torstai 27. marraskuuta 2014

112-vuotias mylly kutsuu nautiskelemaan

Elämässä tulee aina silloin tällöin tilanteita, joissa on mukavaa istua samaan pöytään koko perheen kanssa ilman, että kukaan häärää keittiössä tai on rehkinyt ruoan kanssa koko päivää. Isovanhemmat, sisarukset, lapset ja kohta lapsienkin lapset - toistakymmentä henkeä kiireettömän pari tuntisen ajan kasvokkain vaihtamassa ajatuksia ja nauttimassa toistensa seurasta. Ravintoloita, jotka lämpimiin perhejuhliin sopivat, on Tampereella yllättävän vähän. Kun perheen kanssa syödään juhlavasti, pitää paikan olla sen mukainen, eikä muut asiakkaat saa häiritä tunnelmaa. Ravintoloiden tarjoamat kabinetit vaan ovat usein ahtaita ja yksinäisiä, mukavan ravintolamaisesta iloisesta hälinästä kokonaan eristettyjä. Ja kaikki ravintolat eivät tunnelmansa tai ruokalistansa puolesta sovi kaiken ikäisille. Mutta onneksi on yksi paikka, jonka ruokalistalla ei ole ala- eikä yläikärajaa ja jonka ilmapiirissä on avaruutta ja ripaus historian mukanaan tuomaa arvokkuutta.



Radan toisella puolella uuden tornihotellin ja Tampere-talon välissä sijaitsee vuonna 1903 rakennettu vanha mylly, joka punaisine mattoineen ja oven molemmin puolin loistavine lyhtyineen näyttää arvokkaalta, aavistuksen ulkomaiselta. Toimistorakennusten, ostoskeskuksen ja parkkihallien välissä ei äkkiseltään usko törmäävänsä hurmaavaan vanhaan rakennukseen, varsinkaan sellaiseen, joka jokaisella tiiliskivellään kutsuu sisäänsä nauttimaan. Vanhan myllyn punaisten tiiliseinien sisäpuolella valtavan paksujen kattohirsien alla Ravintola Mylläreiden pitkissä ja lyhyissä pöydissä on juuri oikeanlaista lämmintä tunnelmaa. Tampereella on aikanaan ollut paljon isoja myllyjä, niistä vaan muita ei taida tänä päivänä olla pystyssä enää. Tampereen tunnetuin mylly on sijainnut koskirannassa Takon tehdasta vastapäätä, mutta myös Peltolammilla, Kalkussa, Epilässä ja Messukylässä on ollut omat myllynsä. Ravintola Mylläreiden talossa toiminut Hämeen Maanviljelijäin Kauppa Oy:n kolmikerroksinen höyrymylly on tiettävästi ollut toiminnassa vielä 1950-luvulla.


Vielä 80-luvulla Tullin alue oli nuhjuinen varastoalue, viime vuosikymmeninä se on kasvanut moderniksi kaupunkiympäristöksi ja sellaisena palvelee kaikenikäisiä kaupunkilaisia. Vuodenaikojen mukaan elävän ravintolan listalta koko perhe löytää syötävää: Salaattia, keittoja ja risottoa, kalaa ja pihviä, rakkaudella valmistettua ruokaa lähiseutudun aineksista. Klassikkoetanat aurajuustolla ja pippuripihviä lohkoperunoilla perinteistä ruokaa arvostavalle, Bistro-listalta clubsandwichiä tai vuohenjuustoleipää ranskalaisineen nuorisolle, paistettua lohta ja perunamuusia perheen pienimmälle. Pitkään haudutettua karitsanpotkaa ja palsternakkapyreetä punaviinikastikkeella makuja rakastavalle kokeilijalle. Suklaakakkua, itsetehtyä minttujäätelöä, lakkajuustokakkua tai creme bruleeta puolukkasydämellä jälkiruoaksi.


Mylläreissä palvelu on rentoa ja mutkatonta, annokset kauniita ja täyttäviä ja viinisuositukset ruokaan sopivia. Eripariset tuolit ja pöydät tuovat tyylikkääseen saliin mukavaa rosoa. Nuorisoa huvitti erityisesti se loistava huumori, jolla tarjoilijat suhtautuivat itseensä ja työhönsä, niin komea kuin paikka kuitenkin on. Myllärit tarjoilee arkipäivisin lounasta, päivittäin vaihtuva lounaslista löytyy netistä etukäteen tutustuttavaksi. Tampere-talon konserttien ja muiden tapahtumien aikaan ravintola on iltaisin täynnä, pöytävaraus kannattaa siis tehdä etukäteen. Eikä ihme, että täyttä on. Minäkin menen uudestaan heti kun seuraavan kerran tilaisuus tulee. Mylläreillä on muuten myös catering-palvelu ja astiavuokraus, jos suunnitelmissa on sellainen perhejuhla, joka halutaan viettää jossain muualla kuin ravintolassa.

 




Mylläreiden loistavan punaviinikastikkeen ansiosta muistin taas kastikehaasteeni! Tätä vuotta ei paljoa ole enää jäljellä. Nyt viimeistään olisi aika listata mitä klassikoita repertuaaristani vielä puuttuu...

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Linnan neitona hämärtyvässä iltapäivässä

Pitkän työpäivän jälkeen on mukava käveleskellä hämärtyvässä kaupungissa, katsella ihmisiä ja katukuvaa, miettiä miltä talot vuosia sitten ovat näyttäneet ja ketä niissä joskus on asunut. Jos tyhjänpäiväinen sinne tänne kävely ei innosta, on Tampereen kaupungin kulttuuripalveluilla erinomainen valikoima erilaisia kävelyreittejä, jotka tarjoavat näkökulmia kaupunkiin tuttujen kaupunkilaisten matkassa. Esitteet karttoineen on tulostettavissa kaupungin nettisivuilta. Oman raittinsa ovat saaneet niin musiikkivaikuttajat Juice ja Pate Mustajärvi kuin kirjailijat Lauri Viita, Kalle Päätalo, Anni Polva ja Väinö Linna, raittinsa on myös kirjailija Seppo Jokisen dekkareiden päähenkilö Komissaario Koskisellakin. Tänä kiireettömänä marraskuun perjantaina kokeilin raittikävelyä ensimmäistä kertaa. Valitsin kulttuurikävelyyni omimmalta tuntuvan raitin, Linnan Tampereen Tuntemattoman sotilaan 60-vuotisjuhlan kunniaksi. Tavalliset kadut ja kerrostalot saivat hauskasti aivan uuden merkityksen kun niitä katsoi kulttuuriraittiesitteen kanssa. Kertaakaan aikaisemmin en ollut nähnyt mitään mielenkiintoista Hämeenpuistonvarren kuuskytlukuisissa kerrostaloissa. Hämeenpuisto liikennekaaoksineenkin sai uuden merkityksen kun ajatteli, että sitä on vielä viime vuosituhannen loppupuolella katsellut yksi eniten arvostamistani kirjoittajista.

                                    Kuva lainattu                                Hämeenpuisto 17-19 A, Linnan koti 1962-92                   

Kirjailija Väinö Linnan tuotanto ei esittelyitä kaipaa, mutta henkilö Väinö Linna arkisine elämineen on suurelle yleisölle tuntemattomampi. Ainakaan minä en aiemmin ollut ajatellut mitä kaikkea muuta Väinö Linna on elämässään tehnyt kuin kirjoittanut kirjoja. Missä hän vietti päivänsä? Milloin hän aloitti kirjoittamisen, mitä muita kirjoja Linna kirjoitti kuin Tuntemattoman Sotilaan ja Täällä Pohjan tähden alla -sarjan? Mikä oli hänen esikoisteoksensa ja mitä kustantaja piti hänen runoistaan?

Vuonna 1920 Urjalassa torppariperheeseen syntynyt Väinö muutti työn perässä Tampereelle vuonna 1938 tätinsä luokse päästyään Finlaysonin tekstiilitehtaalle Kehräämön apupojaksi. Tampereelle muutettuaan Linna rakastui lukemiseen. Iltaisin ja vapaapäivinään hän luki kaiken mitä kirjastosta jaksoi kotiin kantaa. Sotien jälkeen Linna jatkoi työtään Finlaysonin tehtaalla karstaajana ja sittemmin koneasentajana kehräämön remonttiporukassa. Sodan aikana kirjoittaminen nosti päätään Linnassa. Kustantaja hylkäsi ensimmäisen vartiovuorojen välissä kirjoitetun sotaa kuvanneen käsikirjoituksen kömpelönä ja kehittymättömänä. Sodasta palattuaan Linna meni naimisiin lottana toimineen Kerttu Seurin kanssa, opiskeli itsenäisesti filosofiaa, psykologiaa ja kirjoittamisen tekniikkaa, ja jatkoi kirjoitusharjoituksiaan. Linnan esikoinen, Päämäärä, julkaistiin vuonna 1947 kun käsikirjoitus oli kirjoitettu kahteen kertaan - kirjoittaja itse kun ei ollut tyytyväinen ensimmäiseen. Samoihin aikoihin Linnan perheeseen syntyi ensimmäinen lapsi. Uudesta kirjailijasta kiinnostui Tampereella vaikuttava kulttuurinen Mäkelän piiri, Linnan työnantaja arvosti julkaistua kirjaa myös sen verran, että siirsi Linnan työnjohdollisiin tehtäviin varaston kympiksi.

               Täällä syntyi Tuntematon sotilas 60 vuotta sitten          Puuvillatehtaankatu 15 B II.kerros, Linnan koti 1953-1956

Erilaisista esitteistä ja nettiin kirjoitetuista biografioista voi lukea faktoja Linnan elämästä, mutta omalla kulttuurikierroksellani sain kuultavakseni paloja Linnan tarinasta hänen entisen naapurinsa ja työkaverinsa kertomana. Kuinka suuri onni onkaan sattuma, joka toi iltapäiväkävelyllään olleen vanhan herran samalle kadulle samaan aikaan kuin minä valokuvasin Linnan entisen kotioven vieressä olevaa muistolaattaa. Herra pysähtyi ja hymyili, sanoi ettei ole pitkään aikaan nähnyt kenenkään olevan kiinnostunut talosta. Herralla oli ollut kunnia asua Linnan kanssa ovinaapureina B-rapun kakkoskerroksessa, Linna vasemmalla puolella, hän oikealla puolella portaikkoa, välissä pieni yhden huoneen ja keittiön asunto. Vanha herra oli ollut Linnan kanssa samaan aikaan töissä Finlaysonilla, talossa, jossa he yhtä aikaa olivat asuneet, oli työsuhdeasuntoja tehtaan työntekijöille. Talon kellarissa oli keilarata ja sisäpihalla oleskelutilaa, jossa asukkaat viettivät aikaa yhdessä. Kellarin keilaradalla herra oli aikanaan keilannut oman ennätyksensä, 295 pistettä.

Ihanalla vanhalla herralla oli tarinoita vaikka kuinka, myöhästyin lopulta bussista kuunnellessani noita kertomuksia 50-luvun tekstiilitehtaasta, lempinimistä, joita työkaverit antoivat toisilleen. Tikka, Varis, Kärppä, Hallin Janne ja sitten muutamia törkeitäkin, mutta vain siksi että nimettävät itse olivat itsestään niin sanoneet. Maisteri Koskinen -niminen mies oli herran muistojen mukaan kiertänyt tehtaalla paperivihkonsa kanssa ja kerännyt näitä tarinoita talteen, mutta ennen kuin työntekijöiden historiikki ehti painoon, oli maisteri kuollut ja käsikirjoitus jäi irtoliuskiksi Koskisen pöytälaatikkoon. Voi kunpa joku löytäisi tuon käsikirjoituksen jostain ja ymmärtäisi sen arvon!


Katselin rapattua kivitaloa, jonka tuuletusaukkoihin linnut lentelivät yöpymään, niin kuin se olisi ollut kuninkaan palatsi. Kuuntelin haltioituneena vanhan herran tarinoita Tuntemattoman sotilaan ilmestymisestä ja siitä, miten hän haki tehtaan pakettiautolla kirjoja Linnan uudesta kodista Kalevasta tehtaan työntekijöille signeerattavaksi ja jaettavaksi tarkan rouva Linnan valvonnassa pahvilaatikoita kantaen. Kävelin vanhan herran kanssa muutaman korttelin matkan Puuvillatehtaankatua eteenpäin Väinö Linnan puistoksi nimettyä leikkipaikkaa kohti, herra kertoi hymyillen miten Linna aikanaan kierteli näitä samoja katuja päiväkävelyillään. Kauas kotoaan Väinö ei kuulemma koskaan kävellyt, sillä kun tekstiä yhtäkkiä alkoi tulla, piti kotiin päästä nopeasti kirjoittamaan. Herran tarinan mukaan kirjailija oli kerran istunut isolla hädällä vessassaan kun tekstiä oli alkanut tulla. Käsillä ei ollut ollut muuta kuin Linnan polttaman Klubi 77: n tupakka-aski, sen kansiin Väinö kirjoitti kiireisimmät lauseet ennen kirjoituspöydän ääreen pääsyä. Tuntematonta sotilasta kirjoittaessaan Linna oli päivätöissä Finlaysonilla, työpaikalla tekstin tullessa mieleen oli kirjoitusmateriaaliksi kelvannut milloin mitkäkin irtopaperit ja lähetyslistojen kääntöpuolet. Tuntemattoman sotilaan yllättävän läpimurron jälkeen 50-luvun lopulla Linna jättäytyi pois päivätöistä ja keskittyi täyspäiväisesti kirjoittamiseen. Väinö Linnasta tehtaalla käytettyä lempinimeä vanha herra ei siihen hätään muistanut, naurahti sen tulevan mieleen heti kotiin päästyään. Mutta sen hän muisti, että Linnalla oli aikanaan hattupäässään aina ulkona liikkuessaan, minne tahansa hän olikin menossa.




Väinö Linnan puistoa ei kaupungin kulttuuriraittikarttaan ole merkitty eikä herran kertomia tarinoita kirjailijan päiväkävelyistä esitteessä kerrottu, mutta Finlaysonin tehdasalueen keskelle nimetty Väinö Linnan aukio muistomerkkeineen sieltä löytyy. Sen kautta ajan kotiin päivittäin, tänä iltana kaivan kirjahyllystä kolmiosaisen torpparitrilogian ja syvennyn suuren, tavallisen miehen teksteihin tarkemmin. Torpparin poika. Tehtaantyöntekijä. Kahdenkymmenen markan setelin kasvot, sodan ääni, yhteiskunnallinen keskustelija. Kunniatohtori ja Suomen ainoa akateemikko, jolla ei ole yliopisto-opintoja tai tieteellistä uraa. Tuntematon on tullut luettua ja katsottua moneen kertaan, mutta Täällä Pohjan tähden alla on tuntemattomampi.

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

Olipa kerran kermamunkki

Eräänä iltapäivänä töissä keskustelimme lapsuutemme herkkupaloista, niistä ihanista ruokamuistoista, jotka ovat jääneet mieliimme varhaisilta vuosilta. Ensimmäinen oma ruokamuistoni ovat äidin tekemät hampurilaiset lauantai-iltaisin kerrostalon kellarissa käydyn vuorosaunan jälkeen. Hampurilainen syötiin suodatinpussista aivan kuin se olisi ollut grillin paperikääreessä, hampurilaisen kruunasi pehmeäksi paistetut makeat sipulimadot. Teini-iässä perheen kanssa syöty ruoka vaihtui kavereiden kanssa nautittuihin herkkuihin. Viikonloppu alkoi siitä, kun koulun jälkeen kavereiden kanssa tultiin meille kadun toisella puolella keltaisessa puutalossa sijainneen leipomon kautta. Huovisen Leipomosta sai kaupungin parhaat suklaamunkit, pyöreät, kiiltävät ja parempiin suihin hetkessä katoavat. Ne mutustettiin suoraan pussista oman huoneen lattialla tai pihan keinuissa istuen.


Tampereelta kotoisin olevan työkaverini lapsuuden ruokamuistoon kuuluivat munkit myös, kermamunkit, nokialaisen Lehtosen leipomon mehevät leivonnaiset. Silmät loistaen työkaverini kertoi tarinan siitä, miten heidän ollessa pieniä hänen äitinsä oli töissä Lehtosen Leipomon viereisessä koulussa ja toi perjantaisin kotiin kermamunkkeja. Kotiin tullessa nuo munkit kuulemma tuoksuivat ovelle asti. Muisto mehevistä kermaisista munkeista oli työkaverini mielessä niin vahva, että hän halusi Lehtoselle työharjoitteluun yläasteella ihan vain noiden munkkien takia.



Kahvila-Konditoria Lehtonen on pieni perinteinen lähileipomo, jossa myymälä ja kahvila sijaitsevat leipomon yhteydessä. Yli 50-vuotisella kokemuksella leipovan Lehtosen myyntitiski pursuaa mitä herkullisemman näköisiä makeita herkkuja, munkkeja, viinereitä, pullia, leivoksia ja kakkuja. Tiskin takana olevista hyllyistä asiakas voi valita itselleen mieleisen leivän, joka pakataan paperipussiin kotiin kuljetusta varten. Nelisen vuotta sitten Herra K vei minut ja lapset lauantaiaamiaiselle Lehtoselle, nuori neiti muistelee rapeaa croissanttia ja pillimehua vieläkin. Kotona syödyt croissant-aamiaiset eivät maistu samalta kuin leipomon kahvilassa herkkujen tuoksussa kiireettä nautitut aamiaiset, leipomoissa on omanlaisensa taika. Syntymäpäivänään Herra K ei vienyt työkavereilleen kakkua tai keksejä vaan haki Lehtoselta tuoretta leipää aamukahvipöytään. Lehtosen leipä ja kiireettömän tuntuinen aamiainen oli sitä mitä Herra K halusi työkavereilleen omana päivänään tarjota.

Koska työmatkani kulkee Lehtosen leipomon ohi, sovimme työkaverini kanssa, että perjantaiaamuna yllätämme työkaverimme ja tuon meille töihin Lehtosen kermamunkit, otan munkkeja sen verran enemmän, että työkaveri voi yllättää oman perheensäkin perjantain kunniaksi. Hymyilin leipomon tiskillä jättimäiselle munkkilaatikolle, jonka kondiittori on pakannut minulle valmiiksi. Kerroin, että olen kuullut heidän munkeistaan niin paljon, että oikein hävettää, etten aiemmin ole maistanut sellaista. Rouva hymyili minulle takaisin, ei kuulemma ole ihme, että niistä puhutaan, munkit ovat kuulemma koko Pirkanmaan parhaita. Aivan kuin Huovisen suklaamunkkeja Oulussa, hakevat teinit täällä kermamunkkeja oman viikonloppunsa aloittamiseksi. 



Mmm! Valtavasta kermamäärästä huolimatta jättikokoinen munkki ei ollut äklömakea vaan muhkea, mehevä ja maistuva. Munkkinen, juuri sellainen kuin lähileipomon kysytyn herkun pitääkin olla. Perjantai-iltapäivän kahvilla työkaverimme hymyilivät leveästi, yhden lapsuusmuisto munkeista muuttui todelliseksi kaikille meille. Nekin, jotka laihduttavat tai noudattavat viljatonta tai muuten hiilaritonta ruokavaliota, sortuivat ottamaan puolikkaan katumatta valintaansa jälkeenpäin.

tiistai 11. marraskuuta 2014

Jyvänen katoavaa kulttuurihistoriaa

Silloin kun olin pieni, oli isäni kaupan vieressä Oulussa kuppila. Tummanpuhuva, raskasovinen jo vuonna 1942 perustettu ruokapaikka ja korttelikapakka, jonka ovella leijaili vastaan paksu rasvan, hiivan ja tupakan haju. Venäläisen vodkakupin mukaan Sarkaksi nimetyn kapakan isoista ikkunoista ei nähnyt sisään, ja se oli pienestä lapsesta pelottavaa. Joskus kun isä jäi sopivasti juttelemaan jonkun kanssa liikkeensä eteen, pääsi Sarkan ovesta kurkistamaan sisään sen verran, että näki seinillä koristeena kalaverkkoja ja airoja. Muisto tuosta isän liikkeen naapurikuppilasta on pysynyt sitkeästi mukanani ja palaa mieleen aina aika ajoin. Siellä kävi kaupungin kauppiaat ja tarinamiehet, niin kerrottiin. Tampereella Näsilinnankadulla on yksi ulkoapäin ihan samalta näyttävä paikka, sen ovien kohdalla leijuu sieraimiin sama lapsuudesta tuttu tuoksu.


Kun sateisen harmaana marraskuun päivänä mietimme ystäväni kanssa lounaspaikkaa, puski mieleeni tuo tamperelainen "sarkka", Ohranjyvä, jonka nimeen olen viime aikoina törmännyt yhä uudestaan milloin jääkiekko-ottelun taukoselostuksissa, milloin tamperelaisesta kulttuurihistoriasta lukiessani. Kaikista kaupungin lounaspaikoista listallemme valikoitui loppujen lopuksi kaksi vaihtoehtoa, fine dining Henriks ja sitten korttelikapakka, toisistaan täydellisesti poikkeavat ääripäät, joiden välistä pudoteltiin pois niin pikkubistrot, salaattibaarit kuin itämaiset buffeetkin. Tavatessamme Ohranjyvän ovella vesisateessa ystäväni kanssa, katsoimme ensin toisiamme ja sitten pubia naurahtaen: Olimmeko me todella tosissamme? Pitkästä aikaa yhdessä lounaalle pääsy oli luksusta - että sitten kaljakuppilaan piti, hämyiseen korttelikapakkaan, jossa Wexi Korhosen dekkareiden hahmot ja entiset mäkihyppytähdet käyvät hukuttamassa murheitaan?

Olimme me. Vain yhdessä hyvän ystävän kanssa saattoi kokeilla jotain näin salamyhkäistä, jotain sellaista mikä ei ole antanut rauhaa. Meillä ei ollut murheita, joten saatoimme reippaasti tarttua oluthanoista tehtyihin ovenkahvoihin ja astua sisään yhteen Tampereen vanhimmista olutravintoloista kaupunkimme kulttuurihistoriamielessä äärimmäisen uteliaina. Olihan Ohranjyvä oli aikanaan O-studioksi kutsuttu kantapaikka tv:n viihdetoimitukselle, laulajille, kirjailijoille, toimittajille ja sotasankareille. Legenda kertoo mm. Jyrki Otilan ja Reijo Salmisen tehneen Thilia Thalian kysymykset Ohranjyvän pöydissä. Paikan maine kulttuuriväen keskuudessa 60-, 70- ja 80-luvuilla levisi laajalle niin että sitä tultiin kauempaankin Suomesta katsomaan.



Ovesta sisään astuttuamme oli baarin hämärässä meitä vastassa korttelikapakan omintakeinen kuluneella tavalla alakuloinen tunnelma, mutta ystävällinen ja avoin ilmapiiri, kutsu tulla peremmälle lounastamaan. Sateisen mustana päiviä silmiä ei tarvinnut sisällä siristellä. Pöytään istuutuessa kuppilan tummasta sisustuksesta nousi esille jännittäviä yksityiskohtia: Oluthanoista tehtyjä koristeita, kuparisia kahvipannuja sekä seiniä pitkin kiertävät rivit silhuettikuvia ja nimikoituja tuoppeja, jotka ovat kuuluneet kuppilan kanta-asiakkaille. Jos kuvia ja tuoppeja nousisi katsomaan tarkemmin, löytyisi niistä varmasti monta tuttua nimeä. Ensi vuonna 50 vuotta täyttävä kuppila on säilyttänyt henkensä erinomaisesti, ja hyvä niin. Tuntuu mukavalta, että kaikki vanha ei katoa tämän päivän tuuliin.

Lapsuuden muistoistani kumpuava epäilys ja pelko hämäriä korttelikapakoita kohtaan hymyilytti minua maistaessani ensimmäisen lusikallisen parasta savuporo-juustokeittoa, jota olen pitkään aikaan saanut. Kermaista, pehmeää, mustaan talvipäivään täydellisesti sopivaa. Ohranjyvän sivuilta löytyy viikoittain vaihtuva lounaslista etukäteen tutkittavaksi, listalla on liha-, kala-, keitto- ja salaattivaihtoehdot jokaiselle päivälle. Kotoisaa ja reilua ruokaa, samalla tavalla mieltä lämmittävää kuin Ritvan Kalakahvilassakin. Pari kuukautta sitten siellä käydessä oli päivä yhtä sateinen kuin nytkin.



Vaikka lounasaikaan olisi pääruokalistaltakin saanut tilata, jätin varsinaisen listan klassikot odottamaan seuraavaan kertaan. Kaksi annosta minun pitää palata Ohranjyvään testaamaan: Vuodesta 1965 saakka listalla ollut Puerto Ricon pannu kuulostaa sen verran eksoottiselta ajankuvan huomioon ottaen, ettei sitä voi ohittaa. Sekä sitten Tappara-pihvi, sen uskon maistuvan Herra K:lle joku ilta ennen peliä tai pelin jälkeen, jos oikea aika kapakkakeikalle löytyy.

keskiviikko 5. marraskuuta 2014

Jotain uutta, jotain vanhaa, jotain tamperelaisissa kahviloissa syntynyttä

Viime syksyn, talven ja keväänkin melkein istuin lempikahviloissani. Nautin Cafe Europan kansainvälisestä hälinästä, Tallipihan Kahvilan rauhasta, Kahvila Runon lämpimästä ilmapiiristä ja kaikkien noiden kolmen kahvilan erilaisten kanssa-asiakkaiden vaivihkaisesta tutkimisesta. Join kuppitolkulla kahvia läppäri sylissä istuessani ja ympäristöä aistiessani. Katselin, kuuntelin ja annoin ajatuksen lentää, ja sitten kirjoitin ajatukseni koneelle. Inspiroiduin kahviloissa ja sain aiheita tarinoilleni, Novellikokoelma Kahvilan neljälletoista kertomukselle tämän päivän naisten elämästä.



Esikoiskirjani takakansitekstiin on hyvin tiivistetty Novellikokoelma Kahvilan tausta. Ainoa, mitä siitä puuttuu, on maininta kirjan tamperelaisuudesta. Olen kotikaupunkini turisti, vietän päiväni tamperelaisten ihmisten ympäröimänä kaupunkia katsellen ja kuunnellen, aina uusia asioita siitä löytäen. Näiden samojen katujen kahvilat ovat niitä paikkoja, joissa oman aikani nuorten naisten elämästä kertovat fiktiiviset tarinat ovat saaneet alkunsa. Osa Novellikokoelma Kahvilan tarinoista oli kesän ajan esillä erillisinä pöytäkoristeina niissä kolmessa kahvilassa, joissa ne on kirjoitettu sekä Sinisen Huvilan Kahvilassa Töölönlahden rannalla Helsingissä.

Mistä ihmiset kahviloissa sitten puhuvat? Ketään erityisesti vakoilematta tai salakuuntelematta tiedän, että naiset puhuvat tunteistaan, omista fiiliksistään erilaisten asioiden suhteen. Naiset puhuvat ystävistään ja heidän kuulumisistaan ja parisuhteistaan, miestensä tai treffikumppaneidensa tekemisistä. Shoppailusta, sisustamisesta ja rahasta. Omasta työstään, sen eduista tai tylsyydestä ja työkavereista. Sekä sitten haaveistaan - häistä, matkustamisesta, ikuisesta laihduttamisesta. Tietämättä mitä yksinään ikkunapöydässä istunut nainen työkseen teki, sain hänestä ajatuksen kaupan kassasta kertovaan novelliin. Ja kääntämättä päätäni, poimin pätkän takanani istuneen naiskaksikon hääsuunnitteluhuumaa. Erään kahvilan ovella vastaantulleen vanhan rouvan lempeä hymy synnytti kokoelman päättävän novellin "Muistoja" vaikka yhtään tarinaa en juuri tämän rouvan kuullutkaan kertovan. Jatkuva facebook/instagram -päivitysten päivittely, ja sekä oman että toisten elämän tarkastelu kuvien ja statusten kautta, päätyi useampaankin eri tarinaan.


Syksy on ollut jännittävä ja erilainen ujolle kirjoittajalle. Helsingin Kirjamessut, I Love Me -messujen hemmotteluetkot, kaupunkilehti Tamperelaisen juttu ja oman kirjan julkkarijuhlat kaupungin kattojen yllä... Aikamoisiin paikkoihin vaaleanpunainen esikoinen on minut jo vienyt. Mutta missä se kirja itse sitten on? Ainakin puolenkymmenen kotimaisen ja kansainvälisenkin verkkokirjakaupan myyntiluetteloissa, Tampereen Akateemisen kirjakaupan hyllyllä, Pirkanmaan kirjaston hankintalistalla ja uuden Solo Sokos Hotel Torni Tampereen kirjastossa hotellin 17. kerroksessa yhdessä muiden tamperelaiskirjoittajien teosten kanssa hotellin asiakkaiden lainattavissa. Toivottavasti parin viikon päästä kirja on myös mahdollisimman monen joulupukin kontissa paperiin käärittynä valmiina uusien lukijoiden koettavaksi. Yhdestä suuresta unelmastani tuli todellinen, kun näin vaaleanpunaisen kirjan seisovan ryhdikkäänä kaikkien niiden oikeiden kirjojen keskellä, joita itsellekin on tullut kotiin ostettua monta monituista hyllymetriä.


Klikkaamalla alla olevaa kuvaa pääset nettikauppaan, josta Novellikokoelma Kahvilan saa tilattua kätevästi suoraan kotiin vaikka asuisi muualla kuin Tampereella. Kirjan hinta on 12,90€ + postikulut 3,60€. Pehmeäkantinen, 228-sivuinen Novellikokoelma Kahvila on erinomainen joululahja paitsi itselle, myös ystävälle, vaimolle, työkaverille tai tyttärelle vaikka, naisille, jotka rakastavat lyhyitä kepeitä kertomuksia. Jos asut ulkomailla ja haluat tilata kirjan, laita viestiä osoitteeseen kauppa@eevamarialisko.com.

http://biblisko.mycashflow.fi/