torstai 15. joulukuuta 2016

Parhaita ovat lahjat, jotka voi syödä pois


Sarankulma, Tampereen Pirkkalan vastainen rajanurkka, Härmälän takainen teollisuusalue ennen Peltolammia ja Multisiltaa. Harmaa, laatikkomainen eikä ollenkaan herkullisen näköinen tai kuuloinen paikka, mutta sinne minä eksyin kesken jouluostosteni, kun Runotyttö nukahti autoon enkä heti hennonnut herättää neitiä Ikean reissulle. Sarankulmassa on Tampereen tulli, Aamulehti painetaan siellä ja siellä nukkuvat Länsilinjojen bussit varikollaan. Ja siellä tehdään Wigrenin makkarat, ne Nysät, joilla on maailman parhaat radiomainokset! Kun sen muistin, innostuin. Tämä ei ollut turha mutka ollenkaan.






Wigrenin makkaratehdas ja tehtaanmyymälä näkyy ohikulkutielle E12, mutta poiketakseen siellä, pitää poiketa moottoritieltä Sarankulman pikkukaduille. Punaharmaa, verkkoaidan ympäröimä aaltopeltihalli on siisti ja jollain tapaa sympaattinen. Harva tietää, että Yrjö Wigren Oy on Suomen vanhin yhtäjaksoisesti toiminnassa ollut lihanjalostusyritys, neljän hengen perheyrityksenä aloittanut ja tänä päivänä 40 henkeä työllistävä firma täyttää ensivuonna jo 100 vuotta. Niin kuin täyttää muuten Suomikin. Makkaraa ja rapsahtavakuorisia nakkeja, ne ovat Wigrenin tuotevalikoimasta minulle entuudestaan tuttuja, yllätyn sisäänastuttuani pienen tehtaanmyymälän valtavasta valikoimasta. Leikkeleitä, pateita, sinappia, kastikkeita ja tuorelihatiski, jonka tarjonta näyttää todella hyvältä. ”Jos ei tehdä hyvää , ei sitten tehdä ollenkaan”, on vanharouva Wigren tarinan mukaan joskus tokaissut. Tuo lause on toiminnan kulmakivi tänäkin päivänä.

Kalkkunanakkeja, chorizonakkeja, lammasmakkaraa ja tamperelaista Moro-lenkkiä. Makkaratehtaan myymälä on miehisestä ennakko-odotuksestani huolimatta yllättävän hienostunut ja naisellinen paikka, sopivalla tavalla maalaisromanttinen ja kauniisti vanhanaikainen. Olen aivan turhaan ollut kateellinen Oulussa asuvalle veljelleni heidän makkarakaupastaan! Myös Wigren suosii hyvälaatuisia raaka-aineita lähituottajilta, kaikki Wigrenin käyttämä liha on kotimaista.








Pienessä kaupassa ei lounasaikaan ole ruuhkaa, asiakkaat ovat myymälän vieressä sijaitsevassa Wigrenin lounasravintolassa, Pata 2:ssa. Sisällä tehtaassa leijaileva herkullinen tuoksu kannustaa tutkimaan myymälän tiskejä lähemmin. Joululahjaideoita alkaa tulvia mieleeni: Whisky Meetwurstia iskälle, tamperelaista sinappia muualle muuttaneelle ystävälle, ankanmaksapateeta, tryffelimaksapasteijaa ja erilaisia maksamakkaroita joulupöytään ja perinteisistä pikkaisen poikkeavia nakkeja vuoden viimeiselle päivälle tänä vuonna. Uudenvuoden illan tarjoiluiden testaamista varten nappasin mukaani paketin Lammaswurstia ja tehtaan yläkerrassa leivottua rapeakuorista italialaista leipää, sitä samaa, jota italialainen leipuri Donato leipoo 40 vuoden kokemuksella mm. Ristorante Comoon, Kauppahallin 4 Vuoden Aikaan ja Pirkkalan Citymarkettiin.



Hyvästä ruoasta nauttivia lihattomia syöjiäkään ei Wigrenillä ole unohdettu, tehtaanmyymälästä saa Nyhtökauraa, vinkki vinkki vaan kaikki sitä kuumeisesti kaupoista metsästävät. Eikä siellä unohdettu ole karvaisia kavereitakaan. Jos minulla olisi edelleen koira, se iso musta ja parrakas, hakisin sille joululahjan Wigrenin myymälästä. Suomalaista jauhelihaa, palvattuja luita ja kuivattuja siankorvia, voisiko parempaa lahjaa lemmikilleen edes ajatella?

Ostosreissulta kotiin päästyämme laitan raakamakkarana myytävän Wigrenin Lammaswurstin uuniin pakkauksen ohjeen mukaan 15 minuutiksi. Sillä aikaa karamellisoin pannulla sipulia, leikkaan tuhdit viipaleet Wigrenin myymälästä ostamastani La Pasticceria Italianan leivästä, raastan viipaleille vähän Emmentalia, pilkon tomaatin pieneksi hakkeeksi ja lämmitän juusto-tomaatti-leivät. Maustan revityn jääsalaatin lorauksella Felixin tomaatti-chili-salaatinkastiketta, ja kun makkara on valmis, kasaan lämpimät herkkuleivät ja puristan päälle kunnon viivaston makean tulista sinappia.




Timjamilla, rosmariinillä ja korianterilla maustettu lammasmakkara on parasta tähän astisista raakamakkaroista, joita olemme Herra K:n kanssa testanneet. Eikä todellakaan hinnalla pilattu. Neljään leipään riittävä paketti kustansi 2,95€. Runotyttö maistaa makkaraa myös, ei tyrmää sitä suorilta vaikka keskittyykin tomaatin ja leivän palojen syömiseen. Me Herra K:n kanssa nautimme helpoista ja herkullisista leivistämme täysin siemauksin ja mietimme, miten marinoitu punasipuli saattaisi karamellisoidun sipulin tilalta olla mukavan piristävä lisäke. Minttuhillo, sekin testattiin ja tuntui toimivan. Uudenvuoden illan annosta pitää vielä vähän viilata. Onneksi vuoden vaihtumiseen on vielä aikaa.

sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Taivas maanpäällä

Punatiilinen vanha tehdasrakennus, Tammerkoski, maisema kahdenkymmenen markan setelistä. Toistankohan jo pahasti itseäni kotikaupunkini rakastamisessa? Enpä sentään! Tuossa tutussa paikassa sain tänä viikonloppuna taas kokea jotain uutta. Jotain mahtavan hyvää uutta.




Satakunnansillalla kävellessäni olen katsellut toimistokäytössä viimeiset vuodet olleen Tampellan vanhan tehdasrakennuksen remontin valmistumista, enkä voi muuta kuin ihastella sen kulmaan kolme viikkoa sitten avatun ravintolan täydellistä sijaintia. Sillan alla sijaitseva Konsulinsaari valaistuine patsaineen on sekin kunnostettu miltei entisaikojensa loistoon. Kun tiilen, historian ja kansallismaiseman yhdistelmään heitetään mukaan tamperelainen Airilan ravintoloitsijaveljeskaksikko 2H+K:n ja Bistro Fabricin takaa, antaa Tampellan kulman uutuus odottaa itseltään paljon. Todella paljon, siksi me emme malttaneetkaan odottaa enää enempää. Emme yhtään enempää.

Villa Milavida ja Finlaysonin palatsi, Siperia, Verkatehtaan pääkonttori, Kehräsaaren tehdas ja nyt Tampella. Tampereen vanhoista rakennuksista yllättävän moni on entisöintiremonttien yhteydessä muutettu ravintoloiksi, enkä asiaa hetken ajateltuani pidä sitä oikeastaan ollenkaan pahana asiana. Museo, teatteri tai ravintola, sellaiseksi muutettuna kuka tahansa voi vierailla noissa historiallisissa paikoissa, tuntea niiden hengen ja ihastua sekä niiden menneisyyteen että tulevaisuuteen yhtä aikaa.







Aurinko valaisee suurten kaari-ikkunoiden avartaman ravintolasalin, joulukuinen lauantaipäivä tuntuu melkein keväiseltä kaiken tuon valon keskellä. Keittiö, jonka avoin luukku toivottaa sisääntulijan tervetulleeksi heti oven vieressä olevilta naulakoilta, ei vielä ole ehtinyt tupruttaa sulotuoksujaan koko uuteen ravintolaan. Ilma on yhtä raikas kuin siro sisustuskin. Mitähän tässä tilassa on aikanaan tehty? Pöytäliinoja, lautasliinoja, patoja, pannuja, uuninluukkuja, vetureita, laivoja, turbiineita, höyrykoneita, tykkejä, kranaatinheittimiä, hiomakoneita, paperikoneita, paperia vai kallioporia? 90-luvun laman hyökyaalloissa palasiksi pilkotun Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus Osakeyhtiön tuotevalikoima oli huikea.



Lankavaraston lohta, Pellavatehtaan punajuurta ja Portinvartijan poroa. Ja Tampellan perustajan, teollisuusmies Adolf Törngrenin mukaan nimetty upea tapaslautanen, jossa on kaikki nuo kolme annosta samassa. Ruokalista on täynnä suomalaisia annosten nimiä ja suomalaisia raaka-aineita, läheltä niin kuin annosten nimetkin. Keittiömestarille iso hatunnosto ruokalistan loistavasta suunnittelusta! Herra K tykkää listoista, jotka eivät ole liian pitkiä, mutta joista silti löytyy kaikille jotain, minä listoista, joka kannattelee sitä samaa tarinaa, jota paikka henkii.





Runotyttö saa lämmitetyn eväänsä vähän ennen alkupaloja ja ahmii tutun kalapastan aivan kuin se olisi jotain uutta, se kun tarjoillaan tyylikkäältä valkoiselta lautaselta ravintolassa. Runotyttö katselee ihmisiä, me seurueen aikuiset raikkaasti sisustettua avaraa salia ja ikkunapöydästä avautuvaa koskimaisemaa sekä maisemaa historiallisen Wivi Lönnin suunnittelman palolaitoksen ja Bertel Strömmerin suunnitteleman Tammerin hotellin suuntaan. Kosken rannassa ikkunan takana kalastaja heittää virverillään uistinta, haavissa on jo yksi kala. Todellista lähiruokaa, me hymyilemme, vaikka Ravintola Tampellan kalat oikeasti tulevat keittiöön Kalaliike Hukkaselta Sastamalasta. Tampellan kala-annokset ovat suosittuja eikä ihme, S/S Ahdin siika ja Höyrylaivurin nieriä lisukkeineen kuulostavat todella herkullisilta. Laivoja ja niiden osia valmistaneen tehtaan saliin annosten nimet sopivat paremmin kuin hyvin, niin kuin naapurissa kohoavan Herrainmäen, Tampellan konepajan ja rautaruukin mukaan nimetytkin ruoat. 




Päivän hämärtyessä kohti iltapäivää ja iltaa ravintolasali alkaa pikkuhiljaa täyttyä, puheensorina peittää alleen kutomosalissa soineen John Mayerin musiikin ja muuttaa ruokailun taustaa, muttei häiritsevästi. Maisema ikkunan takana muuttuu, talvistuu entisestään sinisen hetken ylittäessään. Ruoka on hyvää, juuri niin hyvää ja vielä pikkaisen parempaa, kuin mitä uskalsi odottaa. Runotyttö on viihtynyt Ravintola Tampellassa erinomaisesti yli kaksi tuntia, hymyillyt, hihkunut ja maisellut äidin, isän ja mummun ruokia uteliaana. "Nam!", hän kiteyttää nauraen kokemuksena meitä palvelleelle tarjoilijalle, ammattilaiselle, joka on vasta-avatussa paikassa kuin kotonaan ja saa sen tuntumaan kotoisalta myös meille. Tarjoilija nauraa Runotytölle takaisin, hyvä tunnelma on käsinkosketeltava. On mukava olla töissä, kun ruoasta ja paikasta voi olla ylpeä, tyhjiä lautasia on ilo kantaa takaisin keittiöön, tarjoilija summaa hyväntuulisuutensa.




Syyttäjäviraston suklaata, Tampellan uunijäätelöä ja Massunmäen ritareita. Kerran aikaisemmin olen nauttinut ravintolakokemuksesta Tampereella yhtä kokonaisvaltaisesti kaikilla aisteilla. Silloinkin maisema, paikka, palvelu, ruoka ja viini yhdistyivät saumattomasti ruokailijaa ympäröivään tarinaan. Silloin ruokailtiin korkealla kaupungin valojen yläpuolella Näsineulassa, nyt ruokataivas kaikkine tasoineen on siirretty alas maan päälle kosken rantaan, kaikkein tamperelaisimpaan paikkaan Tampereella.






Joulutori, Tallipihan joulu ja Hämeenkadun jouluvalot. Kirkas, talvinen päivä ja pimeä, kirpeä pakkasilta. Tampella, Ravintola Tampella, tarina menneestä yhdistettynä tämän päivän suomalaiseen ruokaan. Paikka, joka kuuluu juuri siihen, missä se on. Ehkä tämä oli minun pieni joululahjani, kalenterin luukku kolme. Upea kokemus rakkaudesta lajiin. Rakkaudesta historiaan ja ruokaan.

lauantai 26. marraskuuta 2016

Perinteinen, satumainen maanantai

Tampereella on yksi aivan erityinen paikka, jonka olemassa olon aina silloin tällöin unohdan. Mutta kun sen muistan, unohdun sinne. Niin meille kävi viime maanantaina, kun Runotytön kanssa olimme kävelemässä tuosta paikasta ohi, mutta palasimmekin takaisin ja vietimme siellä toista tuntia ilman minkäänlaista kiirettä pois.


Finlaysonin alueen takana, Näsinkallion alla sijaitseva Tallipiha on aivan oma maailmansa ruuhkaisesta kaupungista irrallaan. Se kutsuu luo vaikkei tuntisikaan sen historiaa tai tietäisi sen rakennuksista ja niiden entisistä omistajista mitään sen enempää. Harmaassa alkuiltapäivän hämärässä Tallipihan lämpimät valot loistavat jo kauas. Se näyttää joulumaalta. Tallipihasta kirjoitin yhden ensimmäisistä blogiteksteistäni, Tallipihalla rakastuin Nottbeckien tarinaan.


Aamumme oli kiireinen, sellainen perinteinen maanantai, pullollaan kellon kanssa aikataulutettua asioiden hoitoa. Saatuamme asialistamme kaupungilla hoidettua, otti Runotyttö unet vaunuissa. Unien jälkeen me hidastimme askeleemme ja ihmettelimme kaupunkia pikkuneidin ehdoilla: busseja, ihmisiä, korkeita taloja ja koiria, joita omistajineen tuli kaduilla vastaan yllättävän paljon. Kohokohta Runotytön kaupunkireissulle on aina puisto, ja koska Pikku Kakkosen puisto on remontissa, kiipesimme me Näsikalliolle Tiitiäisen satupuistoon huomataksemme, että se olisi remonttia vailla myös. Maahan kaivetut trapoliinit olivat poissa käytöstä ja liukumäet niin lommoilla, että niiden alastuloihin kertyy isoja vesirapakoita pienestäkin sateesta. Haitulan hatuista ja kaniineista puuttui isoja palasia ja tägejä oli sutaistuna vähän siellä sun täällä. Hiekkalaatikkoa reunustavat hauskat puulinnut olivat menettäneet värinsä ja haljenneet nekin niin, että niitä oli pienen hankala halata. Siitä huolimatta halata piti, ihmetellä, että "ohhoh, ohhoh", kun linnulle oli tullut pipi. Harmi, että Kirsi Kunnaksen kunniaksi tehty puisto ei ole kunnossa lapsia varten. Mitä siitä nyt on, kolme vuotta, kun se vasta avattiin? Onneksi Haitulan nappikeinu kuitenkin keinui ja kova tuuli suhisi korkeissa kuusissa niin, että niitä oli ilo katsella ja kuunnella. Ja tunteellisen siilin nokka oli tallella, se oli tärkeää sekin.



Puistossa touhutessa tulee Runotytölle nälkä ja äidille kahvin himo. Tiitiäisen satupuiston vieressä mäen päällä olisi kahvila siinäkin, mutta me ajelimme vaunuilla satumetsän läpi takaisin mäen alle. Siellä, kutsuvasti loistavien valojen keskellä, meidät otti vastaan taikamaa, jonka olimme aamulla jo kerran ohittaneet. Joulu! Suklaan, kahvin ja leivonnaisten tuoksu tulvi aidan taakse saakka vastaan. Pihan pienissä kojuissa oli myynnissä nuken vaatteita, "vauva, vauva!", Runotyttö hihkui innoissaan ne nähdessään ennen kuin äkkäsi aitauksessaan seisovan aasin. "Iii-haa?", Runotyttö osoitti aasia ja katsoi äitiä kysyvästi. "Aasi", äiti vastasi ja Runotyttöä nauratti. Kun Tallipihaltakin löytyi leikkipuisto hiekka-astioineen ja yhden myymälän perältä vielä lampaita karsinassaan, oli Runotytön into lentoon lähtevää luokkaa. Voi pienen lapsen riemua! Ja äidin onnellista oloa. Tallipihalla vaan on niin kaunista. Ja niin rauhallista. Ja se kahvilan voisilmä pulla, mmmm.


Joka kerta Tallipihalla vieraillessani minut yllättää se leppoisuus ja ystävällisyys, joka siellä vallitsee. Aivan kun sinne tullessa tupsahtaisi menneeseen taaksepäin. Kiire on kadonnut, aika pysähtyy, tuoksut voimistuvat, valot pehmenevät ja ympäristön äänet muuttuvat lempeämmiksi. Tallipihan joulu on aloitettu jo 19.11. Pihan puodit ovat avoinna joka päivä klo 10-19 jouluaatonaattoon asti, kahvila klo 10-20. Viikonloppuisin Tallipihalla on joulumyyjäiset pienine kojuineen, tonttuineen ja karuselleineen, arkipäivisinkin joulukuun 3. päivästä lähtien. Joulutunnelman aikaan saamiseksi ei tarvitse muuta kun astua portista sisään ja unohtua tuohon ihmeelliseen tunnelmaan.


Havukransseja, joulukoristeita, kortteja, kalentereista, saippuoita, magneetteja, pipoja ja valonauhoja, nukkekodin kalusteita ja taontatöitä. Runotyttö valitsee isosiskolle ja itselleen suklaat huumaavalta tuoksuvasta Suklaapuodista. Punapaitaisen nalleherkun jalka katoaa parempiin suihin varovaisen maistelijan nakertaessa siitä palan: "Nam-nam". Äidillä on tunteellinen olo. Omat lapsuusmuistot lempeästi kynttilöiden valaisemista ja hiljaisen musiikin taustoittamista rauhallisista jouluista kohtaavat tallipihalla ensimmäisiin jouluihinsa tutustuvan Runotytön tulevat muistot.



Hiljainen Näsinpuisto Tallipihan ympärillä antaa tilaa hengähtää hetkisen ennen kun paluu kaupungin ruuhkaan ja liikenteen melskeeseen on väistämätön. Kun Paasikivi-Kekkosen liikenne on ohjattu maan alle, puiston rauha on käsinkosketeltava. Katselemme maisemaa ja juttelemme äsken kokemastamme. Vain lumi puuttuu, jotta iltapäivä olisi täydellinen. Hidastan askeleitani. Näsinpuiston sammaleiset kalliot ovat kuin satukirjan metsästä, Runotyttö näkee niiden kauneuden. Keitähän kallioiden koloissa saattaisi asustaa?