sunnuntai 18. joulukuuta 2011

Ilmassa on joulun tuntua

Kaupunki pukeutuu jouluun, kauppojen näyteikkunat, kadut, ihmisten mielikin tietyllä tavalla muuntuvat jotain mukavaa odottavaksi, hyvää mieltä tarjoaviksi. Joulu on ihanaa aikaa, antamisen ja rakkauden olotila, lämmin ja hymyilyttävä ajanjakso pimeässä talvessa. Minä pidän joulusta, silloin saa avoimesti olla onnellinen ja iloinen. Kotona tuoksuu jo joulu.


Kirjoittaminen ja oman kotikaupunkinsa tutkiminen jäävät joulun valmisteluiden jalkoihin, nyt kotoiluttaa, tekee mieli olla kotona ja tehdä siellä omaa jouluaan. Kaupoissa vihaisina ja pahalla mielellä juoksevat ihmiset kauhistuttavat minua, en ole niitä, enkä halua sellaiseksi muuttua. Oma ostosretkemme oli mukava pieni lauantaikierros ihmisvilinässä, mukavaa yhdessäoloa sekin huumorilla ja kahvihetkillä höystettynä. Jokaisella on oikeus mielipiteeseensä joulusta, sen arvoista ja kaikesta muusta joulunviettoon liittyvästä, minullakin omiini. Siksi olenkin vieraillut useaan otteeseen Keskustorille rakennetulla Joulutorilla, vanhanaikaisella, ihanalla. Se vetää minua puoleensa, en voi ohittaa sitä kaartamatta reittiäni pienen kojukylän mukulakiviraitin kautta.

Torin tuoksuista, äänistä ja tunnelmista minulle tulee mieleen Charles Dickensin satu Ebenezer Scroogesta ja Saiturin joulusta. En tiedä ihan tarkalleen miksi, ehkä luonnon tulet, rauhallinen taustamusiikki, pienet puiset kopit ja käsityömyyjät jouluisine asuineen siirtävät minut mielikuvissani takaisin lapsuuteni koululuokkaan ja niihin joulukuisiin hämäriin aamuihin, kun opettajamme luki tuota tarinaa meille. Ehkä vaimojen haltioitunut ostovimma ja miesten kovasanaiset ja tylytkin yritykset hillitä sitä saa minut ajattelemaan kitupiikkejä. Ehkä joulunhenki on siirtänyt palan vanhaa aikaa keskelle tätä päivää ja Tampereen kaupunkia jotta oppisimme siitä jotain, jotta näkisimme jotain uudella tavalla.


Jokainen tapansa ja taitonsa mukaan, omalla mukavuusalueellaan pysyen juuri niin, että joulu tarjoilee jokaiselle ne omalla tavallaan parhaat palat. Kuka sitoo havukranssit oviin ja portaiden pieliin, kuka rakentaa lumesta patsaita pihalleen. Kuka koristelee pihapuut valonauhoin, kuka istuttaa joulukukat, leipoo piparit ja paistaa tortut, kuka taas askartelee pieniä yllätyksiä läheisilleen. Joulutori edustaa minulle käsillä tekemisen taitoa, rohkeiden ihmisten uskallusta yrittää ja halua tehdä elääkseen sitä mistä eniten nauttii ja ilahduttaa tekemisellään toisten ihmisten päiviä. Rakastan askartelua ja ruoanlaittoa, mutta koskaan en ole ajatellut elää niillä. Vaalin niitä rentouttavina harrastuksinani, pelkään, että ne voisivat muuttua muuksi, jos olemiseni ja elämiseni olisi niistä kiinni. Silti joskus salaa ajattelen, miten ihanaa olisi perustaa ravintola, oma pieni putiikki tai olla yksi noista sadunomaisen Joulutorin myyjättäristä...

Kun lapset nukkuvat, kaivan askartelutarvikkeeni laatikoistaan ja perustan keittiöön tai olohuoneen lattialle
ikioman tonttupajani joka ilta uudelleen. Lämmintä kynttilöiden valoa, mukillinen tuoksuvaa glögiä ja rauhallisia jouluisia lauluja, hyväksyvä hymy herra K:lta. Niistä on minun jouluvalmisteluni tehty. Tänä vuonna ystäväni saavat joulutervehdyksensä saippuan muodossa, eikä minkä tahansa saippuan vaan itsetehdyn Vaaleansinisen talon saippuan, joka samalla on osoitteenmuutosilmoitus:


ITSETEHDYT SAIPPUAT
5 kpl 

500g  Saippuamassaa, valkoista tai läpinäkyvää
Tuoksuöljyä (omena, vanilja, appelsiini...)
Kosmetiikkaväriä (vihreä, sininen...)
Muotti
Sellofania, teippiä ja voimapaperia pakkaamiseen
Erilaisia nauhoja, helmiä, nappeja tms. pakettien koristeluun.

- Riippumatta siitä millaisella ja minkä kokoisella muotilla saippuoita teet, jaa puolenkilon valmisssaippuamassapaketti viiteen yhtä suureen osaan saaden näin 100g palasia saippuaa. Noita palasia on helpompi käsitellä kuin kokonaista könttiä.
- Mieti tuoksu, väri ja muotti valmiiksi, sitten kun saippuamassa on sulaa, pitää tekijän olla näpsäkkä ja toimia tehokkaasti, massa nimittäin lähtee jähmettymään nopeasti. Jos laitat saippuan sisään jotain koristeita (kuivahedelmiä tai kukkia, nappeja, helmiä, kahvipapuja, simpukankuoria, kasvinlehtiä, rahoja, tms) tai käytät saippuaan tuntua antamaan esimerkiksi leseitä tai hienoa hiekkaa, kokoa ne valmiiksi esille myös.
- Muotiksi käyvät varsinaisten saippuamuottien lisäksi oikein hyvin myös leivontamuotit, kipsimuotit, puhtaat hiekkakakkumuotit sekä sitten konfettivuoat tai kertakäyttölasit/mukit, jos ne ovat pesukonepesun kestäviä (kuuma massa sulattaa ohuemman muovin). Tulitikkurasioihin ja paperivuokiin massa imeytyy niin ettei saippua irtoa muotistaan ilman roskia ja repimistä.
- Ota sadan gramman pala massaa, pilko se pieniksi paloiksi mikron kestävään kuppiin ja sulata se (n. 40 sekunttia teholla 700W). Kun massa on sulaa, sekoita siihen tuoksu (max 30 tippaa) ja väri (max 8-10 tippaa, muuten saattaa värjätä käsiä) ja mahdolliset tuntulisukkeet. Kaada juokseva massa muottiin ja upota mukaan koristeet, jos niitä olit ajatellut saippuoihisi laittaa.
- Anna jähmettyä rauhassa, viileässä prosessi nopenee. Pakkasessa puolisen tuntia riittää siihen, että saippua irtoaa kauniisti muotista. Anna valmiin saippuan kuitenkin kuivua ennen pakkaamista vielä vähintään yön yli.
- Paketoi saippua sellofaniin tai muuhun muoviin ja sen jälkeen toisenlaiseen paperiin niin ettei saippuamassan öljyisyys pilaa käärepaperia. Koristele saippuapaketit haluamallasi tavalla ja lahjoita ystäville mukavana pienenä joulutervehdyksenä.

keskiviikko 7. joulukuuta 2011

Gone with the wind... of change

Rakastan asemia. Rakastan niiden tunnelmaa, sitä lähdön odotusta ja kotiinpaluun lämpöä, joka niihin liittyy. Uusien tuulien ja vanhojen perinteiden tuulahduksia, vaihdeöljyn tuoksua, kuulutuksia ja kiskojen kolinaa, tulevien ja lähtevien junien tasatahtista vuorottelua läpi kaikkien aikojen. Muistan miten ihailin Oulun kaunista puista asemarakennusta ja miten nopeasti totuin Rovaniemen matalaan keltaiseen kiviasemaan lumihankien ja pakkasen keskellä. Ja muistan miten karsastin Tampereen jättiläismäistä tiilijärkälettä, ruskeaa muodotonta möhkälettä, sen ikkunattomuutta. Rumuutta. Mielikuvissani Tampereen asemalla sataa aina, se seisoo kuin patorakennelma keskellä kaupunkia tulvaveden tukkeena ja estää ihmisiä vapaasti virtailemasta puolelta toiselle. En pitänyt Tampereen aseman suuresta kaikuvasta hallista enkä pitkistä sisäkäytävistä, en ihmisten hälinästä, enkä aseman muurahaispesämäisestä kuhinasta. En voinut ymmärtää ihmisiä, jotka vapaaehtoisesti menivät asemalle kahvilaan tai kävivät tunnelissa ostoksilla. Tai ihmisiä, jotka tunkivat aseman läpi kaupungin toiselle puolelle kuin uhasta vain vastustaakseen jotain mikä oli määrätty olevan. Minulle tuo paikka oli vain pääsylippu kotiin-kotiin pohjoiseen ja pakollinen aikasuppilo takaisin arkeen, ei mitään muuta. Ennen kuin rakastuin. Tampereeseen.

                        Kuva lainattu                              Kuva lainattu

Tampereella asema on todella kaupungin jakaja aivan kuten Tammerkoskikin on, jännästi maailmaa katsotaan hieman eri vinkkelistä riippuen siitä kummalla puolella asemaa asutaan. Vanhan Kyttälän puolella asuvat harvoin eksyvät Tammelaan ja taas Tammelan puolella asustavat hoitavat päivittäiset askareensa radan sillä puolen Kalevan, Itsenäisyydenkadun ja Tammelan puistokadun kaupoissa ja liikkeissä. Harvoin itselläkään tulee toiselle puolelle mentyä muuta kuin autolla tai bussilla radan alitse, silloin on poikkeuksetta kiire ennalta valittuun määränpäähän, katujen varsien pieniä kauppoja katsoo auton ikkunoiden takaa vain ihmetellen ja ihastellen koskaan pysähtymättä niihin kuitenkaan. Eikä se asema loppujen lopuksi niin ruma ole, ei oikeastaan ruma ollenkaan. Itseasiassa siellä on valtavasti valloittavia yksityiskohtia odotustilan lampuista laskien.

Jykevä asemarakennus 50 metrin korkeuteen kohoavine kellotorneineen on seissyt paikallaan vuodesta 1936 lähtien. Se on jakanut kaupungin kahtia 75 vuotta, nähnyt sodat ja lamat ja kuusikymmentäluvun ihmeet, vanhojen savuisten ja äänekkäiden höyryjunien muuttumisen diesel-käyttöisiksi ja edelleen hiljaisiksi päästöttömiksi sähköisiksi versioiksi. Se on säilyttänyt näkönsä läpi vuosikymmenten vaikka uudelle vuosituhannelle tultua asemaa onkin korjattu ja uudistettu. Uusi asematunneli valmistui muutama vuosi sitten ja kolmatta tunnelia rakennetaan parasta aikaa. Samoihin kuoriin on saatu enemmän täytettä, palveluita on tullut hurjasti lisää, entisen pizzerian ja kiinalaisravintolan lisäksi useampi pieni ruokaravintola on avannut palvelupisteensä asemalle. Tunneleista löytyy myös videovuokraamo karkkikauppoineen sekä pieniä putiikkeja viimehetken ostosten tekoa varten. Päivittäin noin 10 000 junamatkustajaa kulkee Tampereen aseman kautta, vuodessa matkustajia asemalla käy 1,5 miljoonaa. Miksihän siihen on muuten valittu ruskeahko tiili sen perinteisen punaisen tiilen sijasta, Tampere kun muuten on niin punatiilinen? Selittääköhän tiilivalintaa suunnittelijoiden ulkopaikkakuntalaisuus, se että Eero Seppälä oli hämeenlinnalainen ja Otto Flodin Helsingistä. Vasta vuosia kaupungissa asuttuani minunkin silmäni ovat avautuneet näkemään punatiilisyyden ja vasta vuosia kaupungissa asuneena alan todenteolla pitää siitä. 


Tämä rautatieasemapohdintani ajoittuu joulun aikaan hyvin vahvasti kahdesta syystä: a) Olen aina matkustanut joulun juhlapyhiksi kotiin - aina, paitsi tänä vuonna. Tänä vuonna vietän jouluni ensimmäistä kertaa jossain muualla kuin Oulussa, tänä vuonna vietän joulun omassa kotikaupungissani, omassa kodissani. Ilmassa on siis muutoksen tuulia, tamperelaiseksi muuttumisen voimakkaita tuulia. Minulle joulurutiinien muuttaminen on todella iso juttu ja suuri askel, siksi se ansaitsee osakseen paljon erilaista pohdintaa. Siksi ohikävellessäni katselen asemaakin sillä silmällä, tuijotan sitä, mietin miltä siitä tuntuu. Tänä vuonna se ei viekään minua mihinkään, tänä vuonna en kulje sen tunneleiden lävitse pohjoiseen vaan jään paikalleni, tänä vuonna jään kotiin. b) Rakastan joulunäpertelyjä, kynttilöiden valoa ja piparien ja glögin tuoksua. Parhaiten nuo kolme asiaa saa yhdistettyä, kun näpertelee piparitaloa glögiä juoden tunnelmallisesti kynttilöin valaistussa keittiössä. Tämän vuoden piparitalon tekeminen alkaa olla käsillä, valinta rakennettavasta talosta vaan olisi tehtävä pikaisesti. Jostain hassusta syystä Tampereen rautatieasema tuntuu yhdeltä varteenotettavalta vaihtoehdolta malliksi siihen...

 
Malliksi piparitalon tekemiseen käy melkein mikä vaan mielenkiintoinen ja kivan näköinen kohde, mutta mielestäni valittavalla rakennuksella pitää ehdottomasti olla erityinen merkitys juuri minulle. Ihan mikä vaan tönö valmiiksi tehdyistä kaavakirjoista ei tunnu omalta. Pari joulua sitten tein omien luonnosteni pohjalta pienoismallin äitini ja isäni talosta, kodista, jossa asuin lapsuuteni vuosia. Piparimyllis koristaa uudella "lumisateella" korjattuna Oulun joulua edelleen joka vuosi. Tänä vuonna voisin tosiaankin tehdä itselleni Tampereen aseman - siinä on merkitys ja siinä on tuntu, oma koti kun ei ihan vielä tunnu piparitalolta kuitenkaan.


PIPARKAKKUTALO 

2 pkt (1 kg) valmista piparkakkutaikinaa 
sokeria sulatettuna valmiiden osien liimaamiseen
sokerikuorrutetta koristeluun
karkkeja, leivontahelmiä ja tomusokeria
valmiit talokaavat tai vaihtoehtoisesti:
mielikuvitusta
hahmotuskykyä
paperia
lyijykynä
sakset
voiveitsi
 
- Sulata pakastetaikina pakkauksen ohjeen mukaan huoneen lämmössä ja kauli se ohueksi laataksi suoraan leivinpaperille. Näin vältät muotoonleikattujen osien siirtelyn, osat kun tuppaavat muuttamaan muotoaan pöydästä irti kaavittaessa.

- Leikkaa taikinasta kaikki tekemiesti kaavojen mukaiset osat ja paista ne pakkauksen ohjeen mukaan 5 minuuttia 200'C:ssa. Kun osat ovat jäähtyneet, kokoa talo pannulla sulatettua sokeria liimana käyttäen ja koristele komeus sitten haluamasilaiseksi karkeilla, leivontahelmillä, sokerikuorrutteella ja tomusokerilla.

perjantai 2. joulukuuta 2011

Herkkuhiirien sukua

Tämä on hyvä päivä! On vasta aikainen aamu, mutta kaikki tässä päivässä tuntuu hyvältä jo nyt. Sää on edelleen harmaa, ulkona on pimeää, mustaa ja märkää. Tuuli on kolea, vesisade rummuttaa peltikattoa ja ikkunoita eikä talven tulosta ole tietoakaan. Mutta silti tuntu on hyvä, päivä tuntuu hyvältä jo heti aamusta. Ehkä siksi, että tänään on perjantai ja luvassa piiiiiitkä viikonloppu. Ehkä siksi, että joulukuu on alkanut ja jokaiselle päivälle on jotain odotettavaa vaikka maa ei vielä valkoinen olekaan. Eilen aamulla töihin ajaessani katselin pimeyden keskellä jouluisissa valoissaan kylpevää Tallipihaa. Se on tunnelmallinen, vanhanaikaisesti kaunis, kuin joulukalenteri, johon voi itse kävellä mukaan ja kurkistaa joka päivä yhteen uuteen oveen tai ikkunaan nähdäkseen mitä ihanaa sen takaa löytyykään. Miksi en kurkistaisi? Miksi Tallipihasta ei voisi tehdä joulukalenteria, joka päivälle siellä voisi olla tarjolla joku kokonaistarjonnasta esille nostettu pieni juttu, yksityiskohta: lahjaidea, herkutteluhetki, sisustusjuttu omaan kotiin. Oh, se olisi hauska joulukalenteri!


Koska on perjantai ja vielä erityisen hyvä sellainen, käyn töiden jälkeen hieman ostoksilla. Venymistä ja jaksamista vaatineen remonttisyksyn jälkeen Herra K ansaitsee hemmottelua, joulukalenteriinsa pienen yllätyksen viikonlopulle. Suklaisen sellaisen, punaviinilasillisen tai höyryävän glögin kanssa nautittavan. Herra K on herkkuhiirien sukua, Herra K:n viikset vipattavat heti, kun hän haistaa jossain jotain makeaa. Sokeri saa hänet liikkeelle, tassut taputtavat paikallaan aivan kuin pienemmilläkin herkkuhiirillä, kun luvassa on jotain hyvää. Herra K tarvitsee paitsi rauhallisen ja rentouttavan koti-illan, myös pari äärettömän hyvää palaa suklaata kauniiseen rasiaan paketoituna. Arkipäivän pieni huomionosoitus, hyvänmielen juttu.

Pieni Suklaapuoti Aleksanterinkadulla myy belgialaista Valentinon käsintehtyä suklaata. Puodin tuoksu on jo kokemus sinällään, samoin tiskillä tarjotut maistiaispalat, mutta mukaan ostettavien herkkujen valinta on aina yhtä vaikeaa - positiivisessa mielessä. Pienin yllätys on kahden konvehtin kultainen rasia rusetein pakattuna, 1,90€, siskon valmistujaislahjaan keväällä tuli ostettua vähän isompi määrä. Hyvä suklaa ei koskaan ole huono lahja, eikä se ole huono sijoitus itseenkään. http://www.pienisuklaapuoti.fi/

Voi vielä kun Tampereelle saataisiin suklaakahvila, sellainen oikea vähän mystinen chocolaterie kuin mitä on Pierre Tallinnassa (http://www.pierre.ee/) tai Black Magic Rigassa (http://www.since1752.lv/eng/3d-images.html). Tai sellainen mikä oli siinä elokuvassa, se ois täydellistä ja ihanaa! Pitäisiköhän perustaa itse sellainen johonkin sopivaan kadunkulmaan vaikkapa ranskalaiskortteliin tai Laukontorin rantaan. Tai Tallipihalle... Jo useampana vuonna olen perustanut oman pienen suklaatehtaani joulun alla, tehnyt konvehteja omiin tarpeisiin ja ystävieni iloksi musiikkia kuunnellen ja pitkin keittiötä tanssahdellen. Niin aion tehdä tänäkin vuonna - tänä jouluna siirryn askeleen pidemmälle ja vihkiydyn täytettyjen suklaiden saloihin. Tähän mennessä ehdottomia helmiä ovat alla olevien ohjeiden lisäksi olleet tarjottimella näkyvät pähkinäkinuski, jouluiset kanelivaahtokarkit, kookos-kermasydämet, valkosuklaalla päällystetyt Baileys-tryffelit sekä manteli-rusina-maitosuklaat.


DIGESTIVE-VALKOSUKLAAPALLOT
40 kpl:

100 g Digestive -keksejä
100 g Cashewpähkinöitä
175 g valkosuklaata

- Murenna keksit ja murskaa pähkinät kulhoon, sulata valkosuklaa mikrossa ja sekoita murujen joukkoon. Pyöritä massassa pieniä palloja käsissäsi ja anna niitten sitten jähmettyä ennen koristeluja. Vinkki: Kastele kädet välillä kylmässä vedessä palloja pyöritellessäsi, ei tartu tassuihin niin kovin. Jos haluat vielä helpottaa ohjetta, vältä pähkinöiden paukuttelu vasaralla ja korvaa ne tuplaamalla Digestive-keksien määrä.

Joulukarkit sarjassa "onnistuu alle 10-vuotiailtakin". Kivoja, helppoja ja hauskoja tehä, ei pelkoa sormien palamisesta tai ylenmääräisestä sotkusta. Me koristelimme karkkipalloja sulatetulla suklaalla ja testissä olleella uudella Sunnuntain leivontatuotteella (kolmivärisuklaarae). Koristelussahan vain oma mielikuvitus on rajana, joten siivet auki ja lentämään.


RIISIMUROMAKEISET   
50 kpl:

100 g kookosrasvaa
4 rkl tummaa kaakaojauhetta
2 tl vaniljasokeria
2 dl tomusokeria
8 dl riisimuroja

- Mittaa murot kuppiin, lisää kyytiin siivilän läpi tomusokeri, vaniljasokeri ja kaakaojauhe ja sekoita kevyesti. Sulata kookosrasva mikrossa, lisää muiden ainesten joukkoon ja sekoita setti kunnolla sekaisin varoen silti murskaamasta muroja kokonaan muusiksi.
- Annostele massasta pieniä noin ruokalusikallisen kokoisia nökkäreitä joko ihan vaan uunipellille leivinpaperin päälle tai sitten pieniin paperisiin leivontavuokiin. Tiimarissa on muuten kiva valikoima kaikenlaisia välikoon vuokia ja muuta hauskaa leivontaan.
- Laita kökkäreet kovettumaan joko parvekkeelle tai pakastimeen hetkeksi, säilytä sitten viileässä ennen tarjoilua.

Joulumakeiset K-8 osa kaksi. Nämä on jostain ihmeen syystä lasten ikiaikaisia suosikkeja. 20 vuotta sitten olin näihin itse koukussa, nyt koukutetaan täysillä uutta sukupolvea. Näitä saa nätisti pakattua pieniin sellofanipusseihin, laitettua nätit rusetit pussien suille ja annettua sitten ystäville joulukortin kanssa. Suklaa on äärimmäisen kiva tapa muistaa mukavia ja tärkeitä ihmisiä ympärillään.


DAIM
30 palaa:

2 rkl voita
2 rkl siirappia
1 dl sokeria
1 rkl kermaa
2 rkl vehnäjauhoja
½ dl mantelijauhetta tai -rouhetta
1 rkl tummaa kaakaojauhetta
150 g maitosuklaata

- Mittaa rasva kattilaan ja anna sulaa. Lisää sitten sokeri ja siirappi ja sulattele hetkinen niitäkin. Kun seos on juoksevaa, lisää manteli, vehnäjauho ja kaakaojauhe sekä pieni tilkkanen kermaa. Keitä miedolla lämmöllä kokoajan sekoittaen.
- Kaada seos leivinpaperille ja laita toinen paperi siihen päälle, kauli seos paperin päältä viipymättä levyksi. Poista päälimmäinen paperi ja anna levyn jähmettyä kovaksi.
- Sulata mikrossa maitosuklaa ja levitä se levylle pinnoitteeksi. Kun suklaakin on jähmettynyt, taittele daimlevy paloiksi ja pakkaa kauniisti lahjapusseihin.

Meidän Daimista tuli vähän pehmeämpi versio, ei maltettu kunnolla sulatella sokeria kattilassa, joten sen takia seos ei koskaan kovettunut kovaksi saakka vaan jäi taipuisan pehmeäksi. Makua se ei haitannut, mutta käsittelyä toki vähän vaikeuttaa. Ei anneta pikkujuttujen häiritä, nämä on niin mahtavia, että kokeillaan seuraavankin kerran ehdottomasti.

tiistai 29. marraskuuta 2011

Tamperelaisempi kuin koskaan aikaisemmin

Bongaa piippu, bongaa kirkko, bongaa Tampere. Bongaileminen on kivaa, moni ihminen bongailee harrastuksekseen kuka lintuja, kuka ABC-asemia, kuka Siwoja tai sitten autojen rekisterinumeroita, junia tai vaikka ambulanssien numerokoodeja. Jotkut jopa vartavasten kätkevät aarteita toisten löydettäväksi, geokätköilevät myös urbaanimaisemassa. Minä bongailen Tamperetta, itseasiassa tunnen itseni enemmän tamperelaiseksi kuin koskaan aikaisemmin - mikä saattaa jokseenkin johtua siitä, että muutin Nokialle. Mutta matkani turistista tamperelaiseksi jatkuu huolimatta asuinpaikkani muutoksesta, olen edelleen töissä Tampereella ja vietän siellä aikaani, joten mikään suhteessani Tampereeseen ei muutossani muuttunut. Koen Tampereen kotikaupungikseni enemmän kuin vuosi sitten, enemmän kuin yhtenäkään vuonna ennen tätä kohta päättyvää tarkastelun, tunnustelun ja tutkiskelun vuotta. Minulla on oma historiani, Tampereella omansa, jossain kohtaa ne yhdistyivät ja meistä tuli ystäviä. Nokialla asumisessa parasta on se, että sieltä pääsee bussilla Tampereelle, olen kotikaupunkini keskustassa parhaimmillaan varttitunnissa. Vaikkakin Nokialla taitaa kyllä olla omatkin tarinat kerrottavanaan, on sillä sen verran mielenkiintoinen taival takanaan myös. Mutta Tampereesta en päästä irti nyt kun olen sen lävitseni päästänyt.

Kirjoitin jo vanhojen punatiilisten savupiippujen bongaamisesta, siitä miten hauskaa on saada kuvattua kaikki nuo kotikaupungin kymmenen jäljellä olevaa menneiden menestysvuosien muistomerkkiä. Kirkoistakin kirjoitin jo, noista kulttuurihistoriallisesti arvokkaista rakennuksista, jotka ovat osa historiaamme halusimme me sitä tai emme. Jäin adventtisunnuntain tunnelmissani miettimään itsekseni miten niin montaa asiaa tulee katseltua ulkomailla reissatessa, mutta ei koskaan omassa kotikaupungissa. Juuri kirkot ovat yksi sellainen asia. Viime talvena olin Herra K:n ja ystäväni kanssa Ranskan alpeilla pienen talvilomaviikon verran. Yhden päivän vietimme Italian puolella, ajoimme Mont Blancin tunnelin läpi Torinoon ostamaan makaroonia ja syömään pizzaa juuri niin kuin kelpoturistien kuuluukin - ja katsomaan Torinon käärinliinat. Etsimme sen The Kirkon, kävimme katselemassa sen hulppeita kultakoristeita, alttaritauluja ja lähikuvia kryptassa piilossa säilytettävistä mystisistä liinoista, ja ajoimme sitten illan tullen takaisin Chamonixiin tyytyväisinä kaupunkibongailustamme. Bongailimme nähtävyydet - sitä kaikkea oikeaa nähtävää mikä meiltä jäi näkemättä, emme osaa edes kaivata. Kukaan kun ei vinkannut meille niitä pieniä tärkeitä juttuja, kaikkein tärkeimpiä, niitä jotka tekevät Torinosta Torinon. 


Mikä tekee Tampereesta Tampereen? Koski? Jääkiekko? Mustamakkara? Punainen tiili? Punainen tiili on ehdottomasti Tamperetta, se kuuluu tänne aivan kuten koski, jääkiekko ja mustamakkarakin. Kirkkoja Tampereella katsellessa on ollut hauska huomata miten nekin ovat Tampereella Tampereen näköisiä: missään muualla en ole nähnyt niin paljon punaisesta tiilestä tehtyjä kirkkoja kuin täällä. Ehkä se ei ole mikään yksittäinen rakennus, paikka tai asia, joka tekee kaupungista juuri sen kaupungin, minun kotikaupunkini. Ehkä ne ovat ne tarinat ja tarinoihin liittyvät paikat kaikki yhdessä. Tuttavallisuus, tutuksi tuleminen. Tampereella jo pidempään asuneista ystävistäni todella harva on koskaan käynyt sisällä Tuomiokirkossa, ortodoksikirkossa ei kukaan vaikka tuon sipulikirkoksi kutsutun rakennuksen lempinimen tiesivätkin kaikki. Aleksanterin kirkon nimen perustetta ei kukaan tiennyt, eikä hautausmaata kirkon takana ollut huomannut edes kaikki siellä päin kaupunkia asuvistakaan ystävistäni. Siitä ällistyneenä kävin eilen bongailemassa muutamia noista risteistä, katsoin tarkemmin mitä niissä oikein kerrotaan. Pimeinä iltoina siihen hommaan tarvitaan taskulamppu, sen kalpeassa valokeilassa sain nähtäväkseni vanhaa kouketoista tekstiä: "En älskad moder", "Muurarimestari - eläessään rakastettu, kuoltuaan kaivattu", "Hopiaseppä"... Hautausmaa on ollut käytössä 1860-luvulle saakka, sinne on nimekkäiden kaupunkilaisten lisäksi haudattu myös nimettömiä vainajia sekä murhaajia ja itsemurhaajia. Tuon jälkimmäisille tarkoitetun murhamullaksi nimetyn alueen tarkkaa sijaintia puistossa en tiedä, mutta tarinan mukaan sinne kätkeytyy selvittämättömiä arvoituksia ja siellä on huhuttu myös kummitelleen...


No joo, tarinat on tarinoita, ihan kaikkea ei pidä uskoa vaikka historiaa tässä päivässä tarkkasilmäinen näkeekin kaikkialla. Entisaikojen menneiden, piippujen ja kirkkojen, lisäksi Tampereella voi bongailla tätä päivää, vaikkapa katutaidetta, tarkemmin ottaen taidetta katukuvassa. Kaupunkimaisemassa tutut vihreänruskeankukertavat sähkölaitoksen jakokaapit ovat 20 tapauksessa muuttuneet maalaustelineiksi ja ilostuttavat kadulla kulkijoita tamperelaisten taiteilijoiden teoksineen. Iloisen väriset teokset totta tosiaan piristävät katukuvaa, olen nähnyt niitä vasta kolme ja ehdottomasti aion etsiä niitä kaupunkikävelyilläni lisää. Bongailla voi myös puistonpenkkejä. Tai jos ei nyt niin bongailla, mutta kiinnittää Hämeenpuiston penkkeihin ainakin ansaittua huomiota: puistokujan varteen sijoitettujen valkoisten puupenkkien selkämyksistä etsijä löytää tamperelaisten sanoittajien tekstejä.

Kuka tarvitsee vartavasten kätkettyjä aarteita kun kaupungissa on niin paljon löydettävää muutenkin! Ei siis muuta kuin Tamperetta bongailemaan - jos liikut pimeällä, muista heijastin. Heijastimia (tai heijastavia tuotteita, kuten minulle termini ansiokkaasti korjattiin) voi tehdä itsekin:


HEIJASTAVA KORU "Heijastavainen"
1 kpl:

noin 5 cm pätkä heijastavaa nauhaa
pieni pala askarteluhuopaa
suuri hakaneula
pitsinauhaa
ompelulankaa ja -neula
kuumaliimapyssy
helmiä, nauhaa, nappeja tms. koristeluun


- Leikkaa askarteluhuovasta pilvi tai soikio, sen kokoinen kun haluat heijastavaisesi pohjan olevan. Ompele siihen hakaneula kiinni, helpoiten se omasta mielestäni hoitui ompelemalla pieni huopapalanen hakaneulan aukeamattoman puolen päälle molemmin puolisin pistoin. Harsi pitsinauha poimuille heijastavaisen pohjan reunan ympärille sille toiselle puolelle kuin mille hakaneula kiinnitettiin.
- Leikkaa heijastavan nauhan pätkästä ovaalin muotoinen, pursota kuumaliimaa korupohjan pitsiharsimuksen sisäreunoille ja paina ovaali siihen kiinni heijastava puoli päällepäin. Anna heijastavaisen kuivahtaa hetki, koristele se sitten haluamallasi tavalla helmin, rusetein tai vaikka pienin erivärisin napein.


Heijastavista koruista saa loistavia pieniä joululahjoja ystäville. Kiinnitä koru pahville ja tee pahvista kaunis kortti. Lähetä yllätykseksi ystävälle näin joulunalla, kukaan tuskin loukkaantuu, kun ajattelet myös hänen turvallisuuttaan pimeissä illoissa.

maanantai 28. marraskuuta 2011

"Hiljaa, hiljaa, kirkon kellot kajahtaa"

Eilen oli ensimmäinen adventtisunnuntai, eilen alkoi virallisesti joulun odotus. Aamulla sai hiimailla flanelliyöpaidassa tonttuhommiaan talon ollessa vielä hiljaa, keittää rauhassa riisipuuron ja sytyttää ensimmäisen adventtikynttilän. Sai nauttia tuoreen kahvin tuoksusta, siitä hetkestä, kun kaikki kiire on vasta alkamassa ja yö viivytellen päästää päivän kädestä, pyytää että illalla tavattaisiin taas. 

Mikä adventti, miksi? Sana adventti tulee latinankielestä Adventus Domini, herran saapuminen. Adventti on joulua edeltävä neljän perättäisen sunnuntain mittainen jakso, suureen juhlaan valmistautumisen aika. Neljä adventtisunnuntaita, joista ensimmäinen on nöyrtymisen adventti, toinen kunnian adventti, kolmas hengen adventti ja neljäs pyhä adventti, kaikille näille on oma kirkollinen teemansa Johannes Kastajasta Äiti Mariaan. En ole erityisen uskonnollinen, joten jouduin aamuhämärässä hetken miettimään adventin tarkoitusta ja merkitystä minulle itselleni. Kirkollisia juhlapyhiä paremmin löydän oman adventtini merkityksen kynttilöistä ja niiden symboliarvoista. Adventtikynttelikön neljällä kynttilällä on jokaisella oma symbolinsa: Odotus, ilo, rauha ja rakkaus. Noista kynttilöistä eilen sytytetty ensimmäinen symboloi odotusta. Olen elämäni aikana ehtinyt odottaa kaikenlaista muistamisen arvoista ja tärkeää, viimeksi odotin 161 päivää, että pääsen asumaan tähän ihanaan vanhaan taloon Herra K:n kanssa, taloon, jolla on jo 74 vuoden tarinat kerrottavanaan. Taloon, josta saan yhdessä rakkaiden kanssa iloiten laittaa rauhallisen kodin. Seuraavaksi odotan jouluaikaa, odotan sitä antamisen, lämmön ja hyvän olon aikaa, sitä kun kaikki rakkaat ihmiset ympärillä ovat onnellisia ja hyvillä mielin, pysähtyvät hetkeksi muistamaan olla kiitollisia kaikesta siitä mitä heillä on.


Olen tietoisesti pyrkinyt joulurauhaan, perheessäni on aina vietetty tunnelmallinen, kaunis, tuoksujentäyteinen ja rauhallinen joulu lähellä rakkaimpia ihmisiä. Etsin omat pienet joulujuttuni tekemisen iloista - tortuista, pipareista, joulupöydän herkuista, joulukarkeista ja pienistä paketeista, joululauluista ja joulun tuoksuista, läheisilleni tehdyistä omannäköisistä yllätyksistä. En tunne käsitettä joulustressi enkä ahdistu lahjojen hankkimisen pakosta. Nautin tästä vuoden pimeimmästä ajasta täysin siemauksin, rakastan joulun lähestymistä ja kaikkea siihen kuuluvaa puuhailuiden ja salaisuuksien supinaa. Kaikkien ei kuitenkaan tarvitse olla samanlaisia, jokainen viettäköön joulua tavallaan ja niitä tapoja tähän maailmaan mahtuu monta.
En pidä joulua erityisen kirkollisena juhlana huolimatta sen alkuperästä ja varsinaisesta tarkoituksesta, mutta joulun alla käyn kirkossa kuuntelemassa kauneimmat joululaulut ja aattona viemässä kirkkomaille kynttilät. Se on yksi osa omaa joulun rauhaani, sitä henkilökohtaista hiljentymistä kiireisen elämän melskeiden keskellä. Yhteislaulu on tunnelmallista, upeissa ja kulttuurihistoriallisesti arvokkaissa kirkoissa ja niiden kalmistoissa on se jokin, joka pitää minut taivaallisen kiinteistöveron maksajien joukossa. Oulun Tuomiokirkon kellon kumean korkea sointi kuuluu varhaimpiin lapsuusmuistoihini, sen tutun ja turvallisen äänen tunnistan kotoiseksi Oulun kaupungin äänilogostakin jäähelinän, rotuaarin hälinän, teknologiatehtaiden äänten ja merikosken liplatuksen joukosta: http://www.ouka.fi/oulusound/

Tampereella on todella komeita kirkkoja useampia, ne ovat paitsi erinomaisia maamerkkejä, myös kauniita katsella niin sisä- kuin ulkopuoleltakin. Sipulikirkko (eli Pyhän Aleksanteri Nevalaisen ja Pyhän Nikolaoksen kirkko) ja Tuomiokirkko erityisesti ovat vaikuttavia, kultakupolinen ortodoksikirkko punatiilisenä erityisen hyvin katukuvaan Tampereella sopivana ja Tuomiokirkko valtavana graniittijärkäleenä keskellä kauniin vehreää puistoa vanhojen talojen ympäröimänä. Omalla tavallaan vaikuttava on myös Aleksanterin kirkko ja sen takana koululaisten ja pyöräilijöiden lomaan puistoon maastoutuva vanha hautausmaa kymmenine sammaloituneine paasineen. Vähän surullinen näky puolestaan on Finlaysonin kirkko: uudet kerrostalot vyöryvät sen helmoille ja tallaavat varpaille miltei jo, kirkolla ei näytä olevan kohta enää tuumaakaan tilaa hengittää, sillä kun ei ole kaunista kirkkopuistoa ympärillään vaikka Tallipiha vieressä vähän parantaakin sen asentoa. Tehtaan kulta-aikaan tuohon pieneen kirkkoon ja sen yksityiseen seurakuntaan kuului kuitenkin lähes puolet sen aikaisista tamperelaisista, Finlaysonin tehtaan työläiset puolisoineen ja perheineen. Keskustorillakin on muuten kirkko - tuota Tampereen vanhaa kirkkoa en tunnistanut kirkoksi ensimmäisinä tamperelaisaikoinani ollenkaan, niin hyvin se sulautui raatihuoneen, teatterin ja kirjaston lehtisalin muodostamaan kokonaisuuteen. Kalevan kirkkoakaan harva asiaanvihkiytymätön kirkoksi kauempaa ymmärtää katsoa.


Vanhin Tampereen kirkoista ja samalla koko kaupungin rakennuksista on Messukylän vanha kirkko, se on rakennettu paikalleen jo keskiajalla, silloin kun kristinusko vasta otti jalansijaa luonnonuskoisessa Suomessa eikä Tampere -nimisestä kaupungista ollut vielä tietoakaan tällä alueella. Kerro tarina, Tammerkoski! -kirjasta muistan lukeneeni mielenkiintoisen pikkusadun siitä, miten kirkon peruskiven muuraamista epäileväisinä seuranneet seurakuntalaiset veivät seuraavan yön pimeydessä tulevan kirkon nurkkakiven alle talismaneja, eri luonnon jumalia lepyttämään tarkoitettuja taikakaluja ja hyvän onnen toivottimia, jotta rakennuksessta todella tulisi pyhä. Suurista puheista huolimatta kun uuteen jumalaan ei tuolloin vielä aivan ollut luottamista.

Kirkkokuoroista, enkeleistä, kuusenoksista ja kynttilöistä, nurkissa hiiviskelevistä tontuista ja pienen pienistä puuhailuista - niistä on mukavat ja lämpöiset joulunalusajat tehty. Siksipä kuuntelenkin illalla taas vähän rauhallista musiikkia ja askartelen hieman:


JOULUKALENTERI:  

24 tulitikkuaskia
liimaa
pieniä nappeja vetimiksi
lahjapaperia päällystämiseen
lahjanauhaa koristelemiseen
tussi
sakset

- Tyhjennä tulitikkuaskit tikuista, jätä sisärasiat laittamatta paikoilleen vielä toistaiseksi. Liimatessa liimaa valuu kuitenkin  aina jostain sen verran, että kuivumisvaiheen jälkeen sisärasioita voi olla vaikea saada vedettyä ulos. Liimaa neljä ensimmäistä askia neliöksi leikkaamasi lahjapaperin palalle limittäin siten, että neliön jokaiselle reunalle jää yksi askin päätyaukko auki. Seuraava kerros askeja liimataan edellisten päälle saman ohjeen mukaan kuin lapsena tehtiin kestäviä legotaloja: limittäin toisiinsa nähden niin ettei seinät kaadu kesken leikkien. Näin luukkujen aukot sijoittuvat tasaisen kauniisti valmiin kalenterin eri puolille.

- Kun kuusi kerrosta askeja on liimattu päällekkäin limittäin, on kalenterin runko valmis. Päällinen tehdään lahjapaperista aivan kuin pohjakin: ala- ja yläosat ovat kokonaisia neliöitä, sivustat on liimattu askien levyisistä suikaleista niin, että askien aukot jäävat suoraan avonaisiksi sisärasioiden paikalleenpujottamista varten eikä reikiä tarvitse erikseen leikata auki. Laatikoiden nupit on liimattu kiinni (huom. paperiliimalla ei pysy vedettäessä, kun laatikoissa on täytteet, joten käytä liimapyssyä tai muuta vahvempaa liimaa). Rusetti on pantu pakettiin samalla tavalla kuin oikeaankin pakettiin laitettaisiin. Kirjoita numerot tussilla luukkuihin tai luukkujen viereen.

Tulitikut maksavat 0,90€/puntti, yhteen kalenteriin tikkuja menee 2½ punttia. Karkit yhden kalenterin luukkuihin kustansivat n. 1,50€ (söin muutaman itte) ja kaikki muut tarvikkeet ainakin itsellä löytyivät kotoa, joten jos tuntityötä ei laske hinnaksi, nämä eivät tosiaan kalliita yllätyksiä ole. Karkkien sijasta luukkuihin voi piilottaa myös ajatelmia, runoja, aarteenetsintäohjeita tai vaikkapa vain kauniita sanoja kalenterin saajasta.


JOULUKALENTERI 2:  

Coca-cola -kori sisältöineen
paperia
liimaa
sakset
tussi

- Juomakorissa on 24 pulloa, joten mikä onkaan sopivampi joulukalenteripohja varsinkin jos kalenterin saajalla on jokin lempijuoma, limppari, siideri tai olut. Leikkaa paperista pullon tai tölkin päällisen kokoinen ympyrä, liimaa se paikalleen esim. Erikeeperillä ja sen kuivuttua kirjoita tussilla numero päälle. Halutessasi voit koristella kalenteria erilaisin nauhoin, havuin tai joulukoristein tai käyttää numeroiden kirjailemiseen mielikuvitusta koristeellisten papereiden tai kirjasintapojen kanssa.

Kola-Ollin joulukalenteri on herättänyt laajasti hilpeyttä lähipiirissäni. K-Supermarketista naapuristamme sai vielä vanhanaikaisia lasipullokoreja, tarjouksessa jopa, joten pulloineen, pantteineen kaikkineen tämän kalenterin hinnaksi kertyi 24,20€. Onhan se paljon joulukalenterista, jos sitä ajattelee vain joulukalenterina, mutta ei se liikaa tämän tason hauskasta yllätyksestä mielestäni silti ole.


tiistai 22. marraskuuta 2011

Valoa kansalle, joka pimeydessä vaeltaa

Pimeys, harmaus, koleus. Plääh, tämä syksyn loppuaika on tylsää ja mielenkiinnotonta. Kokoajan vain väsyttäisi, ankea alkutalvi on raskas, kun ei ole vielä lunta, ei pakkasta ei joulutunnelmaa eikä oikeastaan yhtään mitään muutakaan mukavaa ja sisäisesti lämmittävää. Vain kylmä viimainen tuuli ja märät kadut, harmaa ympärivuorokautinen sumu ja omituisen kelmeä iltataivas, kun oranssit katuvalot heijastuvat matalalla roikkuviin masentuneisiin pilviin. Mikä tahansa kaupunki on tällä säällä tähän aikaan vuodesta ruma, tällaisinä päivinä kutsuin Rovaniemeä Murmanskiksi siellä asuessani. Harmaa sää kun saa kaupungin kuin kaupungin näyttämään likaiselta, nuhjuiselta ja pieneltä, autioltakin, sellaiselta jossa ei ole elämää.


Kotona tulee ripustelua ulkovaloja pihan pensaisiin tunnelmaa luodakseen, iltaisin sytyteltyä kynttilöitä lyhtyihin ja sisällä ikkunoille. Lenkkeillessäni huomaan, etten ole ainoa, joka kaipaa valopilkkuja tähän pimeään aikaan päivien vain entisestäänkin lyhentyessä. Tampereen kaupunki ja Tampere Tunnetuksi ry ovat ratkaisseet ankean alkutalven dilemman: Valot. Avot, valot! Yksinkertaista, mutta toimivaa: katuvalot, koristevaloköynnökset, Valonneito, valaistut rakennukset ja valotaide. Oh! Ankea alkutalvi muuttuu ihan toiseksi, mustalta ja synkeältä näyttävä kaupunki todella erilaiseksi. Se muuttuu avaraksi, kauniiksi ja kiinnostavaksi, tunnelmalliseksi, ajatuksia herättäväksi. Miten helposti voikaan saada kaunista taidetta aikaiseksi, tarvitaan vain pari valonheitintä, puisto ja sen lehdistä paljaat puut. Kiitos sille, joka tämän idean on keksinyt! Tampereen pitäisi ehdottomasti olla reilusti ylpeämpi valoviikoistaan, syttyihän Tampereella pohjoismaiden ensimmäinen sähkövalo vuonna 1882.

Pimein aika ennen lumentuloa vaatii itseensä valoa ja Tampereella sitä siis on. Hämeenpuistossa esillä oleva Roope Siiroisen teos karun kauniine puineen piristi eilisen iltani, tähän aamuun boostin antoi Särkänniemen delfinaarion väriään vaihtava seinä videopätkineen. Teos, joka saa koko Mustalahden satama-alueen hehkumaan. Tamperelainen Valoa Design Oy on tuon Särkänniemen taideteoksen takana, samat tekijät löytyvät paitsi tuon Hämeenpuiston teoksen  myös Naistenlahden voimalaitoksenkin upean toteutuksen suunnittelusta. Asuessani voimalaitoksen läheisyydessä Juhannuskylässä en voinut lakata ihastelemasta tuon valtavan rakennuksen ilta-asua, sitä kaunista revontulimaista huntua, johon synkkä ja sokkeloinen ja aavistuksen pelottavankin näköinen tehdasrumilus pukeutui illan tullen muuttuen upeaksi kaunottareiksi. Kuin tansseihin lähdössä oleva todellinen lady! Miten paljon mielikuvia, kuvitusta ja hyvää mieltä voikaan valoilla ja varjoilla saada aikaan... Video: Every city has something special.


Tampereella valoa pimeyteen tuo katuvalojen ja rakennusten lisäksi yksi erikoinen taiteilijaryhmä myös. Jos vaan saatte tilaisuuden nähdä Tuliryhmä Flamman esityksen keskustorin tapahtumissa tai Pyynikin kesäteatterin syysnäytöksissä, käykää ihmeessä katsomassa. Ainakin minä, maailman toiseksi suurin kynttilöiden ja lyhtyjen ystävä, olin vangittu paikoilleni tuijottamaan haltioituneena osaavien tekijöiden esitystä palavine kannuineen ja soihtuineen, kun sen ensimmäisen kerran Näsinpuiston kallioilla näin Earth Hour -tapahtumassa muutama vuosi sitten.

Ei tarvitse olla kummoinenkaan taiteilija, jotta voi itsekseen helpottaa harmaata pimeytään kotonaan ja tuoda valoa omaan ympäristöönsä. Vaikka en tanssia tulen kanssa Flamman taiteilijoiden tapaan aiokaan, oman pienen valoshown minä portailleni teen. Sen verran kivasti erikokoiset erilaiset lyhdyt ja niistä kootut kokonaisuudet tuovat kaipaamaani piristystä ympäröivään pimeyteen:

PIENI LASILYHTYNEN:
1 kpl:

1 lasipurkki
1 tuikkukynttilä
ohutta metallilankaa
erilaisia isoja ja pieniä helmiä
tai vaikkapa silkkipaperia ja liimaa tai hiekkaa ja liimaa
pihdit, kulmaleikkurit ja askartelusakset työn teon helpottamiseksi

- Liota lämpimässä vedessä käytetystä hillo-, suolakurkku-, oliivi-, tms purkista etiketit pois ja kuivaa purkki. Koristele lasinen lyhtyaihiosi haluamasilaiseksi helmillä ohutta metallilankaa apuna käyttäen tai silkkipaperista esimerkiksi lumitähtiä leikaten ja purkin kylkeen liimaten. Liimalla voi myös "maalata" purkin kylkeen koukeroisia kuvioita ja tuoda ne sitten näkyviksi vaikkapa ihan pihahiekalla.

Tee monta lyhtyä ja ilahduta niillä ystäviäsikin, koritsele parveke, pihan puut tai porrasrappu. Sellofaniin pakattu ja rakkaalle ihmiselle ojennettu lyhty on yhdenlainen valo jo sinänsä.

perjantai 18. marraskuuta 2011

Bongaa piippu!

Punainen tiili ja Tammerkoski, vanhat tehdasrakennukset ja niiden taivaisiin saakka kohoavat korkeat piiput. Se on Tamperetta kauneimmillaan, se on kansallismaisema ainakin meille Tampereella viihtyville. Olen ihaillut Tampereen piippuja siitä saakka, kun muutin tänne lähes kahdeksan vuotta sitten. Oulussa ja Rovaniemellä urbaanimaisema on matalaa, montaa korkeaa piippua ei kummassakaan kaupungissa ole, eivätkä ne muutamatkaan ole millään tavalla esteettisiä tai sykähdyttäviä katseltavia. Mutta Tampereella piippuja on, ne kasvattavat kaupunkikuvaa kauniisti ylöspäin ikään kuin kruunaten sen yhteistyössä pilvien ja sinessä kaartelevien lintujen kanssa. Piiput toimivat erinomaisina maamerkkeinä näkötornista maisemaa tarkastellessa tai ihmisvilinässä alhaalla kadulla suunnistaessa. 

Niitä kaikkein kauneimpia piippuja, vanhoja punaisia ja paksuja, on vielä jäljellä kymmenen. Kymmenen piippua on jäänyt kertomaan tarinaa kaikista niistä muistakin piipuista, jotka vielä vuosisata taaksepäin tupruttelivat vaurauden, ahkeruuden ja yritteliäisyyden merkkinä teollistuvan Suomen lippulaivakaupungin taivaalle paksuja pilviään. Nahkatehtaan piiput, saippuatehtaan piiput, verkatehtaan piiput,  konepajojen masuunien piiput. Sahojen piiput, vaneritehtaiden piiput, paperitehtaiden piiput, puuvillatehtaiden piiput, trikootehtaan piiput, tulitikkutehtaan piiput, värjäämöiden piiput, juomatehtaiden piiput...


Tampere ei koskaan ole ollut musta, savuinen, likainen ja synkkä tehdaskaupunki kuten niin monet muut eurooppalaiset teollisuuskeskittymät. Hyvän sijaintinsa ja verrattaen hyvän kaupunkisuunnittelun ansiosta Tampereella on aina riittänyt raikasta ilmaa ja kukoistavia puistoalueita työläiskaupungin asukkaiden iloksi ja terveydeksi. Suurten tehtaiden punatiiliset piiput muurattiin taiten, ne rakennettiin tarpeeksi korkeiksi ja lyhyimpiä vielä jatkettiinkin sen jälkeen kun asuintalot kasvoivat korkeutta niin että entisten piippujen tuprut eivät enää ylittäneet niiden kattoja vaan johtivat noen ja savun ylimpien kerrosten ikkunoista suoraan sisälle asuntoihin. Hajuhaittoja on Tampereellakin piippujen korkeudesta huolimatta ollut, kaupunkilaiset ehtivät 1900-luvun alkupuolella valittaa milloin saippuatehtaan päänsärkyä ja pahoinvointia aiheuttavasta eltaantuneesta löyhkästä, milloin kenkätehtaan nahkajätteiden polttamisesta syntyneistä hengenahdistusta aiheuttavista kitkeristä hajuista. Mutta valkoisetkin lakanat pysyivät pihojen pyykkinaruilla valkoisina, kun tuuli kuljetti kahden järven väliseltä kannakselta raskaiden tehdaskoneiden päästöt kauemmaksi kaupungista.

Kuinkahan monta noita piippuja onkaan aikanaan yhtä aikaa ollut, kuinka monta niistä on jo peruuttamattomasti purettu kun kymmenen enää on jäljellä? Traff Finland Oy on tehnyt piipuista tamperelaisten kirjakauppojenkin myymän korttisarjan ja tuon korttisarjan odotan innokkaasti tänään saavani. Noissa korteissa on kuvat kymmenestä jäljellä olevasta piipusta, kuvan lisäksi kerrottu kunkin sijainti, korkeus, rakennusvuosi ja muuta yksityiskohtaista tietoa. Kun saan kortit ja niissä olevat kartat käteeni, lähden retkelle etsimään ne puuttuvat neljä piippua, minä nimittäin olen bongannut piippuja vasta kuusi:


* Finlaysonin piippu (puuvillatehtaan vuonna 1899 rakennettu 64-metrinen piippu)
* Tampellan piippu (lähes satametriä korkea, rakennettu 1947. Metallipajan, metsäyhtiön vai tekstiilitehtaan piippu, sitä en tiedä) 
* Kehräsaaren piippu (Liljeroosin kehräämön piippu vuonna 1897 rakennettu)
* Onkiniemen piippu (Haarlan paperitehtaan pannuhuoneen piippu, rakennettu vuonna 1919)
* Koskipuiston piippu (Frenckellin paperitehtaan kahdeksankulmainen 61,5 metriä korkea piippu, rakennettu vuonna 1870)
* Klingendahlin piippu (lankatehtaan vuonna 1951 valmistunut 82-metrinen savupiippu)

Suomen Trikoolla on ilmeisesti myös piippu jossain päin Pyynikkiä, samoin piippu on Attilalla, Sarviksella ja kai Takolla myös. Hmm... Saisinpa korttipakkani haettua pian! Leipomon piippu sarjasta kuitenkin puuttuu, tokko leipomoita on korttelikokoa isompia "pajoja" tuohon punatiilipiippujen aikaan vielä ollutkaan. Mutta jostain syystä komeita piippuja katsellessani ja niitä ajatellessani minua alkaa leivotuttamaan, alkaa tehdä mieli vaivata taikinaa oikein vanhojen aikojen malliin ja leipoa leipää:

ROUHEET MAALAISSÄMPYLÄT 
16 kpl:

0,5 l vettä
1/2 hiiva
vajaa 1/2 dl oliiviöljyä
1 tl suolaa
2 rkl siirappia
1 dl pellavansiemeniä
1 dl auringonkukansiemeniä
2,5 dl Neljän viljan puurohiutaleita tai leseitä
noin 7 dl vehnäjauhoja

- Liuota hiiva kädenlämpöiseen veteen, lisää sitten öljy, suola, siirappi, pellavansiemenet, auringonkukansiemenet ja puurohiutaleet ja sekoita kunnolla. Lisää joukkoon vähä kerrallaan vehnäjauhot koko ajan taikina tasaiseksi vaivaten. Vaivaa huolella ja kunnolla kimmoisaksi, saat taikinaan paremman sitkon. Anna taikinan kohota liinan alla lämpimässä puolisentuntia.
- Vaivaa taikinasta pitkä pötkö ja paloittele se 16 osaan. Pyörittele palat kämmentesi alla palloiksi ja nosta leivinpaperilla vuoratulle uunipellille. Paista 200'C noin 15 minuuttia.

Mikä onkaan parempi iltapala kuin uunituore vielä lämmin sämpylä pelkällä voilla voideltuna maitolasillisen kanssa nautittuna? Mmmm... Sämpylöiden tekeminen on vielä niin helppoa, eikä siihen tarvitse edes kummoisia raaka-aineita. Taikinaterapia on kiireisten päivien päätteeksi parasta rentoutusta ikinä!


KINKKU-KASVISTÄYTTEINEN PATONKI
6 kpl (4 kpl)

Taikina:
4 dl maitoa
50 g tuorehiivaa
2 tl sokeria
1½ tl suolaa
6 dl vehnäjauhoja
n. 4 dl sämpyläjauhoja
1 dl öljyä tai 100g pehmeää margariinia

- Lämmitä maito esim. mikrossa kädenlämpöiseksi ja sekoita hiiva siihen.
- Lisää joukkoon sokeri, suola, öljy ja puolet jauhoista. Vaihda sekoitusvälineeksi oma kätösesi ja jatka taikinan vaivaamista lisäämällä jauhoja niin kauan, että taikina on pehmeän kinnoisaa ja irtoaa kulhon reunoista. Ja sitten vaivaa vielä vähän niin, että saat varmasti kunnon sitkon aikaiseksi.
- Jätä taikina kohoamaan liinan alle vedottomaan lämpimään paikkaan siksi aikaa, että teet täytteen.

Täyte:
500 g porkkanoita
1 punainen paprika
2 sipulia
2 rkl öljyä
2 isoa valkosipulin kynttä
1 tl suolaa
1 tl rouhittua mustapippuria
1 tl oreganoa
4 dl raastettua Emmental-juustoa
150 g savukinkkua
1 kananmuna
unikonsiemeniä

- Kuori ja raasta porkkanat, kuori ja hienonna sipulit ja pilko paprikat pieniksi kuutioiksi.
- Kuumenna öljy kattilassa ja lisää siihen porkkanaraaste, hienonnettu sipuli, paprikakuutiot ja murskatut valkosipulit.
- Keittele seos pehmeäksi ja mausta oreganolla, suolalla ja mustapippurilla ja nosta pois hellalta jäähtymään.
- Pilko savukinkku pieniksi kuutioiksi.

- Jaa taikina puoleksi ja puolikkaat sitten mielesi mukaan joko kahteen tai kolmeen osaan. Mie olin laiska ja välttelin turhaa kaulimista; jaoin taikinan vain puoleksi ja puoleksi. Neljästä patongista tuli sen verran pitkiä, että ne piti laittaa uunipellille kulmittain.
- Kauli taikina jauhotetulla työtasolla ohueksi suorakaiteen muotoiseksi levyksi.
- Levitä taikinalle kasvisraastetta ja ripottele sen päälle kinkkukuutioita ja juustoraastetta neljännes tai kuudennes kokonaismäärästä, riippuen siitä montako patonkia teet.
- Kääri taikinalevy varovasti täytteineen pitkittäin rullalle ja nosta rulla uunipellille leivinpaperin päälle.
- Tee rullaan viistottaisia viiltoja, voitele pinta kevyesti rikkivatkatulla kananmunalla ja ripottele pintaan unikonsiemeniä.
- Paista 225'C uunista riippuen vähän vajaa 15 minuuttia.
- Leikkaa jäähtynyt patonki sopiviksi muutaman sentin paksuisiksi viipaleiksi koriin tai tarjoiluvatiin.

Tämä patonki on ystäväni reseptiaarteista poimittua. Ja totella toimii! Ohjeesta voi jättää helposti tuon kinkun pois ja tehdä ihan vaan kasvisversion, jos liha ei maistu. Täytetty patonki on helppo ja täyttävä tarjottava illanistujaisiin, kun ei erikseen tarvi mitään levitteitä tai päällisiä. Vähän niinku pizza mutta ei kuitenkaan.


torstai 17. marraskuuta 2011

Minun Tampereeni on myös sinun Tampereesi

Hei vaan Tampere, tervehdys kotikaupunkini pitkästä aikaa! Yhden suuren unelman toteutuminen on vienyt aikaa tämän syksyn verran, nyt vanhan talokaunottaren remontti alkaa olla loppusuoralla niin, että vaaleansinisen talon tarina antaa talven tullen tilaa myös toisille tarinoille taas tulla. Vaikka aikaa Tampereen tutkiskeluun ihan fyysisesti ei näinä viimeisinä viikkoina olekaan liiemmälti ollut rakentamisen ja kodin laittamisen viedessä kaikki illat, on päivä päivältä rakkaammaksi käyvä kotikaupunkini silti mielessä. Tamperetta ehti tulla jo melkein ikävä!


Vertasin joskus aikaisemmassa tekstissäni Tamperetta New Yorkiin, hymyilin näiden kahden kaupungin samankaltaisuudelle ja tietyllä tavalla samanlaiselle tunnelmalle. Sille, miten Tampereesta saa oman pienen New Yorkinsa, jos haluaa. Asuipa missäpäin maailmaa tahansa, New York tulee olohuoneeseen television tai kirjojen välityksellä, sen verran moni suosittu TV-sarja on New Yorkissa kuvattu ja sen verran monen kirjailijan sankarihahmot seikkailevat pitkin tuon kuuluisan kaupungin katuja ja kortteleita. Näin ei ole vain New Yorkin kohdalla, myös Tampere on ikuistettu moneen teokseen, vaikkakaan ei samanlaisella glamourilla ja hehkulla eikä aivan samassa mittakaavassa kuin amerikkalainen esikuvansa. Tampere on vähän kotikutoisempi, vähän sympaattisempi, vähän sellainen, no, puolivillainen ja lutuinen versio New Yorkista.

Mitä sinä haluaisit nähdä, kun tulet Tampereen seudulle, mitä sinä esittelisit ystävillesi? Siskoni tahtoisi nähdä Nokian matkapuhelinmuseon, tutustua tarinaan siitä, miten kumisaappaista tuli älypuhelimia. Hänen miehensä taas haluaisi omin silmin nähdä sen kahvan, jolla koko maata järkyttänyt vesikriisi muutama vuosi sitten saatiin aikaiseksi. Kumpikaan noista ei nyt varsinaisesti ole perinteinen nähtävyys, eikä kumpaakaan markkinoinnillisessa mielessä ole hyödynnetty mitenkään. Kun Tampere kerran on teeveessä ja kirjojen sivuilla, miksi emme tekisi pientä kurkkausta kaupunkiin noiden teosten avustuksella, etsisi uusia nähtävyyksiä jo tunnustettujen perinteisten turistinähtävyyksien rinnalle. Miksihän mihinkään ei ole listattu, missä kaikessa Tampere esiintyy ja mitä siitä missäkin kerrotaan? Pitää miettiä oikein kovasti mistä aloittaisi...

 
                                                 Kuva lainattu                               Kuva lainattu  

Ensimmäisenä mieleeni tullut Tampere-aiheinen kirja on Miina ja Manu kaupungin kesässä. Tuossa lapsille tehdyssä ohuessa kuvakirjassa kissakaverukset seikkailevat enonsa ja serkkunsa kanssa Mustalahden satamaan tulevalta Tarjanne-laivalta Emil Wikströmin suunnitteleman Näsinpuiston suihkulähteen kautta Tallipihalle, sieltä Finlaysonille, Koskipuistoon, Kauppahalliin ja lopulta Laukontorin kautta Keskustorille. Loistava pieni Tampere-kierros tuttuissa ja turvallisissa nähtävyyksissä, tuo reitti ehdottomasti kannattaa kopioida omaankin kalenteriin toteutettavaksi. Miksei ottaa vaikka kirjaa mukaan, varsinkin jos seurueessa on alle kouluikäisiä mukana.

Kirjailija Wexi Korhosen Kari Salo -dekkareissa seikkaillaan Tampereella myös, niiden pohjalta kootusta nuhjuisen salaperäisessä Tampere-kierroksesta löytyisi aikuisille ainakin Tammelan torin kahvilat, Onkiniemen vanha tehdasalue, Nekalan teollisuusalue ja Santalahden veneiden säilytysalue, poliisiasema ja lukuisa määrä erilaisia pieniä kuppiloita. Tunnistettavia noista kuppiloista on oman ajatukseni mukaan ainakin Ohranjyvä Näsilinnankadulla, Kuppilakulma linja-autoaseman nurkilla ja Oluthuone Wille Hatanpään valtatiellä. Niiden hämärään tunnelmaan voisi käydä joskus itsekin tutustumassa, ainakin yhden huurteisen oluttuopillisen verran. 


Kirjojen lisäksi Tampere on filmillä myös. Ylen ohjelmista Uusi Päivä ja Pikkukakkonen kuvataan Tampereella Tohlopin tv-studioissa, samoin Tartu Mikkiin ja Ajankohtainen kakkonenkin. Mutta ainakin Pitkän kuuman kesän, Thilia Thalian ja Tammerkosken sillalla -sarjan kuvauspaikat Särkänniemessä, Telakan terassilla ja Keskustorilla sen sijaan voi käydä omatoimikierroksellaan katsastamassa. Tampereen ranskalaiskortteli on näytellyt Pariisia Hovimäki -sarjassa, se pitäisi jokaisen tamperelaisen tietää. Ojakadulla sijaitsevan harmaan kerrostalon kattohuoneistossa on kuulemani mukaan kuvattu erästä 60- tai 70-luvun suosituinta koko perheen salatutelämät-tyyppistä sarjaa, mutta mistään en saanut kaivettua tuota huhua todeksi itseään todistamaan. 90-luvun alun sarjoista Kyllä Isä Osaa on ehdoton helmi, tamperelaista tuotantoa myös. Nekalasta varmasti löytäisi oikean talonkin Juurevan perheelle, jos lähtisi Päiväläisentie 13:a etsimään. Mika Kaurismäen elokuvan Klaani taisin aiemmin jo mainitakin, se sai minut kuljailemaan Pispalan harjun kapeille porraskujille aikoinaan. Sen tunnusmusiikki Balladi elokuvasta Klaani soi usein vieläkin korvissani harmaina aamuina Pispalaa työmatkalla katsellessani.

Mistähän saisin tietooni kaikki ne loputkin Tampereen kolkat, ne kaikille tutut, jotka on tallennettu kirjallisiin ja kuvallisiin tuotoksiin sivuvivahteena tarkkasilmäisten bongattavaksi? Missä Kummelin sketsit on kuvattu? Noita paikkoja olisi kiva käydä kiertelemässä joutilaina päivinä, pistäytyä katsomassa vaikka ihan vaan siksi että ne ovat "kuuluisia", hihitellä sille sitten itsekseen. Humoristinenhan Tampere parhaimmillaan onkin, sellainen kotoinen, ei liian vakavastiotettava eikä pönöttävä, Tampere ei yritä liikoja. Kuka nyt tosissaan kävisikään kotimaisten tv-ohjelmien kuvauspaikkoja katsomassa tai kävelisi kaupunkia ristiin rastiin nenä kiinni jonkun paikallisen kirjailijan romaanissa? Noh, minä ainakin!