perjantai 14. huhtikuuta 2017

Myrskyn silmässä on tyyntä ja rauhallista


Kun mittari näyttää 37, sitä kokee vihdoin voivansa ajatella seisovansa tukevasti kahdella jalalla ja sanoa olevansa tasapainoinen aikuinen. Näillä sanoilla aloitin eilen tärkeän kirjeen. A niin kuin alku. A niin kuin aikuinen. Aikuinen. Äärettömän kiireinen aikuinen, niin kiireinen, että kun velvollisuuksista ei luisteta, kaikki pitää tehdä ja vuorokaudessa ei tunnit riitä, suihkussakäynti on se, josta tingitään. Niin kiireinen, että viikko sitten sovitulle lounaallekin pitää juosta. Eräs perheetön tuttavani huokaisi vuosi sitten häidensä kynnyksellä täpötäyttä kalenteria selaillessaan, että hänellä on varmaan menossa ne kuuluisat ruuhkavuodet. Naurahdin tahattomasti ääneen ja katsoin häntä lempeästi. Ei, kultaseni, ruuhkavuodet eivät ole sitä, että kalenteri on täynnä treffejä ja tapaamisia, illanistujaisia, keikkoja, näyttelyitä, leffoja ja drinksuilla käyntejä. Ruuhkavuodet ovat sitä, että huokaa ystävälleen lounaspöytään 10 minuuttia myöhässä istuessaan, että sori hani, mulla on sama tukka kuin viikko sitten kun nähtiin lapsen synttäreillä. Ja ystävä hymyilee hyväksyvästi takaisin osoittaen omaa sotkuista hätäponnariaan. Hän tietää saman salaisuuden: Kuivashamppoo <3


Aleksanterinkatu on puolivälissä yliopistoa ja Kehräsaarta. No, ei ihan puolessa välissä, mutta joka tapauksessa sillä alueella, joka on noin puolessa välissä noita kahta paikkaa. Tuo alue on määritelty lounasalueeksi minulle ja ystävälleni. Sillä alueella on yllättävän paljon kahviloita ja yllättävän paljon pieniä ravintoloita, sellaisia, jotka eivät enää ole ihan uusia. Tai siis uusia-uusia, mutta sen verran uusia kuitenkin, etten minä ole vielä ehtinyt käydä niissä kun vanhoissa ja hyväksi havatuissakaan ei ole ehtinyt pitkään aikaan vierailla.

Uusiin paikkoihin ensimmäistä kertaa astuessamisessa on oma jännityksensä. Ennen kokematon ravintola on kuin pääsiäisen yllätysmuna, ja yllätysmunia on kolmenlaisia: Niitä, jossa kuori on kunnossa, mutta sisältö on vähän plääh, niitä, joissa sisältö on tosi jees, mutta kuori on vähän sinne päin, ja sitten niitä, joissa molemmat toimii. Fafa'sissa todella toimii.


Laktoosittomuus, gluteenittomuus, vegaanisuus. Ulkomaalaistaustaisten työllistäminen. Hyviä periaatteita. Huomioni kiinnittyy vähän väliä pienen ravintolan isoon ikkunaan. Kevätsää on hupaisan oikullinen, valot ja varjot juoksevat kissa-hiirileikkiä ottamissani valokuvissa. Saman lounaan aikana ikkunan takana paistaa aurinko ja sataa lunta kuin joulukuussa konsanaan, ennen kuin pimeyden leikkaa taas valo ja yhtäkkiä paistaa kesäpäiviä muistuttava kirkas ja lämmin aurinko. Aikamoista turbulenssia, ystäväni nauraa, aivan niin kuin koko elämä aina vaan kiihtyvän kiireen keskellä. Hetken tuntuu kuin istuisimme myrskynsilmässä, olisimme pysähtyneet paikoillemme kuvan jatkaessa kulkuaan ja juttelisimme kaikessa rauhassa ympärillä pyörivän hurrikaanin keskiössä. Fafa's on hyvä paikka siihen. Ovi käy vähän väliä, pöydissä vaihtuvat ihmiset, osa jonottaa ruokaa ottaakseen sen mukaansa ja osa syödäkseen nopeasti paikan päällä. Ystäväni, samoin kuin työkaverini tietävät, että Fafa'sin keittiö on myrskynsilmä, jossa laatu on ja pysyy tasaisen hyvänä tapahtuipa tiskin toisella puolella mitä tahansa. Minulle kokemus on ensimmäinen. Silmäilen listaa. Päätökseni on helppo. Valitsen pitan, jossa on paljon falafeleja, hyviä falafeleja, niitä täytyy syödä silloin kun niitä saa. Niitä en osaa tehdä itse.


Bataattiranskikset ja tzatziki. Ja persilja. Rapeus, tuoreus, raikkaus, kaikki samassa paketissa. Nam! Nam nam nam nam nam! Niin paljon kuin rakastankin ruoan laittamista, on välillä ihana istahtaa valmiiseen pöytään. Huolettoman rentoon pöytään. Raaputeltuun ja edellisen asiakkaan jäljiltä vielä siivoamattomaan pöytään. Mutta niin kuin ystävyydessäkin, maku on ruoassa tärkein. Se sisältö, ei ne kuoret niinkään. Sotkun kaupat. Kai niitä voi ystävien lisäksi tehdä ravintoloidenkin kanssa. Vai?