tiistai 30. syyskuuta 2014

Tampereen vanhin rakennus

Katselen päivittäin työhuoneeni ikkunasta Tampereen uusinta taloa, enkä voisi olla tyytyväisempi tapaan, jolla se sai tilansa tuhoamatta vanhoja rakennuksia tieltään, vanhat rakennukset kun kuitenkin ovat niitä kaikkein mielenkiintoisempia katsella. Entisissä kotikaupungeissani Oulussa ja Rovaniemellä kaupunkimaisemia katsellessa usein harmitti vanhojen talojen puute. Rovaniemi tuhoutui sodan jälkimainingeissa tyystin ja rakennettiin alusta saakka uudelleen 1940- ja 50-luvuilla, se selittää Rovaniemen suhteellisen nuoren ja rumahkonkin rakennuskannan vaikka jokirantojen maisemat horisontissa siintävine vaaroine muuten olivatkin komeat. Oulusta taas 1980- ja 90-luvuilla revittiin valtava osa keskustan vanhoista taloista. Uusien elementtitalojen alta saivat väistyä niin torinrannan puutalot, KOP:n komea kivitalo kuin Kauppahotellikin vaikka osa niistä taisi olla suojeltujakin. Tervaporvareiden kulta-aika oli päättäjien ajattelemattomuuden seurauksena kadota ikuiseksi ajoiksi pitkän historian omaavan kaupungin katukuvasta.


Tampere on vanhoja rakennuksia rakastavalle oikea aarreaitta. 1800-luvun lopusta ja 1900-luvun alusta peräisin olevia upeita taloja on keskustassa vaikka kuinka paljon. Kauppiaiden kiviset linnat Hämeenkadun varrella, työläisten asuintalot Juhannuskylässä ja punatiiliset tehdasrakennukset koskenrannassa, ne kaikki ovat aikansa muistomerkkejä. Kun muutin Tampereelle 10 vuotta sitten, sain käsiini "Kerro tarina, Tammerkoski!" -nimisen kirjasen, joka ikään kuin aikalaisnovellien muodossa kertoi osittain fiktiivisiä tapahtumia Tampereen historiasta lasten silmin. Tuolloin jo mieleeni jäi tarina Tampereen vanhimmasta rakennuksesta, jonka perustukset muurattiin katollisella keskiajalla 1400-luvulla.

Messukylässä, aivan päätien vieressä puiston keskellä, seisoo vanha kivinen kirkko. Kymmenen vuotta olen ehtinyt asua Tampereella, mutta vasta tänä syksynä lähestyin tuota rakennusta ensimmäistä kertaa. Olen ajatellut sitä usein, miettinyt miltä Tampere lähiseutuineen on näyttänyt yli 600 vuotta sitten, kun kaupunkia itseään ei vielä ollut edes olemassa. Ketä kirkossa silloin kävi ja mitä he elääkseen tekivät? Koskaan aikaisemmin ei ole tullut vartavasten ajeltua Messukylään tuota vanhaa kirkkoa katsomaan, mutta tänä alkusyksyisenä iltana syntyi yhtäkkiä ylimääräistä odotteluaikaa ja Messukylä tuli sopivasti mieleen juuri oikeaan aikaan. Kirkko valitettavasti oli silloin jo kiinni, mutta ulkoapäin sitä silti sai katsoa ja vähän koskeakin.



"Kerro tarina, Tammerkoski!" -kirjassa, jos oikein muistan, kerrottiin kristinuskon tulosta Tampereen seudulle. Tamperetta ei silloin ollut vielä olemassa, Pyynikinharjulla asui uskomusten mukaan noitia ja maahisia, joten Messukylä Iidesjärven rannalla oli se asutuskeskittymä, johon ristiretkeläiset seurakuntansa halusivat perustaa. Kylän asukkaat eivät tehneet vastarintaa uuden uskon saarnaajille vaan suostuivat kirkon perustamiseen sen suurempia mukisematta. Mutta kun nurkkakiveä ensimmäiseen puukirkkoon muurattiin, kävivät kyläläiset pimeän laskeuduttua laittamassa kiven alle omat luonnonuskoiset amulettinsa ihan vaan varmistukseksi, jos uusi jumala ei jostain syystä olisikaan ollut niin voimallinen. Vanhasta puukirkosta on nykyiseen noin 100 vuotta nuorempaan kivikirkkoon säilynyt puisia pyhimyskuvia.


Kirkkoa oli hämärtyvässä illassa jännitävää kiertää, katsella kaikessa rauhassa pihapiirin herrain hautojen koukeroisia kirjoituksia. Syvällä kirkon paksuissa kiviseinissä olevista ikkunoista ei juuri yltänyt kurkistelemaan sisään, mutta ei se liikaa haitannut. Kirkon toisessa päätyseinässä oli nähtävillä vanhoja koristemaalauksia, ja kirkon historiasta jonkin verran etukäteen lukeneena pystyi hyvin kuvittelemaan sen käyttöä eri aikoina, viljavarastonakin. Tampereen vanhin rakennus, jykevä ja komea totta tosiaan. Kuinkahan pitkälle meidän ajan jälkeen se edelleen seisoo paikoillaan ja kertoo tarinoitaan?

Mielikuvitukseni pääsi taas siivilleen, kun keskiaikaista kirkkoa katsellessani jäin miettimään sen perustamisen alkuaikoja ja noitavainoja Suomessa. Erään dokumentin mukaan olisi Messukylän seurakunnan alueella järjestetty noitaoikeudenkäyntejä yhteensä kuudelle syytetylle, joista kaikki olivat miehiä. Kuolemaan ei Messukylän noitakäräjillä ilmeisesti tuomittu kuitenkaan ketään. Tuomituksi tuleminen olisi vaatinut sen, että noituuden harjoittamisesta oli koitunut vahinkoa jonkun toisen terveydelle tai hengelle, Messukylän noitien tekoset olivat ilmeisesti olleet vähäisempiä. Eikä kuolemaan tuomittuja noitia Suomessa koskaan poltettu elävältä, noidat mestattiin ensin ja vasta ruumiit hävitettiin polttamalla. Kirkonpihaan aidattu kuoppa ei siis ollutkaan noitien polttamista varten kaivettu...


Kun illat pimenevät, tarinatkin ilmeisesti synkkenevät. Paitsi että tykkään kyllä paljon enemmän iloisista tapahtumista ja hyvän mielen tarinoista. Rakastan syksyä ja sen värejä, pakkaselta tuoksuvia aamuja ja pimeitä iltoja, joita valaisemaan terassille ja ikkunalaudoille saa sytyttää kynttilöitä. Syksyisenä iltana nojatuoli kutsuu käpertymään syliinsä kirjan kanssa ja hyppäämään mielikuvituksen matkaan omassa kodissa.

maanantai 22. syyskuuta 2014

Vaaleanpunainen elefantti keskellä kaupunkia

Monta monituista viikkoa olen katsellut keskelle kotikaupunkiani noussutta mustanpuhuvaa rakennusta, jota ei kerta kaikkiaan voi olla huomaamatta, niin musta ja niin korkea se on. Olen kiertänyt taloa ympäri ja taas ympäri tunnustellen sitä. Näyttääkö se modernilta vai vain keskeneräiseltä erikoisessa värissään? Onko se kaunistus vai kauhistus? Linjakas vai sekainen kokonaisuudettomuus? Olen kysellyt ystävien ja työkavereiden mielipiteitä siitä, mutta vain hyvin harva on kertonut pitävänsä siitä tai inhoavansa sitä, olevansa mykistynyt tai ihastunut sen edessä. Kaikki näkevät rakennuksen, mutta kukaan ei osaa sanoa siitä mitään. Aivan kuin keskellä huonetta olisi vaaleanpunainen elefantti, mutta huoneessa olijat kieltäytyvät näkemästä elefanttia tai ainakin puhumasta siitä. Paitsi että yhtä kollegaani laulattaa aina kun hän katsoo tornia ikkunasta: "506 ikkunaa tässä talossa on kaikkiaan. Niitä puhtaaksi kai milloinkaan en saa...", hän hyräilee.  




Valmistuessaan 25-kerroksinen, 88½ metrinen Sokos Hotel Tampereen Torni on paitsi Tampereen, myös koko Suomen korkein hotelli ja korkein asuinrakennus, meriitti, jota ei ihan helpolla saavuteta. Rakennus näkyy kaikkiin ilmansuuntiin jopa 10 kilometrin päähän Rajasalmensillalle kahden naapurikaupungin rajalle saakka - kyllä, me kiersimme Herra K:n kanssa koko Tampereen tuota tornia katsellen. Mistä tahansa suunnasta kaupunkia lähestyy, ei rakennusta voi olla huomaamatta. Uusi torni on muuttanut koko kaupungin profiilin, Tampereen kolme tornia (Näsinneula, Haulitorni ja Pyynikin näkötorni) on muuttunut neljäksi torniksi vuonna 2014.

Jotain todella kiehtovaa tuossa tummassa ja erikoisessa rakennuksessa on. Tulee noin vain ja valtaa koko näkymän, on aivan erilainen kuin mikään muu aiempi rakennus kaupungissa. Seisoo kuin majakka jykevänä ja turvallisen tuntuisena valoineen. Yksi sen ehdottomista hyvistä puolista on, että se pelasti 1800-lukuiset veturitallit ja haali ne helmojensa suojaan antaen niille uuden käyttötarkoituksen ravintola- ja kongressitiloina. Yhdisti punaisen tiilen itseensä nykyaikaisella ja hyväntahtoisella tavalla paiskaamalla kättä historian ja tulevaisuuden kanssa.



Tampereen kaupunkikuva on uudistunut menneiden vuosisatojen aikana kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja, nyt ensimmäinen suurimuutos osuu minun Tampere-aikaani. Ja täytyy sanoa, etten minä voi tätä muutosta pahakseni panna. Se on suuri muutos, sitä piti saada tunnustella ja tutkiskella rauhassa, mutta se on lempeä muutos kuitenkin. Kaikkea vanhaa ei revitty, mitään ei peruuttamattomasti hävitetty, kaupunki kerrostui uudelleen, kun Tampereen teollisuushistoriaa kunnioitettiin taivaisiin kurkottavaa tornia tehtäessä. Noenmustan talon ikkunat heijastavat taivaansinistä takaisin, se sopii kauniisti kaupunkikuvaan. Rakennuksen avoimen kulman yläosan tiilenpunainen sävy sitoo talon ympäristöönsä tyylikkäällä, nykyaikaisella tavalla.





Lokakuussa aukeavaan hotelliin tulee 305 huonetta. Montakohan ikkunaa talossa kaikkineen on? Olisipa hauskaa, jos tamperelaisen Heikki Salon sanoitus osuisi kohdalleen uudessa maamerkissä. Rakastin Miljoonasadetta teini-ikäisenä, aikuisena rakastan kotiani ja kotikaupunkiani. Jännittävää nähdä miltä tuo torni näyttää sisältä päin ja millaiset maisemat sen ikkunoista tulee olemaan. Uusi näkökulma kaupunkiin joka tapauksessa, tuosta suunnasta kaupunkimaisemaa ei aiemmin ole voinut ihailla. Kulloinkin vallitsevia taivaanvärejä takaisinheijastavien ikkunoiden ansiosta torni ainakin sopii ympäristöönsä säällä kuin säällä.

torstai 18. syyskuuta 2014

Taidetta työmatkan varrella

Kirjoitan verrattaen usein kotikaupungissani seikkaillessani lounaista tai ruoasta ylipäätään, eikä ihme sillä fyysinen ruoka on intohimoni. Kirjoitan ravintoloista, paikoista, joissa tarjoillaan mahantäytettä. Hirveän paljon harvemmin tulen kirjoittaneeksi siitä toisesta ruoasta, jota ihminen elääkseen tarvitsee ja myös sitä minäkin henkeni pitimiksi etsin aina kuin vain voin. Tampereella taiteenkin nälkään vastataan hyvin. Isoja ja pienempiä teattereita on monta, tanssi-, elokuva- ja musiikkitapahtumia järjestetään kiitettävästi ja taidegallerioita ja -museoitakin on useampia.


Joku päivä viime viikolla me puhuimme Herra K:n kanssa töistä kotiin ajaessamme siitä, miten pitkään aikaan emme ole ehtineet käydä yhdessäkään taidenäyttelyssä. Että TR1:n kesän ja alkusyksyn näyttelyt ovat menneet meiltä aivan ohi, samoin Tampereen Taidemuseon, Galleria Rongan ja Haiharan Taidekeskuksenkin näyttelyt. Silloin kun syksy loistaa ulkona kaikissa kauneimmissa väreissään ja aamut kietoutuvat taianomaiseen sumuun, sen huomaa: pikkuhiljaa olisi taas aika taiteelle. Finlaysonilla paikkaansa pitävä Galleria Himmelblau on meille molemmille uusi tuttavuus, mutta nyt kumpikin on kiinnittänyt siihen huomionsa ja sinne aioimme seuraavaksi suunnata Anssi Kasitonnin näyttelyä katsomaan.

Ja sitten, juuri kun taiteesta ja sen ikävöinnistä ääneen puhuttiin, sain aivan kuin vastauksena valokuvien, taulujen ja eri tyylilajeja edustavien taideteosten katsomisen kaipuuseeni taidetta työmatkani varrelle koko Takon tehtaan betonisen aidan pituudelta!


Kaikki ihmiset eivät pidä siitä, että kaupunkikuvaa väritetään. Kaikkien silmää ei miellytä se, että tasaisen harmaita ja rauhallisen värittömiä alikulkutunneleita tai seiniä maalataan räikein huomiovärein ja koristellaan rauhattomin kuvin. Aikaisemmin en ollut itsekään varma mitä mieltä isojen pintojen spreijaamisesta olin, mutta nyt tiedän: Pidän siitä - kun se tehdään kunnolla. Takon aidan teos on tehty kunnolla, minä toden teolla pidän tuosta kymmenien metrien mittaisesta värikylläisestä seinämaalauksesta, joka aamuisella työmatkallani saa minut pysähtymään äärelleen uudestaan ja uudestaan.

Kauempaa katsellessa teoksen hienoudesta ei välttämättä saa kiinni, mutta lähempää katsottuna se on mielenkiintoinen. Siinä on monta eri tasoa, monta pienempää osaa suuremmassa kokonaisuudessa. Menneisyyttä, tätä päivää ja tulevaisuutta, mielenrauhaa ja ympäristökatastrofin aineksia. Sammon taonta, Tampereen kaupunki eriaikoina punatiilipiippuineen ja Haulitorneineen, ja olinpa Haarlan palatsinkin bongaavinani teoksen tuosta osiosta.

  

 



Käykää katsomassa tätä viiden nuoren maalarin maalaamisen ilosta tekemää teosta itse ja antakaa sen herättää ajatuksia teissä. Kuvan satukirjamainen loppupää vangitsi minut tänä aamuna täysin. Karhu, joka chattaa ja mesettää ja häsättää tietokoneellaan, seuranaan susi, jota karhun keskittyminen muuhun kuin häneen näyttää aikalailla harmittavan. Kaveruksilla ei ole juttutuokiota tai korttipeliä meneillään, karhu on muissa maailmoissa. Ja sitten tuo kauris, joka seisoo hämmentyneenä metsän reunassa osaamatta päättää menisikö pidemmälle vai palaisiko takaisin. Metsä sellaisenaan taitaa pelottaa urbanisoitunutta kaurista...

maanantai 15. syyskuuta 2014

Tavallinen päivä ja sen kruunannut 3D-pasta

Syksyssä parasta on illat, kynttilät ja sohva, jonka nurkkaan käpertyä hyvän kirjan tai elokuvan kanssa. Paitsi että syksyiset päivät ovat ihania myös. Ne aurinkoiset, kun valo siivilöityy tietyllä tavalla keltaisen ja oranssin eri sävyissä. Ja sateiset, kun maa on musta ja taivas harmaa, mutta puiden lehdet hehkuvat värittömyyden välissä. Syksy tekee mielen vähän haikeaksi, haaveelliseksi, saa tuntemaan kiitollisuutta. Syksyllä lämpimät ja ihailevat tunteet ovat pinnassa. Liika innokkuus ja teennäinen pirteys eivät iske, kaikkein tavallisimmat asiat nousevat arvoonsa ja muuttuvat taivaallisiksi, kun ne kaikessa pienuudessaan saavat mahdollisuuden loistaa. Kesän juhlat on juhlittu, syksyllä arki on kaikkein rakkain.


Jos kesä on iloinen ja nauravainen vuodenaika, kirkas, kupliva ja valoisa, on syksy tummempi. Syksyisiin päiviin kuuluu erilainen ruoka kuin kesään, grillauskausi kepeästi marinoituine lihavartaineen, kalafileineen ja omasta pihasta poimittuine nopeine salaatteineen on jäänyt auttamattomasti taakse. Vihreä sato on syöty, loput yrtit roikkuvat pieninä kimppuina nätisti naruillaan kuivumassa. Kun luonto tummuu, vaativat syksyiset päivätkin tummempaa ruokaa saadakseen täyttymyksensä. Patoja. Keittoja. Laatikoita. Kastikkeita. Sellaisia ruokia, joissa maut on haudutettu kohdilleen rauhassa ja ajan kanssa raaka-aineita kunnioittaen.

Syysruokakaipuuseeni vastasi täydellisesti kauppahallissa paikkaansa pitävä pieni Ravintola LEO, johon ystäväni houkutteli minut lounaalle. Tavallisessa ravintolassa luvassa oli itsetehtyä, paikallista luomuruokaa, perheyritys, jonka yksinkertaisen lyhyen nimen kaksi iloista herraa kertovat olevan suvusta peräisin senkin. Ravintola LEOn ja Pitopalvelu LEOn parissa häärää kirjaimellisesti koko perhe: Pitkän uran taloushallintomaailmassa tehnyt isä, jonka nuoruuden unelma oma ravintola oli sekä sitten vaimo, pojat ja tyttäret, kuka kokaten, kuka vastuullisuutta kehittäen, kuka taas ravintolan ilmettä suunnitellen ja toteuttaen. Yksinkertaista ja tavallista: keittovaihtoehto, pastavaihtoehto, salaattivaihtoehto. Vastaleivottua leipää, höyryävää punajuurikeittoa ja tomaattinen lihapullapasta. Ei tekopirteää vaan kiitollista ja aidosti onnellista. Päivän listan pääsee kurkistamaan Ravintola LEOn Facebook-sivuilta.




Kun pitkään aikaan ei ole syönyt pastaa, LEOn tomaattinen lihapullapasta maistui äärettömän hyvältä, kerrassaan taivaalliselta. Kolmiulotteiselta, juuri sellaiselta, miltä sisältäpäin lämmittävän syysruoan pitääkin maistua. Siinä pastassa kaikki oli kohdillaan: näkö, tuoksu ja maku. Tunnen kiitollisuutta tällaisista pienistä ruokapaikoista. 

Koska tuon lämpimän tunteen ja kokemani monitasoisen makunautinnon kuvaileminen Herra K:lle oli vaikeaa, päätin kastikehaasteeseeni liittyen yrittää samanlaisen tomaattikastikkeen tekemistä itse. Italialaisen, perinteisen (mutta helpon), sellaisen, jossa tomaatin makeus ja hapokkuus, mausteet ja lämpö kaikki olisivat täydellisesti tasapainossa. Lopputulokseen olin kerrankin enemmän kuin tyytyväinen:


TOMAATTIKASTIKE
4 annosta: 

1 prk tomaattimurskaa (500 g)
1 prk tomaattipyreetä
oliiviöljyä
1 salottisipuli
1 valkosipulin kynsi
1 tl oreganoa
1 tl sokeria
½ tl timjamia
½ tl suolaa
½ tl punaviinietikkaa
pari rouhausta mustapippuria

- Kuori ja silppua sipuli ja valkosipuli. Lorauta kattilaan oliiviöljyä ja lisää siihen saman tien silputut sipulit, valkosipulit, tomaattipyree sekä oregano. Sekoittele seosta sen lämmetessä ja paistele sitä hetki sipuleita pehmentääksesi. Älä ruskista ettei maku kitkeröidy. 

- Lisää mukaan sokeri, tomaattimurska ja hetken kuluttua timjami, suola ja punaviinietikka. Anna kastikkeen hautua pienellä lämmöllä puolituntia, 45 minuuttia, ylikin, jos aikaa on. Ennen tarjoilua rouhi mukaan mustapippuria ja tarkista maku. Sekoita sitten kastike spaghetin joukkoon ja nauti. Tai lisää lihapullia, jauhelihaa tai vaikka mereneläviä kastikkeeseen ja nauti vasta sitten. Ja käytä loppu pizzassa tai lämpimissä voileivissä, jos sitä jää.

torstai 11. syyskuuta 2014

Calling Elvis

Olipa kerran rauhallinen ja kiireetön arki-iltapäivä, jolloin kahdella aikuisella ei ollut mitään erityistä tekemistä. Ei aikataulua, jonka mukaan olisi pitänyt juosta suoraan töistä jonnekin, ei paikkoja, joissa tiettyyn aikaan pitäisi olla. Ei sotkua kotona, ei akuuttia remonttia, ei yhtään hoitamista odottavaa asiaa. Kahdella aikuisella ei ollut kerrassaan mitään pakon sanelemaa tekemistä. Sellaiset iltapäivät ovat harvinaisia ja siksi me Herra K:n kanssa olimme vähän eksyksissä. Katsoimme toisiamme ja nauroimme, ehkä tekisimme kerrankin sitä, mille muulloin niin harvoin on aikaa: olisimme kahdestaan ja ihmettelisimme maailmaa, miettisimme juuri valmistuneen terassimme kalustusta kaikessa rauhassa - jossain sellaisessa paikassa, jossa ei vahingossa alkaisi tehdä mitään muuta.




Lielahden kaupunginosaan on muodostunut autoilevien ihmisten ostosparatiisi, kymmenien ja taas kymmenien eri alan yritysten jättikokoisten markettien keskus, jossa ilman autoa on vaikea asioida kun kauppojen etäisyydet toisistaan ovat suurten parkkialueiden takia pitkiä. Tällainen mainosvalojen valtameri tuntui sateisena syysiltapäivänä aika amerikkalaiselta, autolla kaupasta toiseen siirtyminen siltä miltä voisin kuvitella amerikkalaisen suurkaupungin esikaupunkialueella asuvan ihmisen ostosten tekemisen tuntuvan. Siksi Herra K:n yllättäen ehdottama päivällinen ostosalueen parkkipaikkojen ja isojen teiden keskellä sijaitsevassa American Dinerissä tuntui täydelliseltä ajatukselta huonekalukaupoissa käymisen päätteeksi.


Koska meillä ei ollut mihinkään kiire eikä ravintolassakaan ollut juurikaan muita asiakkaita, päätimme nautiskella joutenolostamme oikein kunnolla. Ravintolasalia oli hauska katsella ja pelkästään ruokalistan tutkiminen oli kiireettömälle elämys. Rakastan paikkoja, jotka ovat kunnolla sitä mitä ilmoittavat olevansa, tekevät asiat rehellisesti ja täydellä sydämellä. American Diner on paikkana juuri sellainen. Ravintola sijainti on sitä, sisustus on sitä, taustalla soiva musiikki on sitä. Ja mikä tärkeintä, ravintolassa tarjottava ruoka todellakin on juuri sitä. Lisukkeet ja juomatkin on, ja ruokalista sommittelua ja tekstiä myöten myös. Täydelliseen amerikkalaisuuteen kuuluu listan vieraskielisyys, kaiken tarvittavan listasta kyllä ymmärtää vaikkei englantia niin osaisikaan. Henkilökunta on mukavaa ja välitöntä, tuntuvat rakastavan ravintolaa aivan kuin omistaisivat paikan itse. Ihan heti ei lämmintunnelmaista ravintolaa tunnistaisi isoksi kasvaneen kasvottoman ketjun omistamaksi.




  

Vanhasta kokemuksesta tiesimme, että American Dinerin annokset ovat amerikkalaiseen tapaan valtavia, listalta löytyy isompaa seuruetta tai todella nälkäistä ruokailijaa ajatellen jopa yli kilon verran pihviä sisältävä hampurilaisvaihtoehto. Me päädyimme tilaamaan ruoan puoleksi, saimme pyynnöstä pöytäämme yhden annoksen ja sitten tyhjän lautasen, jolle puolitimme jättimäisen ateriamme. Sipulirenkaita bbq-kastikkeella, pekoni-juustohampurilainen ranskalaisilla, coleslaw-salaatilla ja remouladedipillä. Mmm!

Puolikkaassa annoksessakin oli enemmän kuin tarpeeksi tavallisen arkipäivän ruoaksi, jälkiruokaa emme jaksaneet, vaikka tilausvaiheessa vilkuilimmekin brownieta ja strawberryashakea sillä silmällä. Jäipähän jotain toiseenkin kertaan, sillä seuraavana sellaisena sateisen harmaana iltapäivänä kun meillä ei ole mitään tekemistä, me voisimme ottaa uusinnan. Käydä Lielahdessa haikeilemassa Elviksen perään ja fiilistellä amerikkalaista nuorisokulttuuria, joka ei jäänyt 50-luvulle. Katsella ravintolasalin isoista ikkunoista ulos hämärtyvään iltaan ja ihailla mainosvalojen merta, joka harvaan näkymään kuuluu näin autenttisesti. Sen pituinen se.