keskiviikko 27. huhtikuuta 2011

Lennä lennä leppäkerttu keltaisen korin juureen...

Dadaa! Lumi on poissa ja kesäisen lämmin auringonpaiste täällä, perhosiakin näkyy jo, samoin sinivuokkoja, leskenlehtiä ja skilloja. Voi kun tämä keli nyt pysyis, pysyis ainakin ensi viikkoon asti niin että voisin mennä ja lennättää leppäkerttuani, päästää sen pois talvipesästään ja aloittaa toiveikkaasti uuden kauden. Lennättää leppäkerttua ja kaikkia sen kavereita oikein urakalla, tänä kesänä nimittäin pääsen kierroksen alle 70 heiton, sen olen päättänyt! 

Muutama vuosi sitten minua puri vakavanlaatuinen frisbeekärpänen. Olin käynyt heittelemässä itsekseni yhtä rataa muutaman kerran ystäväni innoittamana ja paiskonut kiekkoa ihan radatta koiranulkoilutusreittini varrella kun sitten päätin hommata firmamme virkistyspäivään ohjelmanumeroksi opettajat ja kunnon frisbeegolfkoulun. Ja se natsas, natsas niin että mun oli vaikeuksia hyväksyä syksyn tuloa sinä vuonna, pidätellä itseäni talven yli ja pysyä lestissäni seuraavana keväänä lumien sulamista odotellessa.


Frisbeegolf mielletään pikkupoikien ja vähän isompienkin vauhdikkaiden poikien harrastukseksi, kentillä näkyvistä pelaajista suurinosa onkin juuri niitä. Mutta mikään ei estä ketä tahansa kokeilemasta, etsimästä lähintä kenttää ja menemästä heittelemään, niin minä ja siskoni miehineen ainakin olemme tehneet. Miltei kaikki Suomessa olevat kentät ovat ilmaisia eikä niille tarvita lupia tai tiiausaikoja. Senkun menee vaan silloin kun siellä on tilaa - itse en ole liiemmin ruuhkiin törmännyt vaikka niistä aika ajoin eri foorumeissa nuristaankin. Jaa ja mitäkö on frisbeegolf? Se on frisbeen heittelyä yleensä puistoihin tai muille ulkoilualueille karttaan merkatuilla radoilla, tarkoituksena päätyä frisbeineen mahdollisimman vähillä heitoilla väylän päähän pystytettyyn keltaiseen metallikoriin. Kaikille väylille on olemassa omat tavoiteheittomääränsä, par-luvut, niitä tietysti olisi tarkoitus hätyytellä ja iloita, kun sellaiseen pääsee. Iloita frisbeegolfkierroksella voi paljon muustakin - onnistuneesta heitosta, pitkästä avauksesta, hyvästä kelistä, raikkaasta ilmasta, kivasta iltalenkistä tai loistavasta peliseurasta, hauskasta kierroksesta ja vaikka nokkosenpolttamista jaloissa väylän laitoja kolutessa tai pienestä onkireissusta läheisessä ojassa heiton mentyä vähän enemmän poskelleen. 


Samalla tavalla kuin golfissa on erilaisia mailoja, on frisbeegolfissa erilaisia kiekkoja. Pitkänmatkan draiverit, lähestymiskiekot ja putterit, ja niitäkin kaikkia vielä useilla erilaisilla liito-ominaisuuksilla eli painoilla, kooilla ja pehmeyksillä varustettuna. Oma ensimmäinen kiekkosarjani oli kolmiosainen: pinkki draiveri, vaaleanvioletti lähestymiskiekko ja valkoinen putteri. Ystäväni kanssa Discmanian kiekkokauppaan Messukylään mennessäni en vielä hirveästi ymmärtänyt kiekkojen ominaisuuksien päälle - ostin setin enemmän tunne- ja värimieltymyspohjalta kuin tuotetietämyksellä. Kaikki nuo kiekot ovat kuitenkin edelleen käytössäni, joten ei ne niin huonoja ostoksia olleetkaan. Yksikään niistä ei myöskään ole mennyt hukkaan vaikka pahimmillaan ystäväni ovatkin hukanneet jopa 4 kiekkoa kierrosta kohden pitkään heinikkoon tai syviin vetisiin ojiin. Tai lumeen, sillä Oulussa frisbeegolfia pelataan talvellakin. Aina silloin tällöin sattuu tietenkin niinkin, että kierrokselta löytää toisten pelaajien hukkaamia merkkaamattomia kiekkoja omaa etsiessään - leppäkerttuni on yksi tällainen löytölapsi, vähän ruma ja kulunut mutta uuden omistajansa käsissä uudelleen kauniiksi tuunattu. www.discmania.fi/ 



Tampere on varsinainen frisbeegolffareiden unelmakoti. Kenttiä ihan lähiympäristössä on viisi, paikallisbussimatkan päässä keskustastakin heti kolme: Vihiojan kenttä Nekalassa, Näyttämöpuiston kenttä Hervannassa ja Vaakkolammen kenttä Epilässä. Nokian Penttilän puistossa on neljäs kenttä, viides löytyy vanhalta soramontulta Ylöjärven liepeiltä ja taidanpa varsin tarkistaa tätä kesää varten ettei vain Lempäälään tai Kangasalle olisi tullut lisää ratoja pelattavaksi. Toistaiseksi kaikki Tampereen radat ovat olleet 9-korisia, mutta ilmeisesti 18-korinen on suunnitteilla jo jonnekin. Pelaamalla kaksi kertaa 9-korisen saa kuitenkin täyspitkän kierroksen enkä mie ainakaan kahdella perättäisellä kierroksella vielä ehdi yhteen rataan kyllästyä. Kun menee ensimmäistä kertaa uudelle radalle, kannattaa tulostaa mukaan väylä kartta. Puistoihin muita ulkoilijoita kunnioittaen tehdyt radat kun eivät aina ole ihan loogisia eikä kaikilla radoilla väyläkarttoja ole paikanpäällä - Vihiojalla kuitenkin on. http://frisbeegolfradat.fi/

Frisbeegolfharrastaminen ei vaadi urheilullisia vaatteita, ei juuri varusteita eikä edes kunnon kenkiä (paitsi jos rypee pusikoissa ja nokkosissa), kiekkoja voi lähteä heittämään melkein missä vaatteissa vaan, kesähameessa vaikka. Kiekot kainaloon ja pala paperia kynän kanssa taskuun vain, heittelyharrastuksen voi aloittaa vaikka huoltiksen lätyillä kokeiluluonteisesti. Toki jos hifistellä haluaa, on se tässäkin lajissa mahdollista - bagit, kengät, hanskat, pyyhkeet, muistivihkot, karttakansiot, kynät ja juomapullot löytyy tarvittaessa sävysävyyn vaikka kolmenkymmenen kiekon kanssa. Raksuni nakkelee kiekkoja myös, meillä välineet kulkee ystäväni tekemässä kangaskassissa auton perässä koko kesän. Joskus kauppareissut venähtävät, kun extempore keksitäänkin vaihtaa suuntaa ja mennään heittämään kierros ilta-auringonpaisteessa. Minun Tampereeni on siis kesäisin frisbeeratoja kaikkien muiden kivojen kesänähtävyyksien ohella.

Frisbeistä tuli mieleen viime kesän lemppariherkku, quesadillas! Näistä kiitos kuuluu Herra K:lle, joka eräänä myrskyisenä kesäiltana teki mulle lohturuokaa kun salamoiden räiske ja valtava jytinä pelottivat pientä tyttöä. Sittemmin näitä ovat saaneet maistaa muutkin, mie nimittäin rakastuin ajatukseen helpoista sorminsyötävistä lättypaloista ja varioin ohjetta milloin millekin piknikille mukaan otettavaksi. Nyt kun viime kesää muutenkin muistelen, tehdään muistelu myös makumatkan kautta:

QUESADILLAS à la Herra K
4:lle

1 pkt tortillalättyjä (8 kpl)
1 pss pakastepinaattia
1 rss pisaratomaatteja
1 sipuli
1 punasipuli
2 kynttä valkosipulia
200 g juustoraastetta
4 rkl salsaa
mustapippuria

- Pilko tomaatit, sipulit ja valkosipuli ihan pieneksi, sulata pinaatti ja sekoita kaikki yhteen. Valuta ylimääräinen neste seoksesta pois.
- Lisää kyytiin juustoraaste ja mausta salsalla ja mustapippurilla, jaa seos neljälle tortillalätylle ja levitä tasaiseksi kerrokseksi. Laita sitten kaikille lätyille toinen lätty kanneksi päälle ja paista pannulla molemmin puolin aavistuksen rapeaksi. Hyvä ohje oikean kääntöajan pohdintaan on se, että nostaa varovasti kansilätyn reunaa. Jos se ei enää irtoa, on aika kääntää quesadilla.
- Jaa pannulta otettu quesadilla neljään osaan ja tarjoa salaatin tai nachojen kanssa.

Oi miten helppoa ja nopeaa ihanaa namia! Myrskyinen ilta oli ensimmäinen kerta kun sain olla mukana tekemässä quesadilloja, jostain ihmeen syystä en oo aiemmin sotkeutunu niihin. Nyt keksin kuitenkin kymmenittäin erilaisia täytevaihtoehtoja katkaravuista ja kanasta ja vuohenjuustosta ja vaikka mistä! Ei muuta kuin kokeilemaan ja löytämään oma makumaailmansa väliamerikkalaiseen malliin.

tiistai 26. huhtikuuta 2011

Pieniä herkullisia paloja Tamperetta

Lomapäivät on aina sellaisia, jotka saavat suun napsamaan, arkirytmistä poikkeaminen ehkä salliikin eri tavalla namit ja herkut kuin ihan tavalliset päivät muuten, moniin juhlapyhiin kuuluu erilaiset perinteet juuri ruokapöydän antimien muodossa. Tässä onkin juhlittavaa kivasti, pääsiäinen ja vappu peräkkäin, monta hyvää syytä syödä hyvin ja koristella kotia kevään tuntuun. Pääsiäisen juttuja ovat ehdottomasti lammas, pasha, mämmi ja suklaamunat, ja tietenkin sitten pajunkissakoristeet, narsissit ja rairuoho. Tai ohra, ohraa mie meille tänä vuonna kylvin, se on jotenkin rehevämpää, kasvaa nopeampaa ja pysyy muodossa kauniisti pitempään. Ohra ei ole niin pliisua kuin arat ja hennot rairuohohaivenet vaikka molempi parempi tietenkin tässäkin, railla on omat perinteensä eikä niitä pitäis mennä kyseenalaistamaan. Rairuoho tuntuu pehmeältä ja kivalta käteen, sitä oli lapsena mukava silitellä.


Pääsiäisniitty juhlapöydän koristeena on kuitenkin varsin uudehko tapa Suomessa. Vuoden 1936 Kotilieden pääsiäisnumero esittelee sen uutuutena, mutta tuo tapa kylvää keväänsarastus ruohonsiemenin yleistyi kuitenkin vasta 60-luvulla. Aikaisemmin lautasille matalaan veteen leikeltiin lantun ja porkkanan päitä, niihin versoi muutamassa päivässä valoisalla ikkunalaudalla naatit. Näin tehtiin kevätvihreää pääsiäisen juhlaan entisvanhaiseen malliin, harmi kun ei tullut luettua tuota tietoa mistään hyvissä ajoin ennen pääsiäistä niin että olisi voinut testata miltä aidosti pitkät perinteet omaavat pääsiäiskoristeet tässä päivässä näyttävät.

Ruokien ja koristeiden ohella pääsiäiseen kuuluu myös onnentoivotukset itäsuomalaisin perintein virpomalla, kauniisti koristellut virpomisoksat tietenkin siis. Länsisuomalaisittain sekoitettuna virpominen hoidetaan nykypäivänä alkuperäiseen perinteeseen kuulumattomasti trulleiksi ja pikkunoidiksi pukeutuneena, mutta sama hyvä tarkoitus sanomaan kuitenkin sisältyen: terveyden ja pitkän iän toivottaminen naapureille ja läheisille. Muutama kauniisti koristeltu virpomisoksa pajunkissamaljakkoon blancojen oksien joukkoon, se jotenkin tuo pääsiäisen kotiin, sen kevään odotuksen ja keväisen olon. Niin kristitty mie en ole, että paastoaisin ennen pääsiäistä, surisin suunnattomasti pitkänä perjantaina, kuuntelisin saarnaa siinä välissä ja juhlistaisin sitten vapahtajan ylösnousemusta ja opetuslapsilleen ilmestymistä pääsiäisen pyhinä. Taidan enemmänkin nauttia vain pienestä kevätlomasta, keväisistä päivistä ja kevään tekemisestä kotiin.


Ruohot kylvetiin ja virvottiin, askarreltiin vähän koristeita muitakin, mutta tänä pääsiäisenä meillä syötiin ennätysvähän suklaamunia, johtuen varmaan siitä että olimme matkoilla. Aikaisempina vuosina omat yllätysmunan syömiseni ovat muutenkin vähentyneet vuosi vuodelta, yllätys munan sisällä kun ei aikuisena enää ole enää yllättävä eikä niin kiva juttu muutenkaan. Lapsena keräsin pieniä ötököitä kokonaisina sarjoina hyllyt täyteen, nykyisin en tiedä mitä noilla munan sisällöillä tekisin. Niistä tulee enemmän surullinen mieli kuin iloinen olo - paha mieli siksi, etten haluaisi heittää niitä suoraan roskiin, mutta en mie niitä kyllä mihinkään säilömäänkään ala. Pyörittelen siis hämillisenä käsissäni omituisen näköisiä koottavia juttuja tietämättä mitä niillä tehdä. Tiedän, on olemassa ei-yllättäviä munia myös, on ollut jo pitkän aikaa. Fazerin Mignon on minun makuuni kuitenkin vähän liian aikuinen, se on liian suklainen ja liian täyteläinen, mutta onneksi Marabou pelasti minut ja suklaamunaisen pääsiäiseni jokin aika sitten jo, suosittelen koko sydämestäni neljän vaahtosisältöisen munan settiä violetissa pakkauksessa. Tänä vuonna löysin lähikaupasta itselleni myös kolmannen hyvän munavaihtoehdon, Mars-munat, makeutta koko rahalla. Ah nam!

Pääsiäinen meni, seuraavaksi olisi vuorossa Vappu. Munkit, sima, silliaamiainen ja puistopiknik. Tämän vuoden puistopiknikille edellisten vuosien voileipäkakkujen ja täytekakkujen tilalta tilaan munkin. Yhden jättiläismäisen munkin Viialan kotileipomolta Kuninkaankadulta. Se oli niin hauska kun sen ensikerran näin, ohjelmanumero itsessäänkin jo kun työkaverini tilasi toiselle sellaisen vedonlyönnin maksuna viime viikolla. Peritamperelaisittain työkaverini olivat lyöneet munkkikahveista vetoa kumpi pärjää tänä vuonna jääkiekossa paremmin, Ilves vai Tappara. Ilves tais pärjätä, Tapparan nimeen vannova fani joutui maksumieheksi ja tilasi toiselle munkin, tarjoili kauniisti kahvit erään perjantaisen työpäivän päätteeksi. Ja voi minkä munkin tarjosikaan! Yhdestä kahden kilon painoisesta hillotäytteisestä jättimunkista syö parikymmentä juhlijaa kun sen paloittelee osiin, jokainen pala maistuu täydellisesti munkilta, hyvältä ja tuoreelta sellaiselta. Hinnan mie kuiskaan teille hiljaa, tuo uunipellin kokoinen komistus ei nimittäin todellakaan ole kallis: 12,90€ yksi arkipäivä etukäteen tilattuna. www.viialanleipomo.fi/
 

Vappuisen puistopiknikin herkkukoriin mahtuu jättimunkin lisäksi toinenkin tamperelainen erikoisuus: Tampere-suklaa. Aikaisemmin kerroin Nokian Panimon Tampere-oluesta, siitä miten hauska juttu oman kotiseudun esilletuominen erilaisine tuotteineen on. Tampereella (Lempäälässä) on Dammenbergin suklaatehdas ja se valmistaa omaa erikoisuuttaan, Tampere-suklaata, suklaapaloja, joita koristaa Tampereen kaupungin vaakuna. Suklaa itsessään on aivan tavallista maitosuklaata, sitä ei ole ehostettu mustamakkaralla tai millään muullakaan turhalla manselaisuudella.Mutta ulkopaikkakkuntalaisille on kiva viedä tuliaisina jotain tampereelta, tamperelaisena nauttia omasta kotikaupungista ja iloita pienistä kivoista juttusista, joita toiset tamperelaiset ovat keksineet. Vappuna suklaapala ja lasi kuohuviiniä Tampereen kauneimmassa puistossa keskellä kaupunkia, mmm... Suklaiset Tampere-herkut löytää Kauppahallista Mama's Cornerin tiskistä, tämä ihana idea on toteutettu kauppiaan toivomuksesta. www.dammenberg.fi/

Pakkaan siis ensiviikonloppuiseen piknik-koriini patonkia ja itse tehtyä pestoa, pieniä suolaisia haukkapaloja sekä tuon munkin, suklaata, pullon kuohuviiniä ja sitten simaa. Toivotaan, että Koskipuistoon paistaa aurinko,  sillä mikään ei tee vappufiilistä paremmin kuin koskenrannan tuoksuva vihreä nurmi, puistopiknik hyvien ystävien kanssa nyyttäriperiaatteella ja kaikki ne tuhannet muut kaupunkilaiset, jotka ovat lähteneet ulos nauttimaan suomalaisen työn päivästä.

PESTO:

1 ruukku basilikaa
2 valkosipulin kynttä
2 rkl pinjan siemeniä
3 rkl Parmesan -juustoa
0,75 dl oliiviöljyä
ripaus suolaa
rouhaus mustapippuria

- Kuori valkosipulin kynnet, laita ne mortteliin ja hienonna yhdessä pinjan siementen kanssa.
- Napsi basilikan lehdet irti varsistaan ja huuhtele ne. Lisää sitten lehdet ja parmesan mortteliin ja hierrä ne rikki valkosipulimurskan ja murskattujen siementen kanssa. Mitä enemmän hierrät ja hierot, sitä pienempi jakoista pestostasi tulee. Itte tehty pesto saa olla käsin tehdyn näköistä ja isompi jakoista.
- Lisää mortteliin lopuksi öljy ja sekoita ainekset sekaisin.

Nauti heti tai jätä säilöön. Pastan sekaan riittää ruokalusikallinen per annos, tästä ohjeesta pestoa tulee neljä lusikallista, joten jos patongin kanssa dippailtavaksi teet, tee kaksi annosta.



HAUKKAPALAT
n. 40 kpl:

6 kpl tortillalättyjä
1 pkt Creme Bonjour Ruohosipuli -levitettä
1 pkt meetvurstia (225g Atria)

- Silppua meetvursti pieneksi kuutioksi ja sekoita se Creme Bonjourin joukkoon. Jaa täyte tortillalätyillle ja levitä se tasaisesti neliskulmaisesti niin, että rullatessa rullan päädyt jää tyhjäksi. Ne ei rullaannu kauniisti muutenkaan, joten ne leikataan pois ja jätetään käyttämättä. Kunnon rullaosasta saa leikattua 6-8 palaa per lätty riippuen keittiömestarin silmämääräisyydestä.

Nämä on niin kertakaikkisen helppoja ja hyviä! Siskoani mie näistä kiitän, sisko vissiin kiittää ystäväänsä neiti H:ta ja neiti H isäänsä. Kukalie keksinytkään alunperin, mutta näitä on syöty jo juhlissa ja piknikillä ja illanistujaisissa ja vaikka missä - ja joka kerta toimii yhtä upeasti!

Täyttettähän näissäkin voi varioida oman mielensä ja mieltymystensä mukaan. Kasvissyöjille meetvurstin tilalta voi rulliin pilkkoa paprikaa ja vaikka maustekurkkua, merenelävät toiminevat myös. Pitää kokeilla joskus jotain toisenlaista, toistaiseksi nää meetvurstiversiot on olleet suolaisina paloina vailla vertaa.

torstai 21. huhtikuuta 2011

"Vaik arkisina päivät jatkavatkin kulkuaan..."

Kenkien kopina täyttää toimiston käytävät, kiireiset päivät seuraavat toinen toisiaan. Arki rullaa tasaista nakuttavaa tahtiaan ja maailma pyörii - pyörii ja pyörittää ihmisiä mukanaan, pitää jatkuvassa liikkeessä. Aurinko nousee ja aurinko laskee, tuulee. Välillä sataa, välillä paistaa, lumi sulaa ja kevät etenee, vuodenaika on vaihtumassa. Välillä olisi taas tarpeellista pysähtyä, ottaa aika ja tehdä jotain rutiinista poikkeavaa saadakseen muistijälkiä elämän melskeessä. Avata silmät ja katsoa ympärilleen, ottaa ystävää kädestä ja kerätä kokemuksia - kokea Tampere.

Kaksi ystävystä tekivät treffit, sopivat tapaavansa aivan tavallisena keskiviikkoiltapäivänä, vähän harmaana, vähän sellaisena tuulisena ja viileänäkin. Päivässä ei ollut mitään erikoista, ei merkkipäiviä, ei tapahtumia, ei kerrassaan minkäänlaista tavallisuudesta poikkeavuutta, paitsi tuo tapaaminen. Tapaaminen historian kanssa. Molemmat ystävykset olivat tyttöjenillan tarpeessa, rauhallisen, kiireettömän ja mukavan. Treffipaikaksi sovittiin Pispala, Pispalanharju - Pispalan Pulteri ja Rajaportin sauna. Mystinen, tunnelmallinen, legendaarinen Pispala, johon en koskaan aikaisemmin ollut jalkautunut.  


Arkiaamuisin töihin ajaessani katselen auton ikkunasta Pispalanharjua, ihailen sitä miten se kohoaa komeana horisontista kaupungin ensimmäisenä porttina Näsijärven rantaviivaa seurailevaa Paasikivi-Kekkosta keskustaa kohti tultaessa. Pyhiksen (Pyhäjärvi) puolelta katsottuna se näyttää aamuauringon säteissä heräilevältä uinuvalta Muumilaaksolta, pastellin sävyiseltä ja sadunomaiselta, sellaiselta, jonka elämän menoon kuuluisi hiljainen tunnusmusiikki ja rauhallinen pehmeä lukijan ääni. Nässyn (Näsijärvi) puolelta taas Pispalanharju näyttää vanhalta dynaamiselta maalaiskylältä rinteeseen rakennettuine erivärisine puutaloineen, sellaiselta, jossa asuu toiminnan ihmisiä, aikaansaavia raatajia. Kylältä, jonka ympärillä pitäisi aueta laajat vihreät niityt ja viljaa lainehtivat kultaiset pellot järvien välissä, kylältä, josta kuuluu taukoamaton nakutus ja nakse, kilke ja kolina, elämän äänet koko pitkän päivän. Ennen niin kai on ollutkin, tähän päivään siitä kaikesta on säästynyt vain muisto - harjun puiset rakennukset ja haulitorni. Aamun työmatkaliikenne kaupunkiin kiemurtelee ohi uutta isoa autotietä harjun alla, harjun läpi ylhäältä kuljetaan enää vain silloin kun sinne erityisesti on asiaa.

Kahdella ystävyksellä oli asiaa harjulle, he halusivat kokea Pispalan, sen mystisen. Toinen heistä on äitiyslomalla, toinen toimistotyössä. Molempien päivät ovat kiireiset, täynnä tehtävää, tapahtumaa ja järjestettävää, säädettävää ja aikaansaatavaa, hoidettavia asioita. Molempien arki rullaa nakuttavaa tasaista tahtiaan, maailma pyörii heidän ympärillään ja pitää heidät jatkuvassa liikkeessä. Siihen otettiin tarkoituksellinen pysähdys, mutkaton päivällinen perinteisessä korttelikapakassa ja rentouttava saunailta yli 100 vuotta vanhassa korttelisaunassa, jossa kehon lisäksi puhdistuu kuulemma mielikin.


Alkon kokeiluravintolaksi maitokaupan tilalle vuonna 1968 perustettu Pispalan Pulteri on Suomen ensimmäinen korttelikapakka, ensimmäinen kaupunginosabaari - jännä paikka päivälliselle. Alkon rohkea testaus oli ollut menestys, ruokaa ja juomaa myyvään ravinteliin muodostui nopeasti omanlaisensa kanta-asiakaskunta ja ilmapiiri, joka toi Pispalaan asiakkaita lähiympäristöstä pidemmältäkin. Vaikka ravintola itsessään ei ole ajan saatossa juurikaan muuttunut, on sen asiakaskunta muuttunut Pispalan asukkaiden muuttuessa työläisistä ja joutenolijoista taiteilijoiksi ja liikemiehiksi. Ruokalistalla ajan mukanaan tuomat muutokset eivät näy, perussuomalaista, alusta saakka omassa keittiössä valmistettua ruokaa tarjoillaan edelleen ja se on paikan ylpeys tuon korttelifilosofisen atmosfäärin lisäksi. Pulteri on herrojen ja narrien kohtauspaikka, mukaan mahtuu kaikki ammattikunnat ja monenmoiset ideologiat, kanta-asiakkaat ja vierailijat, paikan henkilökunta summaa heiltä asiaa kysyttäessä. Täynnä tarinoita oleva kapakka pitää kuitenkin tarkemmat salaisuutensa visusti sisällään, ulkopuolisille harvoin laverrellaan yhtään mitään siitä, millaisia kohtaamisia vuosien aikana sen seinien sisään kätkeytyy.


Kunnon kermaisen lohikeiton ja ruisleivän jälkeen jaksaa rentoutua. Kaikki tamperelaiset ovat kuulleet Rajaportin saunasta, osa tietää missä se on ja osa on jopa nähnyt sen, mutta aika harva on itse sitä kokenut - kuten ei Pulteriakaan. Sauna on kuitenkin kaikille avoin, se lämpiää maanantaisin, keskiviikkoisin, perjantaisin ja lauantaisin ja sinne voi mennä ihan kuka tahansa, vaikka kaksi ystävystä. Korkean keltaisen lauta-aidan takana aukeaa maailma, johon on jännittävää kurkistaa porttiaukosta Pispalan valtatieltä. Pihapiirissä on vanhan saunarakennuksen lisäksi keltainen kahvila terasseineen sekä puisilla penkeillä kalustettu vilvoittelualue grillipaikkoineen ja puuhun ripustettuine valoköynnöksineen. Pihan henki on jotenkin suloisella tavalla huolettoman piittaamaton, ihailin vuosisataista perinnesaunaa lämpimin tuntein jo ulkoapäin.

Entisestäänkin levenemään hymyni sai saunan sisäänkäynti ja eteisen pieni luukku, johon saunaan meno maksettiin. Yksi aikuinen, neljä euroa. Hinnaston mukaan luukusta olisi saanut vuokrata pyyhkeen tai pefletin tai ostaa saippuan, saunavihdan ja partakoneen lisäksi myös puhtaat sukat tai kalsarit. Todellinen entisajan yleinen sauna, sellainen johon voi ajautua puhdistautumaan ennalta suunnittelematta. Saunajuomat löytyivät myös samasta luukusta, Laitilan wanhan ajan limonadit ja oluet. Ystävykset skoolasivat keltaisen ja oranssin tölkkinsä kanssa kodikkaaseen pukuhuoneeseen päästyään. Pukuhuoneet ja saunat on erilliset naisille ja miehille, rakkaansa kanssa saunakokemuksesta ei siis saa kaikkea irti, Rajaportille kannattaa tulla tyttö- tai poikaporukalla ja saunoa raksulaisten kanssa kotosalla.

 

Pukuhuoneessa riisuuduttiin reippaasti alasti, eri ikäiset, eri kokoiset ja eri näköiset naiset jutustelivat kuka keskenään pienemmässä porukassa, kuka toisten puheenparsiin hilpeästi tarttuen. Kukaan ei kainostellen kietoutunut pyyhkeensä helmaan tai pukenut päälleen uikkaria, joskin sekin kai kuitenkin olisi ollut sallittua. Pyyhkeet ja kylpytakit jätettiin pukuhuoneen naulakkoon ennen astumista suloisesta vanhanaikaisesta puisesta pukuhuoneesta lempeän kosteaan betoniseen saunaan, saunan hämärässä ei ripustimia tai hyllyjä pyyhkeille ole. Rajaportin yleissaunassa ei myöskään ole suihkuja, matala pesutila aukeaa pukuhuoneesta saunaan tultaessa muutaman askelman alempana saunaparven alla. Pesutilan seinänvieriä kiertää puupenkit, niillä on vateja ja suuressa lämminvesialtaassa kelluu kiuluja, joilla vettä vateihin voi itselleen ammentaa. Lämminvesiallas on naisille ja miehille yhteinen, sille seinään jätetystä aukosta voi kuulla miesten puolen saunakeskustelut, kommentit ja kannanotot päivän polttaviin poliittisiin kysymyksiin.

Löylyihin Rajaportin saunassa kiivetään vankalle betoniselle saunaparvelle yläkertaan. Siellä ei nykyaikaisia kerroslauteita ole, tummuneita seiniä kiertää samanlaiset tummat puupenkit kuin pesutilaa parven allakin, niillä istutaan puolikaaren muodossa kuin puistossa konsanaan. Saunan kiuas on jättimäinen lattiasta kattoon saakka kohoava vaaleaksi rapattu piisi, joka lämmitetään vain kerran päivässä metrisillä haloilla. Kiviä kiukaan uumenissa on yli tonnin verran, ne kuumennetaan punahehkuisiksi, heitetään häkälöylyt ja suljetaan sitten luukut, annetaan lämmön tasaantua hetken. Sen jälkeen pehmeät löylyt hellivät kylpijöitä iltapäivästä iltamyöhään. Mieli rentoutuu kehon ohella, rentoutuu todella. Muu maailma unohtuu, kun istuu Rajaportin saunaparvella, nauttii aavistuksen savuntuoksuisesta lämmöstä, kuuntelee vanhojen rouvien tarinoita menneistä ajoista ja jakaa murheet rakkaimman ystävänsä kanssa. Pesee kiireettä hiuksensa vadissa, käy vilvoittelemassa pienellä pihalla ja hemmottelee päivän riennoissa väsyneitä jalkojaan kunnon kosteusvoitelulla vanhan saunan pukuhuoneessa.


Historiikin mukaan Rajaportin sauna on rakennettu 1800- ja 1900-lukujen taitteessa, kukaan ei tiedä tarkkaa vuotta. Kauppiaspariskunta Maria ja Hermanni Lahtinen alkoivat lämmittää kauppatonttinsa nurkassa ollutta saunaa aluksi omaan ja naapureiden käyttöön, mutta Pispalan asutuksen lisääntyessä saunotus laajeni pian isommallekin yleisölle ja saunaa alettiin omistajiensa mukaan kutsua Lahtisen saunaksi. Saunotuksesta saadut lisätuotot tulivatkin pula-aikana kauppiasperheen elatuksessa tarpeeseen. 30-luvulla Pispalan yli 11 000 asukasta asuivat alle 2 500 asunnossa, kylpy- tai suihkuhuone oli vain yhdessätoista niistä joten Rajaportilla riitti kävijöitä. Vuonna 1931 Suomessa kiellettiin naisille ja miehille yhteiset yleissaunat ja Rajaporttikin jaettiin kahteen osaan. Ensin jako tehtiin verholla niin että vaimot saattoivat vilahtaa toiselle puolelle pesemään miestensä selän, oikean väliseinän tultua selänpesun hoiti ammattipassari. Tänä päivänä saunareissunsa yhteyteen voi varata hieronta-ajan tai kuivakuppauksen.

Ystäväni Pulterissa nauttima savulohisalaatti sai minut himoamaan savulohisalaattia itsekin. Olkoon tämä siis pispalalaisessa hengessä sellainen, konstailematon, hienostelematon. Vaikkakin tilkka valkoviiniä, sitä hyvää, tai sitten kuoharia me tämän kanssa kyllä nautitaan - kauniista lasista.

PIKAPAISTETTU KYLMÄSAVULOHI JA UPPOMUNA
2 annosta:

200 g kylmäsavustettua lohta viipaleena
2 kananmunaa
1 dl etikkaa
1 rkl suolaa
1 mieto chili
salaattisekoitusta
kevätsipuli
pari rouhausta mustapippuria

- Mittaa kattilaan 1 litra vettä, 1 dl etikkaa ja 1 rkl suolaa, kiehauta. Kun vesi kiehuu, sekoita vettä voimakkaasti niin että saat aikaiseksi pyörteen kattilaan. Riko kananmunat pyörivään veteen ja kypsennä niitä 3 minuuttia.
- Asettele sillä aikaa lautasille yrtit, salaatti ja viipaloitu chili, kuumenna sitten pannu kuumaksi ja paista kylmäsavulohiviipaleita vain 10 sekunttia molemmin puolin.
- Nostele uppomunat keitinvedestä talouspaperille ja siisti niistä rihmat pois, täydellinen uppomuna on kauniin pisaran muotoinen. Lisää sitten lohipalat ja uppomuna salaattipedille, avaa uppomuna ja ripauta koko komeuden kruunuksi mustapippuria.

Hauska kokeilu, todella hauska ja herkullinen. Loistava nautintoannos kuohuviinilasillisen kanssa viikon viimeisen työpäivän päätteeksi! En ole koskaan aikaisemmin paistanu kylmäsavulohta, sen maun terävöityminen oli positiivinen yllätys. Pikantti savunmaku muuttui hieman hiillosmaiseksi ja kalassa ollut suola pisti terävämmin esiin. Nam!

torstai 14. huhtikuuta 2011

Persoonista jää jäljet historiaan, tarinat elämään heidän elämänsä jälkeen

Olin alkuviikosta koulutuksessa ehkä parhaissa puitteissa mitä Tampereelta löytyy: Grand Hotel Tammerissa. Paitsi että koulutus oli ammatillisesti äärimmäisen mielenkiintoinen, oli kouluttaja historiasta pitävä rouva myös, käytimme ennen koulutuksen alkua pitkän tovin kulkien kauniin hotellin portaissa ja saleissa ihastellen upeaa rakennusta. Ulkopaikkakuntalainen kouluttaja oli kovin kiinnostunut talon historiasta, hotellin respa halukas kertomaan meille siitä. Tiesin etukäteen jotain, sain kuulla paljon pieniä juttuja lisää ja tarkistin sitten loput vielä jälkikäteen. Tammerissa todella on tarinaa!

                                                                                                                     Kuva lainattu

Grand Hotel Tammer suunniteltiin alunperin Tampereen Teknillisen Seuran taloksi, kokous tiloiksi ja toimistoiksi. Kun Seuran tonttihakemus hyväksyttiin kaupungin valtuuston kokouksessa vuonna 1912, olivat suunnitelmat vielä perin pienimuotoiset - paikalle piirrettiin pari kerroksinen puutalo, siihen yli 10 vuotta aiemmin aloitetun varainkeruun tuotto olisi riittänyt. Kun rakennustyöt vihdoin aloitettiin vuosikymmen myöhemmin, olivat suunitelmat muuttuneet: Seuran taloon haluttiin myös tuottavia tiloja ja niinpä piirustukset oli vaihdettu pienestä vaatimattomasta puutalosta kuusikerroksiseen komeaan kivitaloon, johon tulisi Seuran tilojen lisäksi huippuluokan hotelli- ja ravintolatoimintaa. Hotelli valmistui parahultaisesti yhdessä Hämeensillan ja Pyynikin Näkötornin kanssa Tampereen kaupungin 150-vuotisjuhliin vuonna 1929. Upeista projekteista huolimatta nuo juhlallisuudet kuitenkin peruttiin Kuru-laivan onnettomuuden aiheuttaman surun takia. Hyinen Näsijärvi oli vienyt syysmyrskyssä 138 ihmisen hengen, eikä antanut aihetta minkäänlaiseen riemuitsemiseen ja niin Tammerin avajaiset jäivät pitämättä.

Pula-ajan Suomessa kieltolain ollessa voimassa ravintolatoiminta ei ollut helppoa. Ravintola- ja majoitustoiminta Seuran talossa vuokrattiinkin pian Ranskasta tulleelle pietarilaiselle, joka toi Cannesin hotellistaan mukanaan Tammeriin huonekaluja, pöytähopeita ja astioita - osa näistä on vielä tänä päivänäkin käytössä. Tarina kertoo, että kieltolaista huolimatta Tammerin tiskin alta löytyi erityisasiakkaille aina "kovaa teetä", "limonadia" ja Apteekkarin konjakkia, johon reseptin sai maata kiertäviltä lääkäreiltä maksua vastaan hotellin tiloissa. Alkoholin salamyynnistä, upeasta puistosta ja ulkoilmakahvilasta huolimatta menestys ei riittänyt ja niinpä ravintoloitsija teki vararikon vuonna 1932. Konkurssihuutokaupassa Teknillisen Seuran puheenjohtaja osti henkilökohtaisella pankkilainalla Tammerin hotelli- ja ravintolatoiminnan ja niin Tammer jatkoi toimintaansa Seuran ylläpitämänä 1960-luvulle saakka, jolloin Kauppakunta Tuotanto (nykyinen Pirkanmaan Osuuskauppa) osti yhtiön osake-enemmistön. Vuonna 1963 alkoholilain muuttuessa hotelliin perustetiin kaupungin ensimmäinen yökerho. 70-luvulla muotiin tulleet pitkät lounaat ja yöhön saakka jatkuneet palaveerit nostivat Tammerin takaisin kultaiseen kukoistukseensa, kun iltaansa jatkaneet kaupungin silmäätekevät jäivät hotelliin usein myös yöksi. Sota-aikana Tammerin ylin kerros oli puolustusvoimien käytössä, hotellin tanssisali taas hyväntekeväisyys- ja varainkeruujuhlien ja mustanpörssin huutokauppojen pitopaikka. Voi mitä jännittäviä tarinoita nuo seinät kätkevätkään sisäänsä!


Hotelli remontoitiin ja entisöitiin menneiden päiviensä loistoon vuonna 2009. Muutostöiden yhteydessä avattiin myös uusi aulabaari, Vihtorin kirjasto, mikä on todella piristävä poikkeus perinteisiin lobbybaareihin ja tunkkaisiin kirjastonurkkiin nähden. Raikas ja valoisa bistro kutsui minua puoleensa koulutuksen jälkeen, en kertakaikkiaan voinut olla lähtemättä rakennuksessa istahtamatta ensin nauttimaan yhden latten Vihtorin Kirjaston mielenkiintoisessa ja piristävässä tunnelmassa. Niin kutkuttelevasti kevätauringon kirkkaat säteet valaisivat lasikattoisen vaalean sohvanurkkauksen.

Tammer on perinteitä, historiaa ja tarinoita tässä päivässä, mennyttä halutaan vaalia ja perinteitä kunnioittaa. Aulan baari onkin nimetty Grand Hotellissa pitkään palvelleen portieerin ja hovimestarin Vihtori Heinosen mukaan. Heinonen oli hotellin toisen porttierin, Alexander Grobowskyn, ohella niin asiakkaiden kuin työtovereidenkin rakastama persoona, hahmo, jonka 30-luvulla juuri virkaansa nimitetty sotamarsalkka Mannerheimkin huomasi. Mannerheim palkkasi Heinosen seppeleen kantajakseen Tampereen piispan hautajaisiin ja palkitsi kantajan ruhtinaallisesti kymmenellä markalla silloista rahaa. Mannerheim oli tunnettu vieras hotellissa, sota-aikana ja sen jälkeen hänelle oli aina varattuna Tammerin sviitti numero 411 (nykyisin huone numero 341).

Legenda kertoo portieri Grobowskyn haamun kuljeskelevan hotellin käytävillä - istuskeleekohan Heinonen kirjastonsa nurkassa ja hymyilee ystävällistä hymyään asiakkaille, niille joita hänen ei tarvitse enää palvella? Ei varmaan osannut tavallinen työläinen ajatella, että ihmiset sadan vuoden kuluttua tuntevat hänen tarinansa - kuuluisia ihmisiä palvellessaan portieri tunsi usein varmasti itsensä mitättömäksi ja pieneksi ihmiseksi. Persoonista jää kuitenkin jäljet historiaan, tarinat elämään heidän elämänsä jälkeen. Vihtori Heinosen kaltaisia tekijöitä pitäisi ehdottomasti kunnioittaa enemmänkin. www.vihtorinkirjasto.fi

Hotelli Tammerin alakerrassa puiston puolella sijaitsevan Ravintola Trattorian perinteiset Parsaviikot alkavat perjantaina 15.4. ja jatkuvat puoleen väliin kesäkuuta. Me aloitimme omat parsaviikkomme sen kunniaksi jo viime viikonloppuna - siinä vaan on jotain niin erilaista kevääntuntua kun ensimmäistä kertaa valitsee kaupan vihannestiskillä vaaleanvihreän nipun ja miettii miten sen tuon erityisen hetken kunniaksi valmistaisi.


PARILOITUA PARSAA SITRUUNAN, OLIIVIÖLJYN JA PARMESANIN KANSSA
2 annosta:

1 nippu tuoretta parsaa
oliivi öljyä
½ sitruuna
parmesan-pala

- Pese parsat ja leikkaa niiden alaosan puisevat varret pois.
- Kuumenna pannu ja pariloi parsat siinä kauttaaltaan niin että pinta saa kauniisti väriä ja varsi pehmenee (n. 5 min).
- Nostele parsat lautasille, purista päälle kunnon tujaus mehua puolikkaasta sitruunasta ja tuplamäärä oliiviöljyä sitruunamehun määrään verrattuna. Raasta tai vuole kuorimaveitsellä parmesan-lastuja kruunaamaan annoksen. Nauti heti.

tiistai 12. huhtikuuta 2011

Tuulahduksia menneisyydestä

Muistan, miten pienenä tyttönä ihailin kotona kirjahyllyssä äitini kahta pientä ohutta kirjaa, keltaista ja sinistä. Ne näyttivät minusta kivoilta, ne tuntuivat käteen mukavilta, niiden ohuilla sivuilla teksti oli kauniisti aseteltu ryhmiin ja ne tuoksuivat salaperäiselle. Äitini luki niitä harvoin, vain silloin tällöin hän otti jommankumman kirjan hyllystä iltaisin, istui nojatuoliin lukulampun alle ja silmäili sitä, kirjoitti kenties rivin tai pari niistä korttiin jollekin tärkeälle ihmiselle annettavaksi. Joskus salaa kurkistin noita kirjoja, leikin äitiä ja lehteilin silkkisen ohuita sivuja. Osasin lukea jo, mutta näiden kirjojen sanoista en ymmärtänyt mitään. Siitä päättelin niiden olevan viisaita sanoja, liian viisaita pienelle tytölle. Ymmärrän sitten kun olen aikuinen, ajattelin.

Unohdin kirjat ja unohdin niiden tekstit, mutta reilu vuosi sitten ne palasivat takaisin. Ymmärsin noiden kirjojen tekstiä ensimmäisen kerran, kun muuttotavaroita purkaessani satuin kääntämään valmistujaislahjaksi saamani äitini tekemän taulun ympäri ja näkemään sen takana äidin kirjoittaman valmistujaiskortin - kortin, johon oli lainattu pätkä Kahlil Gibranin pienestä kirjasesta. Istuuduin asuntoni lattialle muuttolaatikoiden keskelle ja hymyilin ääneen katsellessani taulun takana olevaa tekstiä. Muistin 7-vuotiaan tytön ajatuksen aikuisuudesta ja ymmärsin olevani sen tytön mittapuun mukaan aikuinen. Olin 29-vuotias, uudessa kodissani uuden elämäntilanteen edessä ja ymmärsin olevani aikuinen vaikka mitään muuta en sillä hetkellä ympärilläni pyörivästä hullunmyllystä tuntenutkaan ymmärtäväni. Se oli hassu fiilis, yllättävä ymmärrys ymmärtämättömyyden keskellä. Tämä fiilis tuli mieleeni tänään, kun viime viikolla saamiani syntymäpäiväkortteja laatikkoon laittaessani hymyilin äitini ja isäni onnittelukortille - kortille, johon oli lainattu lause Kahlil Gibranin pienestä kirjasesta, kirjoitettu äidin lennokkaalla käsialalla, josta vain harvat saavat selvää. Olin saanut kortin ja siihen lainatun lauseen, olin sen pienen tytön mittapuun mukaan paitsi aikuinen, myös tärkeä ihminen.



"Matkustaja ja purjehtija minä olen,
ja joka päivä löydän
uuden seudun sielustani."

-Kahlil Gibran-





Olen matkalla, löydän uutta itsestäni, löydän uutta ympäristöstäni - näen ympäristöni uudella tavalla ja ymmärrän itseäni taas pikkuisen paremmin. Matkustaja ajassa ja paikassa, purjehtija elämän tuulissa ihmisyyden merillä. Jäin miettimään ympäristöäni, omaa sieluani, sen seutuja ja sitä, että istutin sunnuntaina parvekepuutarhamme ensimmäiset yrtit. Olen istuttanut yrttejä parvekkeelle joka kevät aika monta vuotta, Rovaniemen aikoina jo. Vasta viime vuonna oli ensimmäinen kerta kun istutin yrtit itselleni, huolehdin niistä todellisella rakkaudella ja itse asiassa jopa käytin joka ikisen istuttamani kasvin. Nautin kasvatettavien siementen valinnasta, pienen kasvimaani möyhentämisestä, rivien haraamisesta ja eri kokoisten eri väristen siementen ripottelemisesta pehmeään tuoksuvaan multaan, taimieni kastelemisesta joka ikinen ilta. Ensimmäistä kertaa pääosassa eivät olleet kasvatuspurkit ja kukkaruukut tai se, miltä kaikki valmiina sitten näyttää, itseasiassa istutin siemenet suoraan maahan sopivan varjoisan vaahteran alle piiloon aidan viereen niin että niillä olisi hyvä siinä kasvaa. Viis siitä, etten minä tai kukaan vieraistani nähnyt tarhaani keittiön ikkunasta, en itseasiassa edes esitellyt sitä kenellekään. Minulle riitti, että se oli olemassa, että näin pienokaisteni kasvun ja sain sieltä ruoanlaittooni mausteita ja salaattiini tarvikkeita pitkin kesää. Omia kasvattejani, hentoisia ja vaalean vihreitä, vähän ruipeloitakin tietenkin, mutta ne maistuivat monta kertaa paremmilta kuin kaupasta tai torilta haetut pulleat täyteläisennäköiset toverinsa. 


En ihan tiedä ketä varten aikaisempien vuosien minikokoiset yrttitarhani ovat kukoistaneet, minua varten ne eivät ole olleet. Ne ovat olleet mallikkaasti koottuja kauniita ryhmiä, mutta jääneet hyödyntämättä, joko kuivuneet hoitamattomina tai lakastuneet syksyn tullen syömättöminä. En ole raaskinut repiä niitä, en leikata enkä käyttää vaikka se niiden todellinen tarkoitus olisi ollut. Vain vähän nuuskinut niiden tuoksua iltahämärissä, siinä kaikki. Kauneus on rentouttavaa ja tekee hyvän olon, visuaalisesti miellyttävässä ympäristössä mieli lepää myös, ei siinä sinällään ole mitään väärää tietenkään. Mutta viimevuotisissa pitkissä aikuisuuspohdinnoissani yksi haara koski kauneutta - säröttömyyttä ja päälle liimattua kiiltokuvamaisuutta, sitä miten pikkuhiljaa olin tullut huomanneeksi todellisen kauneuden kuitenkin olevan aitoudessa kaikkine rosoineen, siinä tiedossa ja tunteessa, että asiat todella alusta saakka ovat sitä miltä ne näyttävät olevan ja mitä niiden sanotaan olevan, siinä että asiat tuntuu. 

Tunne on ulkonäköä tärkeämpi, en aikaisempina vuosina ollut kuitenkaan uskaltanut tuntea, en antanut itselleni oikeutta siihen. Olin pitänyt ulkokuoren ehjänä ja varoen koettanut olla särkymättä, yrittänyt niin kovin, etten ollut uskaltanut tuntea. Ulospäin kaikki oli ollut kunnossa, sisällä kuoren alla vaan ei tuntunut miltään. Viime kesän rouhea ja karu taimitarha aidan nurkassa oli minulle itselleni, vain minulle ja minun ilokseni tehty, elämisen iloksi, ystävien kanssa jaettavaksi istutettu. Uskalsin repiä ja nyhtää sitä, katkoa salaattiin salaatinlehdet ja ruohosipulit, vanhan talon aurinkoisella pihalla ystävälle tarjoillun aamupalaleivän päälle vihanneskrassit ja persiljakruunut, valkosipulit voihin avotulella grillattujen pihvien maustamiseksi. Välillä tarhani näytti vähän kynityltä ja nauroinkin sille aavistuksen säälivästi pahoitellen, mutta sieltä se aina vain kohosi komeuteensa, uudet versot nostivat päänsä ja toivat ilon seuraavan viikon grillailuihin uudelleen. Tunne tarhasta ja sen muistosta on voimakas, se elää minussa vieläkin. Ehkä ystävänikin muistavat sen. 


Tämän keväinen parveketarha kuvastaa elämänasenteeni muutosta myös, tarha on jo lähtökohtaisesti tehty käytettäväksi, koettavaksi ja tunnettavaksi, sen takana on ajatus kaikista niistä ihanista ruoista, joihin sen tuotosta voi mukavina tulevina päivinä tärkeiden ihmisten kanssa käyttää. Istutushetki sunnuntaina oli jotenkin harras, täynnä haaveita niin kuin on elämänikin. Tunteita tulevasta, odotuksia, uskallusta, halua tuntea lisää. Parveketarha kuvastaa iloa olemisesta, tuota kokonaista iloa on jakamassa toinen ihminen ja se tekee asiasta vielä entistäkin täyteläisempää. Olemassa oleviin ruukkuihin ja kierrätyslasipurkkeihin laitettiin multaa, ripoteltiin kaapissa viime kesältä jäljelle jääneitä siemeniä ja kaupasta viikonlopun ruokakokeilua varten ostetut yrttiruukut kaivettiin pakoilleen. Kulauksen vettä ne saivat lauantaina mukavan koti-illan ratossa tyhjäksi tulleesta viinipullosta, en kaivannut tyylikästä design-kastelukannua tai ammattimaiseen parvekeviljelyyn tarkoitettua suihkusumutinta yhtään, en halunnut sävysävyyn sointuvia kukkaruukkuja, en teemaväriä, en sisustusideoita. Tuossa hetkessä todella oli kaikki.

Jamie Oliverin yrtit - niitä parvekkeellamme nyt kasvaa. Meitä molempia hymyilytti jo lauantaina kaupassa vihannestiskillä ja hymyilyttää edelleen parvekkeella käydessä, sillä me molemmat pidämme Oliverista ja pidämme ruoanlaitosta, Jamien yrtit olivat yhteinen hauska juttu tavallisella kauppareissulla ja tarttuivat salamana mukaan kun Jamien ohjetta varten aineksia oltiin hakemassa. Herra K vei jalat altani paljastettuaan minulle ensikertaa keittokirjastonsa salaisuudet, Alastoman kokin ja pari muuta Oliveria. Tunsin suunnatonta iloa siitä, että hänkin tuntee iloa ruoasta ja uuden kokeilusta, osaa nauttia ja arvostaa niitä pieniä hetkiä keittiössä kaksin, kiireisempänäkin päivänä. Oliverin kirjoista on kokeiltu jo useampaa reseptiä, nyt Oliver asuu myös parvekkeellamme. Siellä, missä on kynttilöitä iltaisin. 


Kevät on siitä hauska, että päivällä voi istuttaa yrttejä ja nauttia aurinkoisesta kirkkaudesta, tehdä istutustöitä ensimmäisinä t-paitalämpiminä hetkinä ja polttaa illalla maiseman pimetessä kuitenkin kynttilöitä. Ja sitten yhdessä katsella niitä kaikkia, ihailla yrttejä ja kynttilöitä ja niiden heijastuksia parvekelaseista, nuuhkia illan viileässä kosteudessa tuoksuvaa timjamia, joka tuo mieleen hyvät muistot Kreikan kesältä. Kreetalla timjami kasvoi villinä tienpientareilla ja niityillä, tuoksui aamukasteessa ennen töihin menoa tai illalla auringonlaskun jälkeen kaupungin laidalla lenkkeillessä, silloin kun päivän pöly oli laskeutunut ja polttavan kuuma ja kuiva tunkkaisuus väistynyt raikkaan merituulen tieltä.

Tuoksumuisti on kyllä jännä juttu. Hassua, miten tietyt tuoksut tuovat välähdyksenomaisesti mieleen ajatuksen, kuvan tai tunteen menneiltä ajoilta, muiston jostain kauan sitten tapahtuneesta. Niin kuin tuo timjami tuo. Kaikilla ei tuoksumuistia kuulemma ole, voi miten pahoillani olenkaan sellaisten ihmisten puolesta, jotka näistä kokemuksista paitsi jäävät. Niin moni tuoksu tuo tuttuja asioita mieleen, asioita ja ihmisiä. Nokialla tuoksuu usein Reinotossu, Reinotossun pohja tarkemmin ottaen, kenkäkaupan varasto joulun alla, kun Reiskoja tuli myyntiin lavatolkulla. Tuo tuoksu tuo mieleen kenkäkaupan työkaverit, vaaleahiuksisen tytön, joka osasi kiertää kaikki itseään koskevat kysymykset todella taidokkaasti eikä koskaan kertonut mitään itsestään, mutta iloitsi aina aidosti muiden hehkuttaessa onneaan, ja tytön, joka löysi kaikista asioista positiiviset puolet eikä väsynyt rankoissakaan koettelemuksissa. Elävästi tuoksu tuo mieleen sen siron kiharapäisen tytönkin, tytön jonka unelma oli tulla kenkäsuunnittelijaksi, olla taiteilija kaukana täältä - tuota unelmaansa kohti hän toivottavasti tänä päivänä on matkalla. Pitäisiköhän kirjoittaa tytölle ja kysyä mitä hänelle tänä päivänä kuuluu?

Jamie Oliverin ruoat on tosiaan askartelua, niihin pitää varata aikaa. Mutta ne ei oo mitään pientä piiperrystä, ne on yhdessä tekemistä ja tekemisestä nauttimista parhaimmillaan. Ihana lauantaikokeilu, ei voi muuta kuin huokailla tyytyväisenä vieläkin. Kesällä sitten salaatti on omalta parvekkeelta, persilja myös:

JAMIEN KALAPAISTOS
6 annosta:

6 isoa perunaa
500 g lohifileetä
2 kananmunaa
1 sipuli
1 sitruunan mehu
2 porkkanaa
2 reilua kourallista tuoretta pinaattia
1 dl tuoretta persiljaa silputtuna
2½ dl ruokakermaa
2 dl raastettua Parmesan-juustoa
1 tl kotisinappia
tilkka öljyä
mustapippuria
suolaa

- Pese ja kuori perunat ja leikkaa ne kuutioiksi. Keitä perunoita suolalla maustetussa vedessä. Kun ne ovat kiehuneet 2 minuuttia, lisää kyytiin kananmunat keittymään myös. Kun tuo seitsemän minuuttia on kulunut, nosta pinaatinlehdet terässiivilässä kattilaan kiehuvien perunoiden ja munien päälle höyrystymään, höyrystä niitä kansi päällä minuutti. Huuhdo sitten pinaatti kylmän veden alla ja puristele vesi pois, laita kananmunat jäähtymään kylmään veteen ja kaada perunoista pois keitinvesi. Jätä ne odottamaan hetkeksi.
- Kuori ja pilko porkkanat ja sipulit pienehköiksi kuutioiksi, kuumenna paistinpannussa tilkka öljyä ja kuullota porkkanoita ja sipuleita siinä 5 minuuttia. Lisää sitten pannulle ruokakerma ja kiehauta, mittaa kyytiin sinappi, parmesan ja persiljasilppu, halkaise sitruuna kahtia ja purista mehu molemmista puolikkaista mukaan soosiin. Sekoita.
- Leikkaa lohifilee suikaleiksi (ruodot ja nahka pois), halkaise munat neljään osaan, leivittele sitten kala, munat ja pinaatti uunivuokaan. Kaada niiden päälle pannulta porkkana-sipuli-kermaseos ja ripottele mustapippuria päällle. Muusaa perunat soseeksi ja päällystä uunivuoassa oleva ruoka sillä. Ei tarvi silotella liiaksi, tää vuoka saa olla ronskin näköinen.
- Paistos uuniin, 225'C ja 30 minuuttia. Sen jälkeen vaan herkuttelemaan.

Aikamoiset esivalmistelut, mutta mie tykkäsin, tykkäsin todella taas! Pinaatin, porkkanan, sitruunan, parmesanin ja munan maut erottuivat kalan ja pehmeän perunasoseen alta, tätä ois voinu syödä vaikka kuinka jos se ei olis ollu niin kertakaikkisen täyttävää! Kiitos Jamie Oliver ja Herra K.

perjantai 8. huhtikuuta 2011

Kuuleeko maa? Täällä kuu, kuuntelen.

Olipa vain päiviä tässäkin viikossa, kiireisiä päiviä, ihania päiviä - tamperelaisia päiviä ja yksi erityisen tärkeä päivä myös. Mun oma synttäripäivä. Silloin aamulla sain jo lahjan, kolmekin itseasiassa, kaikki täydellisesti onnistuneita pieniä täsmäosumia suoraan mun sydämeen. Ymmärrettävästi siis leijun, leijun vieläkin vaikka tuosta aamusta on jo aikaa, päivästäkin. Arkeen ei vaan haluaisi palata takaisin millään, haluaisin vain jatkaa kuumatkaani jalat irti maasta kokonaan. Myös Tampere tarjoili kuluneella viikolla parastaan, sain shoppailla auringonpaisteisessa päivässä rakastamassani vaateliikkeessä, olla ylpeästi tamperelainen ja nauttia rennosta illasta yhdessä kahden elämäni tärkeän miehen kanssa - isoveljeni ja rakkauteni.

Koska olin päivänsankari, sain synttäripäiväni illaksi valita ruokapaikaksi ihan minkä tahansa ravintolan Tampereelta halusin ja se olikin sitten yllättävän vaikea tehtävä. Mietin asiaa useamman päivän ajan monelta kantilta ja vaikka kuinka mietin, oli mulla lopulta vain kolme vaihtoehtoa, kaikki sellaisia "uutuuksia", joissa en ollut vielä syömässä aiemmin käynyt: Pihviravintola Stefan's Steak House Kehräsaaressa, ranskalainen bistro Winstub Alsace Laukontorilla ja Kulttuuriravintola Telakka Tullin aukiolla. Kolme toisistaan täysin poikkeavaa vaihtoehtoa, kaikki houkuttelevia omalla tavallaan, täydellisiä omalla ajallaan, omanlaiseensa tilanteeseen. Fiilispohjalta päädyin tällä kertaa kolmanteen vaihtoehtoon Telakkaan, enkä kyllä katunut piiruakaan! Telakka oli nappiosuma rentoon ja rauhalliseen kivaan iltaan.


Kulttuuritalo Telakka on todella mielenkiintoinen paikka, toinen Tullin aukion satavuotiaista arvokkaista punatiilirakennuksista, joka on viimeaikoina ollut yhdessä Pakkahuoneen kanssa tapetilla koko Tampereen keskustan alle tehtävän kallioparkin louhinnassa tapahtuneiden räjäytysvaurioiden takia. Aaltosen kenkätehtaankin varastona toiminut vanha viljamakasiini pelastui aikoinaan ränsistymiseltä ja sai täysin uuden elämän, kun kolme tamperelaista ammattiteatteriryhmää (Motelli Skronkle, Moraalia teatteri ja Ryhmä Fagerholm) etsivät yhteistä tilaa vuonna 1996. He hankkivat käyttöönsä Tullin viljamakasiinin ja kunnostivat sen talkoovoimin, sisustivat Teatteri Telakaksi ja teatterin toimintaa tukevaksi kahvilaksi kierrätyskalustein. Tarina kertoo, että rakennuksen sisätilaa ehostettiin mm. Tampellan vanhoilla tiilillä ja pälkäneläisen ladon lattialankuilla kohteen henkeen sopivan ilmeen saamiseksi. Ensimmäisenä toimintakesänä näyttelijät leipoivat, kokkasivat ja tarjoilivat kahvilassaan itse, mutta kahvilan opiskelijoiden ja kulttuurihenkisten ihmisten keskuudessa saavuttaman suosion myötä keittiöön palkattiin varsinaista henkilökuntaa, sama keittiömestari onkin päälliköinyt ravintolaa jo yli 10 vuotta. Moni tietää paikan, mutta harva on kuitenkaan kokenut sitä. 2000-luvun alussa Telakan aurinkoisella isolla terassilla kuvattiin suosittua tv-teatterivisailua, Thilia Thaliaa, paikka on siis tuttu myös niille ei-tamperelaisille, jotka ohjelman vielä muistavat. http://www.telakka.eu/



Telakalle mahtuu monenlaisia ihmisiä, monenlaisia esiintyjiä ja monenlaista kulttuuria. Vanhempia jo elämää kokeneita taiteilijoita, suuria olohuoneajattelijoita, näppäriä opiskelijoita, suloisia nuoria pareja ja iloisia ystäväporukoita, kulttuurivaikuttajia. Me olimme siellä tiistai-iltana - söimme, vähän joimme ja kuuntelimme sitten Johnny Got It Wrong -nimistä esiintyjää rennon synttäri-illan merkeissä. Ja mie tykkäsin, voi jee että mie tykkäsinkin! Paikan hämärä nuhruisuus ei haittaa, se tekee siitä vain jotenkin kodikkaan ja suloisen jos vähän sulkee silmiään pahimmalta, hitusen siistimpi vois periaatteessa ruokaravintolaympäristö kuitenkin olla. Mutta ruoka, se on Telakalla todella hyvää. Huolimatta siitä että kaikki annokset ja lasilliset tilataan edelleen paikan entiseen malliin tiskiltä, vetää makumaailma hyvin vertoja monelle paremmallekin fine dining tai á la carte -paikalle. Pieni lista on yllättävän monipuolinen, herraseurani valitsemat kana-aioli ja lammaspata tuoksuivat huumaaville, oma falafelannokseni tarjoili uskomattoman makunautinnon runsailla lisukkeillaan lohkoperunoiden, marinoidun punasipulin, tzatzikin, tahinan ja tuoresalaatin kanssa. Reilua ja rehellistä ruokaa, sitä Telakan sapuska ehdottomasti on eikä sen setin jälkeen todellakaan jäänyt nälkä! Valitsemani suklaakakku ja veljeni lakkajäätelö-herkku olivat paremmat jälkkärit kuin pitkään aikaan missään.

Mmm... Lohkoperunoita. Nam, lohkoperunoita! Niitä mie aina silloin tällöin teen iltapalaksi sellaisenaan, dippailtavaksi tai pienen salaatin kanssa syötäväksi, ruoaksi joskus lihapullien tai erilaisten pihvien kaveriksi. Ruoan valmistaminen on mulle puoliruokaa, pienet värkkäilyt, uuden kokeilut ja esivalmisteluja vaativat lisäkomponentit ovat mulle terapiaa - keittiöterapiaa parhaimmillaan, varsinkin yhdessä ystävän kanssa valmistettuina. Rakastan annoksia, joissa erilaisia maisteltavia osasia on monta, viinilehtikääryleitä, juurikin tzatzikia, marinoitua punasipulia ja jotain muita osasia esim. lihaa, paistettuja kasviksia tai raikasta vähän tulista salsaa, pestoa ehkä. Peruna taipuu hirmuisen moneksi, sitä ihan turhaan erehtyi joskus ajattelemaan tylsäksi ja kuluneeksi lisukeraaka-aineeksi. Lohkoperunoita ja paistettua kesäkurpitsaa, se vois toimia viikonloppuna melkein minkä lihan kanssa tahansa. Tai sitten ihan ilman lihaa. Punasipulin marinointiohje oli aikaisemmassa tekstissä Tivolin kampelaleipien yhteydessä, jos sen haluaa kokeilla lisäkkeenä tässä.

LOHKOPERUNAT:

perunoita (pari pottua per syöjä)
öljyä
Santa Marian perunamaustetta
tai rosmariinia, timjamia ja suolaa

- Pese perunat, pilko ne kuoripäällisinä lohkoiksi ja levittele lohkot uunipellille leivinpaperin päälle. Yhdestä perunasta tulee 8 lohkoa. Kaada perunoiden päälle ohuena norona öljyä niin, että kaikkiin tulee pieni viiva, ihan pieni vain, ei paljoa tarvi - joskus en laita ollenkaan.
- Paista perunoita n. 30 minuuttia 200'C:ssa uunissa. Väristä näkee milloin ne on hyviä, maistamalla yhtä pikkasen tietää viimeistään. Ripottele perunamaustetta juuri uunista tulleiden lohkojen päälle ja sekoittele nätisti nostelemalla perunat mausteisiksi kauttaaltaan. Jos et tykkää valmiista maustesekoituksista, ripottele rosmariinia ja timjamia lohkojen mukaan ennen uuniin laittoa jo. Tulee muuten komiasti välimerellinen maku ja menee hyvin yhteen kermaviili-valkosipuli-mustapippuridipin kanssa, ihan niin kuin Santa Marian mausteseoskin, aivan erilailla vaan.


PAISTETUT KESÄKURPITSAT

1 kesäkurpitsa
1 valkosipulin kynsi
oliiviöljyä
parmesanjuustoa
mustapippuria
suolaa

- Pese ja viipaloi kesäkurpitsa puolen sentin paksuisiksi viipaleiksi.
- Kuumenna öljy pannulla, paloittele valkosipulinkynsi neljään osaan ja lisää palat öljyyn makua antamaan.
- Lastaa kesäkurpitsalohkot pannulle niin että jokainen makaa pannulla kokonaan. Kun alapinnat ovat paistuneet, käännä lohkot ja paista niistä myös toinen puoli. Tässä vaiheessa levyn voi laittaa kiinni ja valkosipulin palat nyppiä pois ettei ne ruskistu liikaa ja kitkeröitä koko öljyä.
- Rouhi kesäkurpitsalohkojen päälle myllystä ripaus mustapippuria ja ripaus suolaa ja raasta päälle murusia parmesanjuustosta. Jos haluaa, voi makua lisätä muutamalla pisaralla sitruunamehua.

Ihania! Kannatti katsoa Sikke Sumarin Rakkaudesta ruokaan -jakson uusinta, nämä helpot kesäkurpitsat oli kokeilemisen arvoisia ehdottomasti ja löytää tiensä lisukkeina meän ruokapöytään toistekin. Kesäkurpitsa on jotenkin hirveän kiehtova vihannes, se kutsuu mua kaupan hevitiskillä aina ohikävellessäni. Olen iloinen, että löysin yhden hyvän tavan valmistaa sitä muutenkin kuin grillissä kesällä vihannesvartaiden osana, muitakin tapoja varmasti tulee lisää. 

TZATZIKI:

½ prk turkkilaista jogurttia (250g)
½ kurkku
1 valkosipulin kynsi
tuoretta minttua (max ½ nippua)
tuoretta ruohosipulia (max ½ nippua), ei pakollinen

- Raasta kurkku karkealla terällä ja valuta se siivilässä tai puristele kunnolla kuivaksi.
- Silppua valkosipulin kynsi ja minttu & ruohosipuli.
- Sekoita ainekset yhteen jogurtin kanssa ja anna maustua hetki jääkaapissa.
- Tarjoillaan mezeiden seurana pitaleivällä dippailtavaksi, kastikkeeksi, patongille...