maanantai 28. elokuuta 2017

Ylämäki, alamäki, koiramäki, välimäki

Hampurilainen. Ajatukseltaan hyvin yksinkertainen, sämpylää, pihviä, vihanneksia ja kastikkeita sisältävä ruoka, joka pitää nautiskelijoita otteessaan vuodesta toiseen. Vuosikymmenestä toiseen. Valehtelisinkohan, jos puhuisin vuosisadoista? Nykymuotoisen juustohampurilaisen menestyskulun katsotaan alkaneen vasta 30-luvulla Amerikassa, mutta sen Hamburgista kotoisin olevan saksalaisen esi-isän, hakatusta lihasta paistetun pihvin historiasta en tähän hätään löydä tarkkaa vuosilukua mistään. Jotkut lähteet mainitsevat pihvireseptin matkanneen muuttajien mukana uudelle mantereelle 1800-luvun loppupuolella, toiset vasta 1900-luvun alussa. Kun uudessa maassa pihvin ympärille lisättiin leipäviipaleet, todellinen herkku oli syntynyt.







Niin Tampereella kuin maailmallakin - hampurilaisia syödään eikä suosion loppua näy. Pikaruokaketjut ja yögrillit ovat asia erikseen, mutta hampurilaisia tarjoavia casual-ravintoloita ja ihan fine dining -paikkoja, niitä on paljon. Pelkkiä burgerioita ja sitten sellaisia, jotka tarjoavat purilaisten lisäksi muutakin. Kaupungin parhaan hampurilaisen tarjoajasta käydään kilpailua, siitä tehdään listauksia ja kirjoitetaan lehtijuttuja. Jokaisella ystävällänikin tuntuu olevan mielipide siitä, mistä Tampereen kuningasburgerin saa. Hampurilaiskisassa vilisevät tv:stä tuttujen kokkien nimet. Mekin olemme käyneet maistelemassa, vaikka varsinaisia suosikkeja meillä ei vielä olekaan. Roskaruokaa vai ei? Parhaimmillaan burger on aivan oikea ateria.

Kun yllätyksen luvassa kyselimme Pikkumieheltä, mitä hänen mielestään täydelliseen huvipuistopäivään kuuluu, oli hurjien laitteiden jälkeen heti seuraavana kriteerinä hampurilainen. Kolmantena hänen listallaan oli pehmis ja neljäntenä jotain ostettavaa. Selvä. Nämä pidettiin mielessä, kun perheen huvipuistopäivää toteutettiin elokuussa Herra K:n ykköskriteerillä (ruuhkaton) ja minun ykköskriteerilläni (kiireetön). 


  
Koulujen alettua Särkänniemi hiljeni ja erakkoluonteet nauttivat, voi miten he nauttivat, koko perhe! Ei jonoja, ei hälinää, ei kiirettä juosta paikasta toiseen ennen kuin muut ehtivät. Yksi hyvien tamperelaisburgereiden paikaksi nimetty hampurilaisravintola on Särkänniemen huvipuistoalueen keskellä sijaitseva Hans Välimäen Midhill ja sinne me Herra K:n kanssa innostuimme Pikkumiehen kakkostoivetta toteuttamaan. Briossiburgerit, käsintehdyt pihvit, tuoreet raaka-aineet. Jälkikäteen googlaan Välimäen näkemyksiä hampurilaisten tekemisestä ja törmään tietoon, ettei Midhill-ketjun ravintoloita ole enää muualla kuin Särkänniemessä. Hö. Siksikö se oli vähän... kulunut? Paikalla voisi olla potentiaalia lapsiperheen ruokalana näin kun siellä rauhassa sai ilman muita asiakkaita käydä. Jos sisustus olisi vähän vähemmän kolkko. Ajatus siinäkin on hyvä, löysin amerikkalaisen drive-in paikan siitä kyllä väritysksestä ja kierrätyskalusteiden logoista. Kun lasten kanssa ei paremmille burgereille 2H+K:hon, Gastropub Sohoon tai Publichouse Huurteeseen voi oikein mennä, Midhill ei ruokansa puolesta ole ollenkaan huono vaihtoehto.




Herra K ansaitsi oluen riekuttuaan urheasti laitteissa Pikkumiehen kanssa, minä ison colan. Runotyttö tahtoi vettä. Herra K valitsi kreikkalaisvaikutteisen kanaburgerin, me Runotytön kanssa päädyimme yhteiseen, paikan nimeä kantavaan annokseen. Pikkumiehen lasten annoksesta karsittiin pois kaikki muu, paitsi pihvi ja ketsuppi. Ranskalaiset, ne olivat kaikilla samat - maustetut, hyvät ranskalaiset. Runotyttö söi perunoita kaksin käsin, silti ne eivät äidin lautaselta loppuneet, niin paljon niitä oli. Ruokalistan lupaus muhevan rapeista ei pettänyt, Midhillissä oli loistavat potut. Ja burgerikin oli. Mehevä, maistuva, pehmeä, sopivan kostea, meni makuun sekä äidillä että tyttärellä. Tykkään hampurilaisista, joissa on tuoretta tavaraa välissä. Midhillin jääsalaatti-punasipuli-tomaatti-rucola -yhdistelmä toimi. Herra K myhäili tzatsikilla höystetyn kanahampurilaisensa takana tyytyväisenä ja Pikkumieskin söi oman burgerinsa kokonaan.



Pikaruokapaikkahan Midhill on, sisustus sen paljastaa. Ja itsepalvelu. Mutta molempien pointin ymmärtää, kun kuvittelee ravintolaan 150 muuta asiakasta ja toisen mokoman jonoon oven ulkopuolelle. Ajatuksena paikka on hyvä ja ruoka oikein maistuvaa. Ja hauskaa on se, että jälkkäriksi on mahdollisuus ostaa pehmisbuffet, syödä niin paljon pehmistä, kastiketta ja erilaisia strösseleitä kun massuun aterian jälkeen vielä mahtuu. Ja sitähän mahtuu, makeamaha on ihmisellä erikseen. Vohvelikuppi vaan tulee helposti syötyä ennen kuin jäätelöähky tulee vastaan. 

Pikkumies näytti tyytyväiseltä taputellessaan täyttä mahaansa. Runotyttö otti kertakäyttölusikan matkamuistoksi ja me Herra K:n kanssa mietittiin, mistä saisi kupillisen kuumaa kahvia hyvän ruoan päälle. Ei huono kriteeri Pikkumiehellä. Hampurilainen oli hyvä osa täydellistä huvipuistopäivää.

torstai 17. elokuuta 2017

Pikku Naisia 2.0.1

Olipa kerran aurinkoinen elokuun iltapäivä. Kesä oli enteillyt loppumistaan jo pitkään, ihmisten lomat olivat ohitse, koulut ja päivähoidot alkaneet. Arjen kiireet ja kiristyneet mielet alkoivat pikkuhiljaa näkyä työmatkaliikenteessä ja kaikkialla kaupunkikuvassa turistien kaikottua omiin kotikaupunkeihinsa. Onneksi aivan Tampereen sydämessä, Näsijärven rannalla, korkeiden aitojen suojassa on rauhan tyyssija, pieni lapsenomaisen onnellisuuden satulinnake, jossa vierailu tekee hyvää kaiken ikäisille ihmisille. 







Kaksi leidiä, isompi ja pienempi, jättivät isin ja veljen hurvittelemaan huvipuistoon ja suuntasivat vierailulle tuohon tarunomaiseen paikkaan. Vasta pari viikkoa sitten he olivat olleet siellä viimeksi, mutta mitä siitä, se paikka vaan oli niin ihana, sinne piti päästä heti uudelleen. Sen mukulakivet, kauniinväriset vanhat talot ja hassuihin paikkoihin piiloutuneet kissat ja linnut, aitauksien eläimet ja maailman ihanin ulkoilmateatteri olivat tehneet pieneen leidiin lähtemättömän vaikutuksen. Satu, jonka hahmot olivat pienen leidin parhaimpia ystäviä, oli muuttunut todelliseksi. Se oli puheissa illalla viimeiseksi ja aamulla ensimmäiseksi. Elsa-koira, joka nukahti laivaan, vuohi, joka kävelee unissaan pitkin kattoja myös kirjoissa ja laama, joka näytti nauravan, kun sille huikkasi: "Moi laama, moi" aidan takaa. Ja lampaat, ne ihan pienet ja pehmeät, jotka eivät meinanneet millään malttaa odottaa vuoroaan hoitajan mentyä aitaukseen.

"Koiramäkeen", pienempi leideistä ilmoitti tomerasti, heti kun autosta oli Särkänniemen parkkipaikalla noustu. Isompi leidi ei pannut vastaan, äiti tykkäsi Koiramäestä salaa melkein yhtä paljon kuin tyttärensä. Sen rauhasta ja kiireettömyydestä. Ja aitoudesta. Pysähtyneisyydestä. Pienempi leideistä oli matkanjohtaja, hyppeli ja hihkui edellä. Ensimmäiseksi mentiin kahville ja kakulle vaaleanpunaiseen Von Guggelbööhön. "Äiti, tämä ihana paikka tämä, tämä!", pieni leidi huokaisi onnellisena valittuaan kahvilassa mieleisensä pillimehun ja pikkutuolin.






Kahvihetken jälkeen mentiin Tassuteatteriin. Kapteeni Henriksonin meriseikkailu käytiin katsomassa alusta loppuun uudelleen, tällä kertaa korjattiin se virhe, että viimeksi ei tanssimaan laivakoirien kanssa tullut lähdettyä. Äitikin tanssi, se oli pienelle leidille tärkeää. Teatterin jälkeen käytiin ostoksilla, siitä oli sovittu kotona etukäteen. Yksi nami ja uusi palapeli, Elsa ja Kille, omalla rahalla, tottakai. Kolikoiden kaivaminen kukkarosta oli mahdottoman tarkkaa puuhaa, kielikeskellä suuta, harkiten Tropin ja Nekun Apteekin tiskillä. Siellä ja Gunnaksen kirjakaupassa oli molemmissa aivan omanlaisensa tunnelma. Äiti katseli kirjakaupan hyllyjä ja palasi Runotytön höpöttäessä hetkeksi takaisin omaan lapsuuteensa, puiston laidassa seisseen vaaleanpunaisen oululaistalon kivijalassa sijaitsevaan lelukauppaan, jossa oli samanlaista taikaa kuin Koiramäen kaupassa. Mauri Kunnas ja hänen kirjansa, äiti huokaisee hyvää mieltään. Ne 80-luvulta tutut, omaa lapsuutta jo värittäneet.
 







"Sitten eläimille!", pieni leidi ilmoitti määrätietoisesti ruskean paperikassinsa kanssa kaupasta ulos astuttuaan, ja määränpäähänsä päästyään työnsi nenänsä kiinni vuohiaitaukseen. Siinä se sitten seisoi hievahtamatta korokeportaalla useita minuutteja ja tuijotti haltioituneena aitauksessaan olevia siroja valkoisia otuksia. "Hakkaraisia äiti, kato, hakkaraisia nakkena!", hän riemuitsi osoittaessaan sormellaan pieniä kilejä. Kanat, ponit, aasit, lampaat, possut, lehmät, koirat ja laamat. Anteeksi, alpakat. Äiti-mokoma puhuu laamoista ja opettaa aivan väärin! Ei onneksi ihan niin väärin kuin ne vanhemmat, jotka edellisellä kerralla Koiramäkeen tultaessa osoittelivat pienellä saarella majaansa pitäviä lampaita ja kertoivat lapsilleen niiden olevan laamoja. Äiti hymyili niille. Onneksi eläinten aitauksissa on ne kyltit, meille aikuisille. Saarilampailla ei ollut kylttiä.








Vesimylly, heinäseipäät, yrttitarha, maatalon pihapiiri ja pienen lammen ylittävä puulautta. Rauha. Ruuhkattomuus. Kaiuttimissa kuuluvat maatilan äänet. Koiramäessä ei saa olla kiire, siellä kaksikin tuntia kuulu silmän räpäyksessä paikasta toiseen, edes takaisin, sinne ja taas tänne hypellessä uteliaiden silmien vietävänä. Koiramäessä voi vähän juosta ja ryntäilläkin, koko ajan ei tarvi olla kieltämässä ja käskemässä. Runotyttö ei vielä kaipaa huvipuistovempaimia ja hyvä niin, Koiramäki on parasta mitä hän tietää - leikkipuistojen, kahvilla käynnin ja ravintolaruokailun lisäksi. Syömään, sinne ollaan seuraavaksi menossa. Hampurilaiselle, äiti houkutteli, kun koulu-, päivähoito- ja työpäivän päälle Särkänniemeen suoraan tultiin. Ja sen jälkeen leikkipuistoon.


Vaikka lisää kivaa on tiedossa, on lähdön aika pikkuleidille haikea. "Hei hei, Hakkarainen, hei hei laama, hei hei koko Koiramäki", hän seisoo portilla ja vilkuttaa. Onneksi äiti-leidi lupaa, että Koiramäkeen palataan vielä, viimeistään joulun alla tullaan uudestaan katsomaan miten jouluvalmistelut tässä tarinoiden täyttämässä kylässä sujuvat.

Vinkkinä muuten niille, jotka eivät Koiramäkeä ole vielä tälle kesälle käyneet tarpeeksi fiilistelemässä, tämän ja ensiviikon ajan sisäänpääsyn sinne saa ostettua puoleen hintaan.