torstai 25. toukokuuta 2017

Tampellan helmi - kesäisen Tampereen pieni, suuri käyntikohde


Aurinkoinen Pellavantori. Kerrostalojen ympäröimä aukio, jonka keskellä kohoaa etäisesti muovista joulukuusta muistuttava valkoinen häkkyrä ja takana korkea kukkula kauniine vanhoine omakotitaloineen. Herrainmäki, siellä seikkailin muutama vuosi takaperin kokien ahaa-elämyksiä. Silloin minulla jäi kuitenkin löytämättä Tampellan todellinen helmi, omassa nurkassaan piilossa kuin suljetun simpukan sisällä oleva aarre. Vaatimaton, suuria huutelematon Juicen kirjasto.





Mestari itse ei tarvitse esittelyä. Kun kolme tunnetuinta suomalaista taiteilijaa listattiin, oli Juice Leskinen kolmen kärjessä yhdessä Jean Sibeliuksen ja Tove Janssonin kanssa. Tuskin on olemassa sellaista kanssakansalaista, jonka elämän joku muisto ei jollain tapaa liittyisi johonkin Juicen biiseistä, ihmistä, jolla ei olisi mielipidettä Juicesta ja hänen tekemästään taiteesta. Se, kuinka paljon tuota taidetta todella on, yllätti minut Juicen kirjaston kutsuvierastilaisuudessa aurinkoisena iltapäivänä istuessani: 365 sävellettyä laulua ja 554 sanoitusta, joista hän itse on esittänyt 347. Laulujen lisäksi Juice on kirjoittanut 12 runokirjaa, neljä lastenkirjaa ja neljä muuta teosta, mm. Beatles-historiikin ja Disney sarjakuvaklassikon. Ja kolme näytelmää, kaksi musikaalia, oopperalibreton, elokuvakäsikirjoituksia, kolumneja, arvosteluja ja ruokareseptejä. Noista jokaisesta olisi riittänyt yhdelle ihmiselle elämänuraksi, mutta 56-vuotiaana kuollut Juice teki kesken jääneen elämänsä aikana niistä kaiken ja paljon enemmänkin. "Ja paljon jäi vielä ajatuksiksi hänen päähänsä pelkästään", Juicen leski, Sari Leskinen, hymähtää lempeästi miestänsä muistellessaan. Kun uskaltaudun kysymään ja saan vastauksena kuulla Sari Leskisen ja Juicen ystävien Hannu Peltosen, Hannu Hyttisen ja Arto Huhtisen tarinoita Mestarista, tuon kaiken ymmärtää paremmin. Mestarilla oli jatkuvasti käynnissä joku prosessi päässään, milloin yksi isompi, milloin useampi pienempi projekti. Ja kun tuotos oli siinä määrin valmis, että sen saattoi tipauttaa postilaatikkoon eteenpäin kuljetettavaksi, oli päänsisäinen prosessi katkaistava ja se tapahtui ystävien kanssa kantabaarissa.  Ensin Tillikassa, sitten Rautatienkadulla sijainneessa Aulabaarissa. On minun vuoroni hymähtää itsekseni: Katkaistava prosessi, nollattava pää. Sitäkö se nollaus oikeasti käytännössäkin on tarkoittanut.





Mörköpöytä, syntymäpäivälahjaksi ystävälle ex-tempore yllätyksenä ostettu flyygeli, seuraavaan päivään jatkuneet, jo aamulla aloitetut istujaiset... Monet ystävien tarinoista ovat tapahtuneet Aulabaarissa, samassa paikassa, jonne on alun perin tilattu Juicen kirjastossa esillä oleva kipsinen patsaskin. Aulabaari? Leena ja Pekka. Pirkanmaan Osuuskaupan omistama, nykyisen Scandic Cityn Piazza -ravintolan paikalla sijainnut baari, jonka kautta kulta-aikojaan eläneet tamperelaisbändit lähtivät keikkareissuilleen. Aulabaarin eteen kun mahtui keikkabussit parkkiin, Aulabaarissakin Juicen seurana istuneet miehet nauravat. Ei se Jussi siellä aina istunut vaikka ihmiset tuntuvat niin haluavan ajatella, ystävät korjaavat. Se oli se prosessin lopetus, äänien hiljentäminen ja ajatusten vaihtaminen, viikko-kaksi luomiskausien välissä. Jussi rakasti kotona työhuoneellaan olemista, siellä kirjojen keskellä on käyty parhaat keskustelut ja koettu ystäville merkittävimmät hetket. Siellä ja sitten keittiössä. 








Annan katseeni kiertää Juicen kirjaston pitkän kirjahyllyn niteissä. Hyllystä puolet on alkuperäistä ja aitoa, puolet kirjastoon Juicen kirjoja varten teetettyä kopiota. Värieron tupakantervan kellastaman ja uuden osan välillä huomaa, jos osaa katsoa tarkkaan. 2 300 kirjaa, murto-osa niistä 50 000:sta, jotka Juice on maininnut elämänsä aikana lukeneensa. Tuhat kirjaa per 10 vuotta, jos 6-vuotiaana olisi oppinut lukemaan, yksi kirja lähes joka kolmas päivä. Lukeminen oli Juicelle tärkeää, tärkeimpiä kirjoja olivat kotimaiset kaunokirjat, erityisesti Päätalot. Juicen kirjaston Päätalot ovat reliikkejä, omaiset halusivat säilyttää itsellään nuo kalleimmat aarteet, ja se on enemmän kuin ymmärrettävää. Keittokirjoja on hyllyssä paljon, niille on omistettu kirjastossa oma osastonsa. "Niitä olisi ollut paljon enemmänkin, mutta pitihän minullekin jotain jäädä! Jussi rakasti ruokaa ja ruoanlaittoa. Hän luki keittokirjoja niin kuin mitä tahansa muitakin kirjoja ja sovelsi sitten lukemaansa keittiössä oman makunsa mukaan. Kokatessaan hän ei käyttänyt reseptejä, siksi hän oli parempi kokki kuin leipuri, leipomisessa kun mitat, määrät, ajat ja lämpötilat ovat tärkeitä ja niissä Jussi ei ollut niin hyvä", Sari Leskinen muistelee hymyillen. Juicella oli hyvä makuaisti ja hyvä makumuisti, Sari kertoo ja muistaa miten he Hawaijin matkallaan olivat molemmat ihastuneet yön yli ananasmehussa haudutettuun kanaan. Kotiin tultua Juice oli yllättänyt vaimonsa tekemällä samaa kanaa omassa keittiössään muistamansa pohjalta. Yksi Juicen tunnetuimmista resepteistä on Lamminpään Lumous, sitä meillä tullaan testaamaan tänä kesänä. 




Juicen tuotanto vinyylilevyinä on esillä Sokos Hotel Tornissa, kun Juicen kirjastoon kymmenmetrinen levyhylly ei mahtunut. Mutta kaikkea muuta kyllä löytyy: Kannustussähke valtiovarainministerille markan devalvoinnin jälkeen, mainostekstejä Pirkanmaan Uuden Panimon julisteisiin. Ja Paul McCartneylta saatu kirja, jonka omistuskirjoitussivua koristaa kesän festareita juhlavuotensa kunniaksi kiertävän kotimaisen artistin nimikirjoitus. Myöhemmin Juice itsekin pystyi nauramaan tuolle nimmaritarinalle, mutta tapahtuma-aikaan se ei todellakaan ollut häntä huvittanut. Norjalainen villapaita, silmälaseja, huiveja, kävelykeppejä ja nojatuoli, johon saa istua. Sen lähemmäs Mestarin syliä ei enää pääse. Kirjaston kirjoja ei lainata kenellekään, mutta selailemaan niitä saattaa päästä. Kahvikupin ääressä kirjaston pöydässä riittää tunnelmoitavaa ilman kirjojakin, arvokas kokoelma pysyy parhaiten kunnossa lasiovien takana. Mutta mikä kirjoista on viimeisin? Siihen Juicen ystävä, Antikvariaatti Komissaario Palmua pitänyt, Popedan entinen manageri Hannu Peltonen osaa vastata miettimättä: "F.E. Sillanpään Elokuu. Juice ei ehtinyt sitä koskaan käsiinsä itse saada, mutta me puhuimme siitä viimeiseksi jääneenä päivänämme ja koin, että minun oli vietävä kirja Juicen hyllyyn hänen kotonaan käydessäni suru-uutisen kuultuani".







Istun kahvikuppini ääressä hetken hiljaa ja kuuntelen, miten Pate Mustajärvi tulkitsee Ari Kankaanpään säestämänä Juicen suomennosta Sumner Gordonin kappaleesta Moon Over Bourbon Street. Koskipuiston kuu... Minulle tulee Juicesta mieleen hiljaa virtaava vesi ja punainen tiili, kaksi tamperelaisuuden kulmakivistä. Tulin puuteriksi Tampereen poskeen, on pikkukylän pojasta tamperaiseksi kasvanut Juice itse sanonut kaupunkilaisuudestaan. Juicen kirjasto kuuluisi Koskipuistoon, keskelle kaupunkia, siellä pitäisi jokaisen tamperelaisen ja Tampereella kävijän käydä! Miksi ihmeessä kirjasto sitten on näin syrjässä leikattujen kallioden alla Pellavantorin laidassa? Siksi, että se oli Mestarin oma tahto. Hän halusi kokoelmansa säilyvän yhtenäisenä ja toivoi sen sijoittamista Viola-kodille.

Mutta etsivä löytää. Kirjasto on kesä- ja heinäkuun ajan avoinna yleisölle aina keskiviikosta sunnuntaihin klo 12-17. Syksyllä suunnitelmissa on teemaillat niin veneily-, kokkailu- kuin Emmerdale-teemallakin. Miksi? Saadaksesi tietää tarinat noiden teemojen takana kannattaa piipahtaa kirjastolla kysymässä lisää oppaina toimivilta ystäviltä ja kertomassa oma Juiceen liittyvä tarinasi. Jos haluat Juice-päivästäsi täydellisen, kierrä kaupunki Juice Leskisen elämää seuraillen Tampereen kaupungin Mestarille nimettyä kulttuuriraittia pitkin ja vietä hiljainen hetki hänen kivipaadellaan Kalevankankaalla.


sunnuntai 21. toukokuuta 2017

Nyt tuulet nuo viestin jo toivat

Se tuntuu aamulla tuulessa. Tumma, tuhti, maanläheinen tuoksu. Paksun, BBQ-kastikkeen savuinen tuoksu, jonka häivähdys peittää alleen rantatorin muut tuoksut. Kun keskellä toria näkee vanhan, rustiikkisen ruosteisen traktorin ja sen perässään vetämän mustanpuhuvan grillivaunun, ei voi olla hymyilemättä. Grillivaunun. Tai Crillivaunun, C:llä. Niinhän sen kyljessä sanotaan.


Suustani pääsee sponttaani riemunkiljahdus: Mietinkin mihin salakapakkamainen Tom & Crill on mennyt sillä aikaa, kun olin Runotytön kanssa kotona ja uutta kauppakeskusta on alettu rakentaa Ratinanrantaan! "Meillä on lounasravintola Ratinan toisella puolella, rannan tuntumassa, Voimakatu 11:ssa. On ollut jo siitä lähtien, kun vanha paikka lopetti. Siellä on lounas joka arkipäivä", Crillivaunun omistaja hymähtää. Mitä! Miksi ette ole puhuneet siitä mitään! Mitä muuta olen missannut, kun en tämän torivaununkaan olemassa olosta tiennyt! "Niin... Kun ollaan hiljaa, saadaan kalaa", Tomi Koskenniska katsoo minua ja Herra K:ta vaununsa luukusta pilke silmäkulmassaan ja alkaa nauraa: "Ei ehkä ihan paras periaate myyntiä ja markkinointia ajatellen". Ehkä ei. Mutta Tomi on selvästi tekijämies, ei tyhjänpuhuja tuuleenhuutelija. Hänen omin käsin tekemänsä Crillivaunu ei torilla jää keneltäkään huomaamatta, mainosti sitä etukäteen tai ei.






 


Tom&Crillin ruokalistalla on kolmea erilaista lihaa kahdella eri tavalla tarjoiltuna: kanaa, possua tai härkää joko tortillana tai burgerina asiakkaan valinnan mukaisesti. Valitsen naisten suosikiksi mainitun kanatortillan, Herra K possua burgerversiona. Kanan olisi voinut ottaa myös burgerina ja possun tortillana tai kumman tahansa häränlihalla täytettynä. Katselemme kuinka lounaamme valmistuu ja nuuhkimme pitkään haudutettujen lihojen viimeistelystä leviävää huumaavaa tuoksua. Grilliritilällä porisee padallinen Tom&Crillin tummaa kastiketta, sitä, jonka tuoksun tunnistaa kauas. Tomi juttelee meille kokatessaan, kertoo vaununsa rakentamisesta, sen varustamisesta ja tarinan sen omintakeisen vetotraktorin takana. Ja puhuu ruoasta, ajatuksistaan hyvän ruoan takana. Kokonaisesta lihasta, täyslihasta, jonka maku ja pehmeys tulee pitkästä ja kiireettömästä kypsennyksestä. 

Suuhun sulavan mehevää lihaa. Salaattia, tomaattia, maustekurkkua ja sipulia. Ja sitä taivaallista, tummaa, etelävaltioiden kastiketta. Haarukalla ja haukkaamalla syötävä, valuvan täyteläinen annos on painava. Jättimäinen. 8 euron lounaaksi upottavan ylellinen. Juomaksi vichy ja romanttisen lounaan istumapaikaksi harmaapuinen toripenkki. Ja siinä me istuimme onnellisina vieretysten, ihmisiä ja rannan laivoja katsellen selkä molempien työpaikkoihin päin. Torstainen puolituntinen. Kerrankin yhdessä lounaalla! Vaikka päivä ei ollutkaan viikonlopun tapaan aurinkoinen, oli se täydellinen ulkoilmalounaspäivä. 




En hoksannut kysyä, onko Tomin traktorilla, vuoden 1952 -mallisella Fordilla nimeä. Laukko oli nimeltään vuonna 1859 valmistunut siipiratasalus, jonka pysäkkipaikka "alarannan tori" aikanaan oli ja siitä jo 1860-luvun lopussa vakiintui nimi kalatorille, varakkaiden kaupunkilaisten asuintalojen ympäröimälle kauppapaikalle, jonne maalaiset saapuivat myymään tuotteitaan.

Laukontori odottaa kesää ja se kesä on alkamaisillaan. Erilaisia kahviloita on auki jo monta, ruokakojujakin useampi. Ihanaa, kun tori alkaa elää, muuttuu eloisaksi, viihtyisäksi, käymisen arvoiseksi myös niille, joiden työpaikan lähiruokala se ei ole. Ketjuravintoloille torilla ei ole tilaa. Tori on Tomin kaltaisia ruokaa rakastavia yrittäjäluonteita varten, heitä, jotka toteuttavat rakkauttaan omannäköisellään tavalla kokkikursseina, kesäravintoloina, lounaspaikkoina ja pitopalveluina tai kaikkina edellä mainittuina niin kuin Tomi. Minun rakkauteni alkaa näkyä päällepäin. Ei, Runotyttö ei ole saamassa sisaruksia, minä vaan olen kesäkunnossa vasta ensi vuonna. Tai sitä seuraavana. Ehkä. Katsotaan rauhassa kun kiire ei mihinkään vielä ole.

maanantai 15. toukokuuta 2017

Kun uusi vuosituhat kohtaa 70-luvun

Vain neljäkymmentäviisi minuuttia Tampereelta, aikamatka, jossa jokainen ajettu minuutti voisi olla yksi vuosi. Auto, asfalttitie ja kohteena seitsemänkymmentäluku, sen Herra K muistaa pienen pojan aurinkoisina päivinä niin kesällä kuin talvellakin. Minun aikamatkani kello käy vähän hitaampaa, päädyn ajatuksissani satunnaiseen vuoteen 1980-luvun loppupuolella. Laskettelukeskus, rinnehotelli, perheen lomamatkat yhteisen harrastuksen parissa... On hauskaa ajella toukokuun alun auringonpaisteessa ylös ja alas polveilevaa mutkaista tietä ja ihailla suomalaista pelto- ja järvimaisemaa auton ikkunasta. Runotyttö laulaa, miettii omiaan ja katselee lepopäiväänsä peltojen reunassa viettäviä traktoreita. Ellivuori on tähän saakka ollut minulle vain kyltti Tampereelta Turkuun johtavan tien varressa, paikka, jonka nimessä on naisellinen, kyöpelivuorimainen, tarinallinen klangi. Lukemani mukaan Ellivuoren vieressä kohoava Pirunvuori on ollut suosittu matkailukohde jo 1800-luvulla upeiden näköalojensa ansiosta. Kuulostaa noitamaiselta vaikkakaan ei pelottavalta. 1900-luvun alussa Pirunvuorella asui taidemaalari Emil  Danielson vaimoineen vuorelle rakennuttamassa kivilinnaassaan.






Korpihotellien kultakausi - sen taitavammin ei uudistetun pikkuhotellin tunnelmaa voi sanoiksi pilke silmäkulmassa pukea. Luonnonkiveä, kelohonkaa ja kauriinsarvia, tervattuja veneitä, metallia ja pullorivillinen viskiä, vodkaa ja konjakkia - kaikkea sitä, mitä metsänkeskellä järven rannassa sijaitsevasta piilopirtistä voisi kuvitella 70- ja 80-luvuilla löytävänsä. On äitienpäivä, siniristilippu on salossa niin pihalla kuin hotellin tiskilläkin. Omissa mielikuvissani yhdistän sinistä taivasta vasten liehuvan lipun presidenttiin, kahdeksanteen, siihen, josta muistan vain hautajaiset ja tarinat hänen korpihotellisaunailloistaan ja hämyisistä ukkokerhoistaan. Voin melkein tuntea vanhan miehen kosketuksen olkapäässäni baaritiskiin nojatessani. Kaljupäisen presidentin haamun, joka hymähtää nykynaisten arvonnousulle. Katselen ympärilleni. Yllättävän tyylikkäästi on 70-luvun alussa rakennetun Hotelli Ellivuoren päivitys tähän päivään tehty.





Olen aina tykännyt pienistä kahviloista ja ravintoloista, jotka tekevät rohkeasti sitä mitä rakastavat ja arvostavat sitä missä sijaitsevat. Hiiteen kansainvälisten virkistysjuomien puna-valkoiset tai sini-mustat julisteet, tervetuloa reipas ylpeys omista vahvuuksista omalla paikkakunnalla! Äitienpäivän buffet-päivällisen kylmään pöytään saapuessani hymyilen leveästi: Lähipanimon oluessa marinoituja silakoita, varhaisperunasalaattia palsternakkalastuilla sekä sapaksia, Suomi-tapaksia lähijärven hauesta ja lähileipomon leivästä. Kotimaisia juustoja lähijuustolasta Poppamiehen punasipulihillokkeen kanssa. Tervaleipää, nokkoslevitettä, savusuolavoita ja karpalomajoneesia, voiko parempaa olla? Paitsi pääruoan kastikekattaus, houkuttelevampaa en muista aikoihin nähneeni. Nam! Makua, valtavasti makua! Voisin nuolla kastikkeet lautaseltani niin kuin Runotyttö leveästi virnistäen tekee. Vertailu viimevuotiseen kolmen sukupolven äitienpäiväruokailuun on turhaa, Hotelli Ellivuoren ruoka on loistavaa.






Keittiöhenkilökunta käy asiakkaiden keskellä kertomassa tarjolla olevista tuotteista työstään ylpeinä, iloinen ravintolapäällikkö juttelee ihmisille ilahduttavan tuttavallisesti. Kunpa aina ei olisi niin kiire. Kunpa nautintojen ääreen ehtisi todella pysähtyä, jarruttaa aikamatkan sitä osuutta, kun takaisin nykyhetkeen on hypätty. Hotellin ruoka on tätä päivää ja vähän tulevaisuuttakin. Menneisyydestä viis, kansanopistomainen, tasakattoinen tiilirakennus kätki sisään todellisen helmen. Onnittelut paikan uusille omistajille! Katsellesani aulan baaria ja ruokasalia, näen silmissäni korpihotellille sopivat kunnon tanssit livebändeineen ja lattianreunoilla pyörähtelevine lapsineen. Drinkkilistaa en ehtinyt vilkaista, mutta toivon, että sieltä löytyy tuon kulta-ajan teemadrinkit, golden cadillacit, heinäsirkat ja martinit, joiden siivin me 70- ja 80-lukujen lapset löydämme korpihotellien tunnelman päivitettynä aikuisuuteen.






Kiipeilypuistoa, frisbeegolfia, kesäteatteria, kalastusta ja sitten se kultturelli kivilinna! Ellivuoren muiden palveluiden testaamiseen tarvittaisiin kokonainen päivä tai kaksi. Ravintolan isoista ikkunoista ulos järvelle ja metsän verhoamaan horisonttiin haaveissani katsellessani mieleeni tulee Saariselkä tai Iso-Syöte. Tai Luosto. Jotain samaa tässä paikassa on myös legendaarisen Pohjanhovin kanssa. Minut valtaa valtava hetkeen pysähtymisen tarve. Hotellin pihasta kotiin päin lähtiessä minulla on tunne, että tätä täytyy saada lisää. Että tänne palataan vielä kun pohjoisen perukoille emme tänäkään kesänä ehdi.