tiistai 27. toukokuuta 2014

Puhdas ja maukas puraisu

Kevät tuo mukanaan kaikenlaista uutta, kenelle suunnitelmia uudesta kodista, kenelle haaveita uudenlaisista töistä, kenelle taas lisäystä perheeseen. Tampereelle kevät toi kaksi uutta värikästä ruokaravintolaa, toisen Keskustorille ja toisen Hatanpään Valtatielle Koskaria vastapäätä.

Ihanat unelmat ovat toteutuessaan yhdistelmiä monista pienistä asioista ja hyvän olon aiheista. Toinen uusista tamperelaisravintoloista on omistajansa pitkäaikainen unelma, jonka hän pääsi toteuttamaan yhdessä puolisonsa kanssa. Pohjoismaisia raaka-aineita ja aasialaisia makuja yhdistävän ravintolan nimi, Purebite (lausuttiin se miten vain) antaa lupauksen edessä olevasta ruokaelämyksestä, täynnä makua olevasta haukkapalasta. Kun kaksikuukautinen tyttövauva nukkuu vaunuissa, ehtivät äiti ja kummitäti testata miltä uutuusravintolan puhtaaksi ja simppeliksi mainostettu ruoka lounaaksi oikein maistuu.



Yksi kaupungin vilkkaimmin liikennöidyistä kaduista on ruuhkainen vain autoille, sitä pitkin tulee harvemmin käveltyä yhtään mihinkään, mietin, kun juoksen kadun yli ja käännyn suojatien päästä toiseen suuntaan kuin yleensä. Alkuviikon kesäisen paahtavassa auringossa autotien asfaltti tuntuu tukalalta, linja-autojen ilmaan nostattama pöly tunkkaiselta. Raikkaan ravintolan pieni terassi-parka ei sijaintinsa puolesta ole kyllä parasta mahdollista paikkaa saanut, mutta ravintolan sisältä päin katseltuna suurten ikkunoiden näkymä on valoisa ja yllättävänkin vehreä.

Vehreyttä on ravintolassa myös lautasilla, ja se on se pääasia kuitenkin. Ruokalistaa katsellessani huomaan tykkääväni ravintolan yksinkertaisen logon värikkyydestä ja siitä, että sekä ravintolan nimi, tunnus että ravintolassa tarjottava ruoka todellakin ovat linjassa keskenään. Värejä. Yksinkertaisuutta. Ajatus itäisten ja läntisten tuulahdusten yhdistämisestä lautasella kuulostaa houkuttelevalta. Aasialaisia makuja ilman nuudeleita ja riisiä sekoitettuna raikkaiksi salaateiksi meille tuttujen salaattipohjien kanssa? Siinä on jotain uutta. Ystäväni hymyilee, hän on täynnä energiaa. Kaksikuinen tuhisee tyytyväisenä vaunuissaan tietämättä vielä mitään makumaailmoista ja värikkäistä ruoista.


Syön lounaaksi salaatin lähes joka päivä. Omat salaattieväät ovat jo aikoja sitten kangistuneet tiettyyn kaavaan, ja sitä kaavaa on lounastreffeillä hauska päästä rikkomaan. Jokapäiväinen salaattien tekeminen itse nostaa kuitenkin rimaa muualta ostettavien salaattien suhteen aavistuksen korkeammalle. Pelkkä peruspohja perustäytteillä ei riitä alkukarsintaa pidemmälle. Purebiten vegesalaatti ylitti karsintarajan kuitenkin komeasti. Pähkinäinen ja jännästi vähän välimerellinen salaatti oli niin täyttävä, että ihan kaikkea en jaksanut syödä vaikka makua salaatissa olikin jokaista haarukallista myöten.

Salaatin rinnalle valitsemani wrapit nostivat kokonaisuuden mestaruustasolle. Vaikka listalta ei vartaita tai saaristolaissushia voinutkaan lounaaksi valita, ei se missään nimessä jäänyt harmittamaan. Kylmäsavulohi- ja kanawrapit olivat jotain aivan uutta maisteltavaa, aavistuksen tulisen kastikkeensa kanssa todella kiehtovia makupommeja. Lisää näitä, näissä oli omaleimaisuutta!



Väriä, makua, raikasta puhtautta. Kevään mukanaan tuoma tuore tuulahdus tamperelaiseen ravintolatarjontaan on tervetullut ja toivottavasti pysyvä suuntaus. Terveellisen ei tarvitse olla tylsää. Kun tällä linjalla jatketaan, saadaan kastikkeiden ja lisukkeiden alle kätketyille epämääräisille raaka-aineille kenties jossain vaiheessa heittää hyvästit kokonaan. 

Herra K:n kanssa kun pääsemme jonain iltana yhdessä testaamaan Purebitea, kokeilemme me kaikkien wrappien lisäksi myös kaikki tikut ja kaikki saaristolaissushitkin, asiaan kuuluvasti viinilasillisen kera. Voi kunpa viinilistasta vielä löytyisi se sama keväinen tuuli, aasialaiset ja pohjoismaiset vivahteet yhditettynä uudenlaisella tavalla... Mutta ei välimerellisyyskään huonoa ole, ei ainakaan viineissä, onhan siellä viinin tekemisen juuret kutenkin.

sunnuntai 25. toukokuuta 2014

Kaksi pientä ankanpoikaa

Vuonna 2007 näin Pyynikin uimahallin ensimmäistä kertaa. Se oli juuri suljettu peruskorjausta varten ja näytti hämärtyvässä illassa yksinäiseltä ja väsyneeltä, pitkän päivätyön tehneeltä. Oulussa kasvaneena ajattelin, että siinä oli taas yksi sellainen rakennus, joka puretaan pois uudempien tieltä, hävitetään korkeiden modernien kerrostalojen alta, jotta kaupunkikuvaa saadaan nykyaikaistettua ja lisää arvoasuntoja rakennettua hyville tonttipaikoille. Harmittelin omalla tavallaan kauniin rakennuksen kohtaloa mielessäni, mutten tiennyt, että Tampereella toimitaan perinteisten rakennusten kanssa toisin. Voi miten iloinen kuullessani, että Pyynikin vanha uimahalli oli suojelukohde, ettei se ollutkaan saanut purkutuomiota vaan oli toteutetun lupauksen mukaisesti täydellisessä peruskorjauksessa.


 

Iso rakennus kokonaan punaista tiiltä - mikä voisikaan olla tunnusomaisempaa Tampereen vanhimmalle uimahallille, joka samalla on yksi koko Suomen vanhimmista yleisistä uimahalleista. Helsingin Yrjönkadun uimahalli on Suomen vanhin, avattu jo vuonna 1928. Seuraavat yleiset uimahallit rakennettiin vasta 50-luvulla, silloin niitä avattiin peräkkäin useampia, myös Pyynikki vuonna 1956. Uimahallin 156 neliön päätyikkuna oli valmistuessaan Tampereen suurin ikkuna, suurempi kuin tuomiokirkossa ja suurempi kuin rautatieasemalla. Ikkunaa vastapäisellä seinällä hallin sisäpuolella on edelleen Olavi Valavuoren sinisävyinen mosaiikkitaideteos Versio, jossa on kolme noin neljämetristä ihmishahmoa.


Pyynikin uimahallin korjaaminen kesti viisi vuotta. Kun kyseessä oli suojelukohde, tehtiin korjaaminen vanhaa kunnioittaen. Halli avattiin uudistuneena syksyllä 2012. Uimahallin vieressä ollut matkustajakoti Uimahallin Maja purettiin peruskorjauksen yhteydessä, tilalle rakennettavan uuden huoneistohotellin viimeistely on vielä kesken niin että kaksi sivua hallista näyttää edelleen työmaalta.

Dokumentit matkustajakodin suosiosta kertovat siellä ensimmäisen puolenvuoden aikana vierailleen 10 885 henkilöä. Se tekee keskimäärin 1 810 vierasta kuukaudessa, 60 vuorokaudessa, mikä täyttöasteena oli noin kolmannes majan majoituskapasiteetista. En koskaan tullut käyneeksi majassa tai edes sen ravintolassa, jonka haalistunutta ja repsottanutta kylttiä ohi ajaessani usein katselin. Surullinen tarina kertoo, että Pekka ja Pätkä -elokuvien toinen sankari, näyttelijä Masa Niemi päätti päivänsä Uimahallin majassa vuonna 1960.


Puoli vuotta sitten me keksimme rakkaan lapsuudenystäväni kanssa erinomaisen suunnitelman käytettävissä olevan vapaa-ajan maksimaaliseksi hyödyntämiseksi: Uintitreffit. Kerran viikossa me olemme kuin kaksi pientä ankanpoikaa, näemme uimisen ja vesijuoksun merkeissä niin, että saamme samalla vaihdettua aina päällimmäiset kuulumiset. Kertakaikkiaan mieletön idea, hyvää oloa kaikilla aisteilla! Saunan vanhat rouvat kaikkitietävine hymyineen ja hyväksyvine päännyökkäyksineen saavat meidätkin hymyilemään, se, että samat ihmiset ovat uimassa samaan aikaan viikosta toiseen, saa olon tuntumaan kotoiselta. Upeat uimalakit ja 50-lukuiset uikkarit ovat tehneet näistä tunnin mittaisista treffeistämme naiselliset ja meidän tavalla todella hauskat. Pulahdus 7-asteiseen kylmävesialtaaseen 45 minuutin tehokkaan ajatustenvaihdon jälkeen antaa päivään sellaisen boostin, että sekä mieli että keho pysyvät virkeinä iltaan asti. Viikkoannos ihanaa ystävää on täydellinen hyvänolonlähde, samanlaista annosta suosittelen lämpimästi kaikille muillekin.

Toiset naiset maksavat rentoutuksestaan kauneushoitoloissa ja dayspaissa kymmeniä ja taas kymmeniä euroja, kahden ankanpoikasen uintitreffit Pyynikin uimahallissa kustantaa Tampere-kortilla vain 2,90€/kerta. Pyynikin uimahallin yhteyteen remontoiduissa liikehuoneistoissa on muuten toinenkin erinomainen vähän rahan kauneusvinkki: Etkopaikka -niminen kampaamo laskuttaa hiustenleikkauksesta minuuttitaksana vain euron. Jos etuhiuksia tai latvoja pitää nopeasti siistiä, Etkopaikan Outi tekee sen superedullisesti, jopa ilman ajanvarausta. Outilta saa muuten myös synttäripakettina teinitytöille stailauksen ja selfiet uudessa lookissa ystävien kanssa naposteltavien ja vaikka elokuvan katselun merkeissä. Elokuvasynttärit tai mäkkärisyndet on niin last season, tyttöjen kampaussynttäreistä kannattaa kysellä Etkopaikasta enemmän.

keskiviikko 21. toukokuuta 2014

Aamut torin rannassa

Pienenä tyttönä kesälauantaiaamut olivat tärkeitä. Niinä aamuina me lapset olimme isän mukana torilla aamukahvilla ennen isän kaupan aukeamista. Kahvihetki vanhasta Hailuotolaivasta tehdyn kahvilan edustalla 80-lukuisen Oulun kauppatorilla oli erityinen. Torikahvila oli keskustan kauppiaiden aamuinen kohtaamispaikka. Silloin kaupat aukesivat myöhemmin kuin nykyään, silloin aamuisin oli aikaa kahvitella. Vaniljapehmis pahvikupissa muovilusikalla maistuu edelleen noilta hetkiltä. Vaniljapehmis oli meidän lasten lauantaiaamukahvihetkeen kuuluva erityinen herkku, missään muualla pehmistä ei siihen aikaan syöty.


Lauantaiaamuisin isällä ei ollut kiire kaupalle. Torikahvilla kesäaamun auringossa ehdittiin istua kaikessa rauhassa. Aikuiset juttelivat, nauroivat ja viihtyivät isossa porukassa pienten pyöreiden pöytien ympärillä kuulumisiaan vaihtaen. Aikuisten kahvitellessa me lapset katselimme maisemaa, ihailimme aamuauringossa heräävää kaupunkia ja tyyntä merenpintaa laiturin takana. Ehkä se on juuri tuo rauha, joka aurinkoisina aamuina parkkihallista Laukontorin rantaa pitkin töihin kävellessä valtaa mieleni torikahviloita katsellessa. Niistä tulee hyvä mieli, kiireetön ja kesäinen olo. Yksi kahviloista on aivan erityisesti mieleeni. Tuo tyylikäs valkoinen kahvila marenkeineen ja vaahtokarkkeineen on minulle lapsuuden vaniljapehmis, herkku, jota on oikein odottaa saavansa aina vaan lisää. Voi sitä iloa, kun Ellen koppi ensimmäisenä nostettiin torille lumien sulattua.


Kahvila By Elleä ja 30 vuotta sitten pohjoisessa merenrantakaupungissa ollutta vanhaa laivakahvilaa ei toki suoraan voi rinnastaa toisiinsa, mutta aikuiseksi kasvaneen lapsen mielessä niissä yhdistyy sama arvokkuus. Minulle nuo kaksi kaunista kahvilaa ovat molemmat oman aikansa kesäisiä monumentteja, valko-mustia ja tyylikkäitä. On Laukontorilla laivojakin parkissa, mutta ne eivät ole samanlaisia, eivät yhtä feminiinillä tavalla romanttisia, ei sillä tavalla kuin Elle ja Hailuoto ovat.

Oulun torilla Hailuotolaiva oli se kahvila, johon kauppiaat halusivat kokoontua. Siellä sai voileipiä ja kunnon kahvia kunnon kupeista - aivan niin kuin By Ellestäkin. Ellen leivät ovat hyviä, kerta kaikkisen hyviä eri täytevaihtoehtoineen. Ja Ellestä saa kunnon kahvia myös, muuta kuin termarissa seissyttä lirua. Ongelma useissa pienissä kahviloissa on joko pohjaanpalanut tai alunperinkin liian laihaksi keitetty sumppi. By Ellessä tuota ongelmaa ei ole, Ellessä espresson, cappucinon tai vaikkapa latten saa vastajauhetuista pavuista tilauksesta tehtynä. By Elle tarjoilee myös smoothieita sekä lounassalaatteja ja päivittäin vaihtuvan lounaskeiton kaupungin herättyä uuteen päivään.


Hailuotolaivasta muistan erityisen hyvin sen piha-alueen keikkuvat, puiset, vihreäksi maalatut lauta-rako-pöydät ja tuolit. Niiden metallisten nivelten väliin saattoi jäädä sormi puristuksiin, jos ei ollut tarkkana tuolilla istuessaan. Onneksi kahvilapöydät ovat muuttuneet, sellaisiin pöytiin en ole halunnut istua vielä aikuisenakaan uudestaan. Siksi nautinkin Ellen nivelittömistä, pehmustetuista kalusteista, joissa sormien tai hameenhelmojen litistymisvaaraa ei ole.


En ole isäni tapaan kauppias, mutta aikuiseksi kasvaneena tunnen iloa siitä samasta kiireettömyydestä, jota voin kuvitella isäni kauppiasaikanaan tunteneen kun hänen ei tarvinnut juosta kellokortin kanssa kilpaa töihin. Arvostan oman työni vapautta, kauneimmillaan se vapaus näyttäytyy juuri rauhallisena aurinkoisena aamuna torikahvilan luukulla kahvivalintaa tehdessä.

Aamuauringon kirkkaassa valossa kylpevää tyyntä Pyhäjärven pintaa katsoessani hymyilen lapsuuden muistoilleni. Terveisiä isän kaupan suksi- ja pyörähuoltotiimille missä ikinä tänä päivänä olettekaan. Kiitos kun kestitte meitä kolmea alhalla kaupan kellarissa vinkuvien putkiemme, jätti-ilmapallojemme ja hula-hulavanteidemme kanssa. Olitte varmasti helpottuneita, kun välillä lakkasimme juoksemasta jaloissanne ja istuimme isän toimistotuoliin pyörimään karusellia ja laskemaan kuittirullalaskurilla tärkeän näköisinä. Noista huolettomista päivistä on jäänyt lämpimät lapsuusmuistot, jotka palaavat mieleen torinrannan aamukahvilla Ellessä.

tiistai 13. toukokuuta 2014

Hyvä ruoka tuntuu sormenpäissä saakka

Lounastreffit, pitkästä aikaa, ihanaa! Vaikka rakasta ystävää näkee tavallisen päivän tavallisilla lounastreffeillä vain nopeasti puolituntisen verran, on se jokainen kerta elämys, jonka muistaa pitkän aikaa eteenpäin. Rakkaan ystävän näkemisessä on jotain samaa kuin hyvässä ruoassa, sellaisessa täydellisen hyvässä, sellaisessa, jonka syvä maku tuntuu joka haukulla sormenpäissä saakka. Hillitty hallittu naisellinen annoskoko (puolituntinen lounastauko), mutta jokaikinen suupala silkkaa nautintoa - juuri niin kuin päällimmäisten kuulumisten, tunteiden ja tärkeiden asioiden jakaminen hyvän ystävän kanssa parhaimmillaan on.


Lounasseurakseni ilman varoitusaikaa tekstiviestikutsulla innostunut ystäväni on minulle raikas tuulahdus, se aina iloinen, lämmintä valoa ympärilleen hehkuva ihminen, jota katson ihaillen ja jonka seurasta minulle jää hyvä olo. Hän on läsnä, aina aidosti siinä hetkessä silloin kun tapaamme, ja siitä minä pidän. Siksi tämän päivän lounaspaikkavalintamme, Keskustorille Selinin taloon toukokuun alussa ilmestynyt Arto Rastaan Bar Burrito, oli pikatreffeillemme täydellinen. Raikas, valoisa, tyylikäs ja ytimiä myöten oma itseänsä, aivan niin kuin ystävänikin on.

  

 

Kun työkaverini kertoi minulle ennakkotunnelmia noutolounastarkoituksiin käyttämästään Bar Burritosta, hän vertasi sitä Subway-täyteleipäketjuun. Totta, että asiakas valitsee tiskillä tarjoilijan kasaamaan burritoonsa täytteet samaan tyyliin aihekerrallaan kuin leipäpaikassakin, mutta siihen yhtäläisyydet sitten loppuvatkin. Papu-korianterimuhennosta, riisiä vai ohraa? Naudanposkea, possunniskaa, lammaspataa vai kasvisvaihtoehtoa? Coleslawta, marinoitua punasipulia vai jompaa kumpaa muutamasta muusta vaihtoehdosta? Ja sitten kasviksia sekä kastiketta, mitäs niistä teille saisikaan olla?


Valitsin papumuhennos-naudanposki-coleslaw-quacamole-burritooni kaikki kasvikset ja suklaisen chilimole-kastikkeen, se yhdistelmä osoittautui nappiosumaksi. Jokainen haukkaus hauskasti paperiin käärittyä burritoa oli niin täynnä makua, etten koskaan aikaisemmin ole maistanut mitään vastaavaa. Olen myyty, kerrasta. Tuon lihaisan burriton täyteläistä ja syvää makujen ilotulitusta on vaikea sanoin kuvailla. Juuri tällaista ravintolaruoan kuuluu olla, pikana tai ei.



Bar Burrito on pikaruokaravintolana hyvin viehättävä, paikka, josta näkee jo päältä mitä sieltä saa. Katutyyliin maalatut betoniseinät, erikoiset lamput, taulut, tuolit ja pöydät, kirkas keltainen ja turkoosiin taittava sininen. Virkistävää. Tyylikkäällä ja nuorekkaalla tavalla sisustus tuo tuulahduksen jostain sieltä kaukaa, missä burritoja syödään tavallisen päivän tavalliseksi lounaaksi kodeissa ja kujilla. Siinä on jotain samaa kuin eurooppalaisten suurkaupunkien pienissä ruokabaareissa, ja jotain samaa kuin kaukomaiden rantakahviloissa.

Keskustelu pöytäkumppanin kanssa vaatii keskittymistä, sillä mikään ravintolasalissa ei ime häiriöääniä. Juuri tuosta akustiikkasyystä kollegani noutaa lounaansa toimistomme loungeen, siellä juttelu kavereiden kanssa on helpompaa. Toimiston korkeaselkäisiin nojatuoleihin on mukava upota ja unohtua kahvinkin ajaksi lounaan jälkeen, ymmärrän hyvin, aivan eritavalla kuin ravintolan metallisiin puutarhatuoleihin. Mutta pienistä viis, ei akustiikka monessakaan ruokapaikassa ole edes keskivertoisella tasolla, ei varsinkaan niissä paikoissa, jota pikaruokaloiksi kutsutaan.



Kiitos lounasseurasta, Minttulainen. Kiitos siitä, että harmillisten uutistenkin harmaina päivinäsi olet minulle keväisen kirkas auringonpaiste. Ja kiitos Bar Burritolle siitä, että jälleen kerran on kotikaupunkimme ruokatarjontaan saatu jotain erilaista, sellaista, mitä oikein odottaa saavansa kokea uudelleen ja uudelleeen ja sittenkin vielä lisää. Ruokaa, joka tuntuu sormenpäissä saakka, kihelmöi, saa hymyilemään koko loppupäiväksi.

lauantai 10. toukokuuta 2014

Pysähdyspaikka

Kun työviikot ovat matalalentoa ja arkipäivien illat juoksua suuntaan ja toiseen, tarvitsee ihminen itselleen rauhoittumispaikan. Sellaisen salaisen paikan, jossa aika pysähtyy hetkeksi paikoilleen. Minun salainen paikkani ei ole salaisuus, siellä aika on pysähtynyt jo niin kauan aikaa sitten, että pelkkä paikan katselu saa ihmisen rauhoittumaan. Finlaysonin kehittäjän ja kukoistukseen saajan, Wilhelm von Nottbeckin rakennuttama Tallipiha ja sen kahvila on minun pysähdyspaikkani. Se kohta maailmassani, johon kokoaikainen kiire ja hälinä ympärillä ei ylety.


Kahvilan eteisen seinällä vanha rouva Nottbeck, hänen poikansa Wilhem von Nottbeck, ja hänen poikansa Peter von Nottbeck katselevat sisäänastujaa levollisina. Jotenkin onnellisen näköisinä. Kuvia Wilhelmin tallipihan ajurien talossa katsellessa tulee miettineeksi, että nuo ihmiset aikanaan varmasti olivatkin sitä - sikäli mikäli osasivat nauttia saavutuksistaan. Aatelissuku, tehtailijat, upeiden palatsien ja palvelijakaartien ympäröivät miehet perheineen. Olikohan entisvanhaan ihmisten vitsauksena se sama kiire kuin tänä päivänä? Oliko 150 vuotta sittenkin jo pakko tehdä koko ajan enemmän, aina vähän lisää vielä, vielä vähän enemmän, saavuttaa vähän lisää ja vielä vähän...


Peter von Nottbeck ei koskaan ehtinyt nauttia kauniista linnastaan Tallipihan takana kohoavalla Näsinkukkulalla. Upean puiston ympäröimä esteettömällä järvinäköalalla varustettu valkoinen palatsi on yksi Tampereen upeimmista rakennuksista vielä tänäkin päivänä, mutta sekään ei taannut onnellista elämää. Peterin vaimo kuoli synnyttäessään perheen kaksostyttöjä Baden-Badenissa, Peter itse kuoli puoli vuotta myöhemmin umpilisäkeleikkaukseen Pariisissa. Tyttäret jäivät setänsä huollettaviksi ja muuttivat tämän mukana ensin Imatralle ja sitten maailmalle, kun Nottbeckien suku vetäytyi Suomesta. Kaikki Tampereella tunnetut Nottbeckit ovat kuitenkin haudattu tänne, Lielahdessa sijaitsevaan sukuhautaan.

  

Tallipihan Kahvilan omistajarouva on ihastuttava. Katsellessani Nottbeckien kuvia eteisessä, kertoi rouva minulle tarinaa tallipihasta ja siellä asuneista ajureista, joiden talossa kahvila sijaitsee. Voi miten rakastankaan tarinoita! Tallipihan ajurit olivat kaikki tallinnalaisia niin kuin Nottbeckitkin. Tallinnalaiset miehet olivat kansainvälistä sakkia, hyväkäytöksisiä ja sulavapuheisia - niin sulava, että kaupungin äidit varoittivat tyttäriään lähestymästä ajureiden taloa. Kieliä taitaneet miehet sopivat hyvin kuljettamaan Finlaysonin tehtaan arvokkaita eurooppalaisia vieraita.

Juttu ajureista sai minut hymyilemään. Hauska kuvitella niin vekkuleita ja vilkkusilmäisiä miehiä, että niistä erikseen piti äitien tyttäriään varoitella. Niin meneväisiä, että koko talo sai ihailun ja halveksunnan sekaisen leiman. Oliko varoitusten perusteena äitien omakohtaista kokemusta vai vain kaupungilla liikkuvia huhuja, kuka tietää. Kahvilan omistajarouvalla oli tarinoita myös Tallipihan muista taloista, niiden erikoisesta vanhavenäläisestä rakennustyylistä ja rakennusten eri käyttötarkoituksista. Kerroin uhmaavani säätä ja meneväni terassille nauttimaan kahvini juurikin noiden kauniiden talojen takia. Niitä kahvilan terassilla katsellessa oli hyvä miettiä miten pitäisi muistaa nauttia elämästä silloin kun se on siinä ettei käy niin kuin Peterille.

 

 

Mitä kaikkea Tallipihan kahvilassa on tarjolla, sitä minä en oikeastaan edes tiedä. Viinilasillinen? Konjakki kahvin kanssa? Munkkeja, piirakoita ja macaronsseja? A-oikeuksilla varustetun kahvilan houkutteleva lasiviriini pursuilee tiskin takana kahvilan omassa keittiössä tehtyjä erilaisia leivonnaisia, mutta valintani kahvilassa on aina yksi ja sama: Sienivatruska, venäläisvaikutteinen suolainen leivonnainen, jollaisia ei saa mistään muualta. Se on Tallipihalle täydellisesti sopiva omintakeinen tuote, joka kertoo paikan tarinaa. Sellainen tuote jokaisella kunnon kahvilalla tulee olla ollakseen erikoinen ja omaleimainen paikka, johon tulee palattua yhä uudelleen.
 
 

Kunhan kesä ehtii pidemmälle, kahvilan takapihalle aukeaa vohveli- ja jäätelökioskit. Silloin kun työpaikkani oli tässä lähellä, tuli Tallipihalla käytyä keittolounaalla tai iltapäiväkahvilla, yleensä juuri sellaisina päivinä, kun tehtäviä töitä oli pöydällä kasassa kaikkein eniten. Tallipihan pysähtynyt aika pysäytti orastavan stressin oireet, rauhoitti mielen ja sai muistamaan vanhan viisauden: Ei Roomaakaan yhdessä yössä rakennettu. Niin kuin ei Tamperettakaan. Ehkä juuri siksi ne ovat säilyneet yli vuosisatojen rikkoutumattomina ja ovat täynnä tarinoita.