eteen kannettu hopeatarjotin täydellinen. Toiset sanovat tylsäksi sitä, että kesäteatterit ovat niin ennalta arvattavia. Minä kutsun sitä oletusarvoksi: kesäisen illan teatteriesityksen pitää olla hauska ja farssimainen, ampua yli täydeltä laidalta ja vain kiihdyttää hullunmyllyistä tahtiaan väliaikaa kohden. Se miten hyvä kesäteatterikappale on, ei ole kiinni siitä tietääkö loppuratkaisun etukäteen tai sisältääkö juoni yllätyksiä - ei. Onnistumisessa tärkeintä on se, kuinka hyvin teksti ja hahmojen kemiat toimivat näyttämöllä ja kuinka katsoja pääsee näytöksen siivin nauramaan paitsi roolisuorituksille, myös itselleen ja omalle elämänpiirilleen.

Pyynikin kesäteatterin illassa minä nauroin, nauroin välillä oikein sydämeni pohjasta, Veera Niemisen Ainossa kun oli niin paljon alati möksähtelevää ja kaikesta itseensä ottavaa ystävääni, rauhallisessa ja maanläheisessä Jussissa omaa veljeäni ja Eija Vilpaksen tulkitsemassa Ainon äidissä piirteitä tuttavaperheen rouvasta. Ja niin siellä nauroivat muutkin, Herra K näki yhdessä hahmossa tätinsä kopion ja toisessa työkaverinsa, vielä naimattomat ystävämme nauroivat Avioliittosimulaattorissa paitsi itselleen, myös omille äideilleen ja siskoilleen.




Ja kun puitteet sään, katsomon, lavasteiden, rantamaiseman ja väliaikatarjoilujen suhteen ovat kunnossa, on Pyynikin kesäteatterissa koettu komedianautinto täydellinen. Ensimmäinen askel kohti lapsuuden perheen kesäperinteen muuttamista Oulusta oman perheeni perinteeksi Tampereelle on otettu ja tie on auki, kiitos Pyynikin kesäteatterin Jari Niemiselle ja Jaana Harjulle. Ensikesänä en vetoa lippujen huonoon saatavuuteen tai kesäsuunnitelmien hankalaan ennustettavuuteen vaan vien Herra K:n Pyynikille uudelleen. Lippuja kun ei oikeasti ole pakko ostaa huhtikuussa vaikka niin väitetään. Samana päivänäkin niitä kannattaa vielä kysellä ovelta.