Isoja nimiä vielä varsin huomaamattomilla paikoilla

Nyt kun Pölkkylän huvila ja sen pelastustarina on ansiokkaasti saatu kaupunkilaisten tietoon, ja halukkaita on jonoiksi asti vieraillut Kuruun siirretyssä huvilassa avointen ovien heinäkuuna (kiitos Aamulehti ja Yle), on aika Tampereen kaupungin saattaa sen entinen sijaintipaikka arvoiseensa kuntoon. Ei teollisuushistorian maamerkkien ja arkkitehtuurisesti arvokkaiden historiallisten rakennusten säilyttäminen voi olla vain yksityishenkilöiden ja yhdistysten varassa. Eikä kaikilta jo kadonneilta kohteilta voi ummistaa silmiään. Mahdollisuuksia niissä olisi vaikka mihin.

Nopea kertaus niille, jotka eivät Kurun Poikeluksessa vierailleet tai mediasta asiasta ole lukeneet, Pölkkylä, alkuperäiseltä nimeltään Villa Rosenlew, on aikanaan Santalahdessa, Pispalan rantakylässä sijainnut sahanjohtaja Oscar Rosenlewin rakennuttama huvila. Pienen niemen kärjessä, uittotunnelin suulta pari sataa metriä kaupunkiin päin, siinä kohtaa, jossa raitiotie ylittää Paasikivi-Kekkosen, on kahden nimekkään arkkitehdin (Lars Sonck ja Birger Federley) suunnittelema hirsitalo katsonut Näsijärvelle isot ikkunat Siilinkarille päin. 

Jugendia ja kansallisromantiikkaa yhdistelevä, modernia karelianismia edustava hulppea hirsilinna valmistui vuonna 1900 ja palveli piharakennuksineen, rantasaunoineen, laitureineen ja pienine viljelyksineen Oscarin ja hänen ranskalaisen puolisonsa Mimin asuntona vuoteen 1913, jolloin Roselewin sahayhtiö lunasti rakennuksen käyttöönsä velkojen vakuutena. Sisällissodan, kansalaissodan, veljessodan, vuoden 1918 tapahtumien aikana punaiset säästivät Pölkkylän, vaikka monta muuta tuhottiin ja poltettiinkin. Sahayhtiöllä kun oli hyvä maine työntekijöidensä kohtelussa.

Vuonna 1975 purku-uhan alle Paasikivi-Kekkosen tietä kaavoitettaessa joutunut huvila oli jo huonossa kunnossa. Eläinlääketiedettä saksassa opiskellut nuori herra Heikki Björkbom osti sen reilulla 20 000 markalla ja siirsi hirsi hirreltä uudelle paikalleen Näsijärven toiselle rannalle. Antiikkikauppiaana uransa lopulta tehnyt Björkbom on elämäntyönään entisöinyt huvilan sen entiseen loistoon etsien sinne alkuperäisiä kalusteita, uuneja ja muuta autenttista ja ainutlaatuista aikalaistavaraa.

Laitan lenkkikengät jalkaan ja kävelen muutaman sadan metrin tuohon pieneen niemeen. Kohteeni on Pölkkylä park, sen puhelimeni karttaohjelma kaikkitietävänä kertoo. Hyvä! Minulle se on tähän mennessä ollut vain hylätty, vähän pelottavakin roskainen pusikko, nyt se sai vihdoin nimen. Vieressä kulkeva raitiotiesilta, Rosenlewin silta, kantaa ansiokkaasti alueen historiaa nimessään sekin. Mitähän muuten siltaa koristavat kuviot tarkoittavat? Näyttävät nopeasti vilkaistuna korkeuskäyriltä. Kenties Näsijärven syvyyksiä lähirannoilta tai Pispalan harjun kuvaajia? Kuka tietäisi minua paremmin, kuinka ajatukset taideteoksesta saataisiin meidän tavankansalaistenkin tietoon.

Roskainen puska tuo niemi on edelleen. Oluttölkkejä, nuuskarasioita, käytettyjä vessapaperiklönttejä ja rikkinäinen likainen tuoli. Katiskamerkkejä. Uunipelti. Rantavedessä lilluva pressu... Raivaan tieni rantakiville ja yritän tähyillä oksien välistä järvelle nähdäkseni Siilinkarin, jota Oscar ja Mimi Rosenlew ovat isoista ikkunoistaan 125 vuotta sitten katselleet. On se siellä. Venesataman toisella puolella, sen näkee, kun oikein osaa katsoa. 

Istahdan hetkeksi kaadetun puun paksulle rungolle ja mittailen aluetta silmilläni. Huvila ehkä tässä, laituri tuossa, pelto tai keittiöpuutarha vanhan kartan mukaan jotakuinkin noin... Aikanaan nykyiselle Pispalan valtatielle saakka ulottunut kokonaisuus on vaikeahko hahmotettava, kun sekä pyörätie, raitiotie että viisikaistainen autotie halkovat entisen huvilan entistä pihapiiriä. 

Asutusta ei tässä niemessä ennen huvilaa ole arkeologisten tutkimusten mukaan ollut, parempia paikkoja asumiselle on ympäristöstä löytynyt. Mutta 1800-luvulla siinä on sijainnut tukkilanssi, puuvarasto, johon on kesäkuukausina sulan veden aikaan Näsijärveä pitkin uitetut tukit koottu yhteen hevosilla harjun yli Pyhäjärven puolelle vedettäväksi ja uitettavaksi Kokemäenjoelle ja sitä pitkin Poriin Rosenlewin sahalaitoksille.

1800-luvun lopussa nopeasti teollistuneelle harjun pohjoisrinteelle rakennettiin tukkitiet, kahden eri patruunan tukeille omansa. Ensin hevoskäyttöiset, sitten höyrykoneilla toimivat. Rosenlewin punaisesta tukkitiestä ja Ahlströmin harmaasta tukkitiestä on kummastakin jälkensä olemassa (mm. Ahjolan alikulkutunneli ja Pispalan kirkon alikulkutunneli) ja niitä toivottavasti suojellaan loppuun asti, sen verran värikäs osa Tampereen teollisuushistoriaa kannaksen ylittäneiden tukkien kuljetus eri suunnitelmineen on aikanaan ollut. Tuhansia, kymmeniä- ja satojatuhansia ettei yhteensä ihan miljooniakin tukkeja uittojen kulta-aikoina. 

Aikanaan Pispalassa asuneille oli tukkiteiden käynnistyminen varma kevään merkki. Rullatiet kiertokankineen työllistivät alueen hevoset ja hevosmiehet parhaimmillaan 19 silloisen pennin tukkipalkalla, kun hevosvoimalla kierretyllä köydellä vedettiin tukkikelkkoja rinnettä ylös ennen höyrykoneita ja kiskoja.

Varsinainen uittotunneli, joka sijaitsee parin sadan metrin päässä Pölkkylänniemestä, on surullinen monumentti siitä, miten aika ajaa asioiden ohi päättäjien vitkastellessa. Uitosta ja harjun ylittämisestä, alittamisesta tai ohittamisesta kiisteltiin vuosikymmeniä. Kun harjun alittava vanha tukkitunneli vihdoin 1930-luvulla tehtiin, maailmanlaajuinen lama söi puutavaran kysyntää. Vuonna 1968 vanha tunneli korvattiin uudella, isolla rahalla rakennetulla moderniin nippu-uittoon sopivalla tunnelilla, jota ei kuitenkaan koskaan käytetty tarkoitukseensa maantiekuljetusten lopetettua uitot. Avajaiset olivat komeat ja ajatus hieno, mutta kehitys kehittyi.

Uusi tunneli sai ränsistyä rauhassa reilut 40 vuotta, ennen kuin siitä vajaaksi kymmeneksi vuodeksi saatiin kävely- ja pyöräilytie. Ratikkatyömaan tieltä uittotunnelin Näsijärven päässä sijainnut kahvila siirrettiin lavetilla Santalahden rantaan muutama vuosi sitten ja avattiin uudelleen, mutta tunnelin rautaiset ristikkoportit suljettiin yleisöltä lopullisen oloisesti. Horsmat ja pikkurisut kasvoivat tunnelin eteen kätkien nopeasti sen suuaukon kuin Ruususen tarinassa linnan ympäröineet piikkiset pensaat.  

Siellä se silti on. Tunneli ja tukkikelkka. Käytetty tai ei, se uinuu paikallaan ja kuiskailee iltatuulessa omanlaista tarinaansa, tarinaa, jota ei syytä ole hävetä sitäkään, vaikka joitakuita se edelleen ottaa pannuun. Miten mahtavaa olisi saada tunneli taas auki, ja pyörä- tai kävelyreitti kulkemaan Pyhäjärven rannasta Näsijärven rantaan, siinä samalla sahateollisuuden historia esiin kiinnostavalla tavalla alueen ulkoilijoille. Puskat pois, tunneli kuntoon ja tukkikelkka näkyviin! Miksei vaikka pieni ruokakioski sinnekin suunnalle takaisin, siitähän kuitenkin on kivasti kulku Hiedanrantaan rakentuvalle kaupunkikulttuurin tulevaisuudessa sykkivälle uudisalueelle ja yksityiseen venesatamaan, purjeveneiden mastojen hiljaista kilkatusta on aika kiva kuunnella kesäillassa autotiestä huolimatta. 

Ehkä jotain sen suuntaista onkin jo suunnitelmissa, Tampereen kaupunki? Ainakin satamamestari Ylen artikkelissa kertoo suunnitelmista, joissa ratapihan yli kulkenut Erkkilän silta rakennettaisiin uudelleen  johtamaan uittotunnelin suulta Näsinsaareen. Uudet portaat lähistölle on jo rakennettu ja pyörätieyhteyttä Santalahdesta sinne työstetään parhaillaan. Jee! Uittotunnelin kunnostustyöt saatetaan aloittaa jo ensikesänä niin, että parin vuoden päästä olisi valmista. Nyt älkää vitkastelko, älkää antako ajan liiaksi kulua ja tulevaisuuden karata historialta!

Oulussa käydessäni ilahduin Raatinsaaressa joutomaana vuosikausia napottaneen niemenkärjen uutta puistoa - muutamaa penkkiä ja hauskaa ympäristötaideteosta, jonka vieressä saattoi istua ja katsella patosiltaa ja suistomaisemaa. Mites tuo meidän Pölkkylä park, voisiko sen siistiä ja sinne saada penkit, kenties paikan historiasta kertovat kyltit ja miksei vaikka laiturinkin, johon sup-lautailijat ja melojat voisivat rantautua Hiedanrannasta, Rauhaniemestä tai Santalahdesta tullessaan?

Kun kolmetoista vuotta sitten Herra K:n kanssa etsimme uittotunnelia, säikyin rasahduksia ja arastelin askeleitani, nuuhkin kummeksuen tunnelin tunkkaista ja viileää tuoksua. Vuodet ovat tehneet tehtävänsä, tällä reissulla en kaivannut Herra K:ta enkä vilkuillut olkani ylitse mihinkään suuntaan. Olisin kieltokylteistä huolimatta pujahtanut portin välistä, jos minkäänlaista rakosta olisi aidassa ollut. 

Pölkkylänniemestä ja siellä sijainneesta huvilasta en vuonna 2012 tiennyt mitään, enkä tajunnut surra Santalahdessa sijainneiden keltaisen ja vihreän mökin, Paasikiven talon ja tukkilaisten talon tuolloin vielä edessä olevia vääjäämättömiä kohtaloita. Luottoni oli kova, mutta montaa vuotta ne eivät enää pystyssä olleet, ne purettiin kaikessa hiljaisuudessa uusien kerrostalojen tieltä, niiden, joissa itsekin nyt asun. 

Katselen takaisin kotiin kävellessäni talojen väleihin jääneitä tehtaiden raatoja ja haikeilen niiden tulevaisuutta. Kauaa eivät liene pystyssä nekään varmaan, joku tekosyy keksitään niidenkin purkamiseen suojelustatuksista ja pyhistä lupauksista huolimatta. Sen jälkeen Santalahden teollisuushistoria on lopullisesti historiaa, historiaa, jonka jälkiä on tarinoiden mukana tässä päivässä aina vain vaikeampi seurata.