Piilossa aivan silmieni edessä

Kuten niin monesti ennenkin, kävi tälläkin kertaa juuri niin: kun seikkailulle on avoin, seikkailuhan kutsuu kyllä! Seuraava heti edellisen perään, ja sitten seuraava ja seuraava, ja se on ihanaa, kun aikaa niille kerrankin on. Miten pienistä sattumista ne joskus tosiaan ovatkaan kiinni. 

Hellittelin itseäni eilisiltaisen kävelylenkin päätteeksi kotirannan laiturin vieressä Näsijärven viileässä syleilyssä, kun laiturille rantautui kaksi nuorta herraa sup-lautaretkeltään. He tervehtivät kohteliaasti vedessä kellujaa ja minä uteliaana kysyin, missä he olivat lautojensa kanssa käyneet. Lahden toisella puolella, he vastasivat, lapinraunioilla. Tyynellä säällä järven selän ylittäminen on kuulemma paitsi mahdollista, myös oikein mukavaa. Lapinraunioilla, hämmästelin, missä niitä täällä on? Ja kun sain vastauksen, googlasin saman tien tietenkin, että sinnehän on mahdollista päästä maata pitkin myös. 

Hitaan aamun, rauhallisen lehden luvun ja kahden ison kahvikupillisen jälkeen pakkasin reppuuni ison pullon vettä, laitoin uutuuttaan kiiltävän kypärän päähäni ja polkaisin vasta kunnostetulla pyörälläni kohti ikkunastani näkyvää metsäistä niemeä. Kun sitä ensin lähes tuhat päivää tuijottelin menemättä sinne, tuntuu tieni vievän sille puolelle nyt varsin tiheään. 

Navigaattorin neuvoma reitti oli pöljempi kuin omani rantoja pitkin takaisin tullessa, mutta ehdinpähän matkalla mietiskellä määränpäässäni kauan ennen meidän aikojamme kulkeneita ja siellä leiriään viikinkiajan kynnyksellä, myöhäisellä rautakaudella, merovingiajalla 700-800-lukujen taitteessa pitäneitä. 

Minkäänlaisia opasteita ei Reuharinniemen lapinraunioille matkalla ole, kulkijan pitää todella tietää minne on menossa. Lähimmältä bussipysäkiltä käveltävää kertyy jonkin verran, mutta pyörällä pääsee aika lähelle, reippaimmat ehkä perillekin saakka, jos juurakkoista polkua ja pitkospuita pitkin tykkää ajella. Minä kiinnitin oman ajopelini puuhun vähän matkaa hiekkatieltä poikettuani.  

Pitkospuiden päässä polku haarautuu kahtia. Toinen haara osoittaa tien nuotiopaikalle, toinen ei minnekään, mutta juuri sinne navi neuvoo jatkamaan, ja minähän jatkan. Niemi kapenee ennen kuin loppuu ja sieltä lopusta löydän etsimäni: kaksi kivistä ladottua isoa muodostelmaa sekä vihdoin kyltin, jossa niistä kerrotaan. Toinen kivimuodostelmista on halkaisijaltaan noin kuusimetrinen, toinen kahdeksanmetrinen, molemmat erottuvat maastosta vaivatta. 

Alueella on tehty Pirkanmaan maakuntamuseon toimesta arkeologiset kaivaukset reilu 25 vuotta sitten, niiden jälkeen muodostelmat on ansiokkaasti ennallistettu. Aarteenetsijöiden on turha vaivautua, lapinrauniot ovat muinaismuistolain nojalla rauhoitettu. 

Vuonna 1999 ammattilaiset löysivät paikalta kaksi keraamista koristelematonta esineen palasta ja muutaman kvartsikivestä tehdyn esineen ja esineen osia. Se, ovatko nämä lapinrauniot olleet lappalaisten hautapaikkoja vai vain muita maamerkkejä, jäi epäselväksi. Luita, joista minkäänlaista DNA:ta olisi saatu, ei löydetty, palaneita luunkappaleita kyllä. Polttohautaus oli yleisin hautaustapa rautakauden Suomessa, se suoritettiin yleensä saarissa tai kauniissa niemenkärjissä jyrkänteillä tai kallioilla suurten vesien ääressä, aivan kuten täällä, ja hautarovion jäännökset peiteltiin sitten piiloon kiviröykkiöin. Tällaiset muinaisjäännökset ovat löytyneet maisemista, joihin nykysuomalainen haluaisi pystyttää mökin, aivan kuten tänne, mikä sekin viittaisi näidenkin lapinraunioiden mahdollisesti olleen Reuharinniemessä aikanaan oleskelleiden viimeinen leposija. Kenen tai kuinka monen, sitäkään ei tiedetä. 

Se sen sijaan tiedetään, että Näsijärven rannoilla, Tammerkosken liepeillä ja tälläkin paikalla on ollut asutusta mahdollisesti jo kivikaudella pian mammuttien häviämisen jälkeen. Pysyvää vai väliaikaista, sitä ei pystytä sanomaan. Asuinpaikat ovat voineet olla metsästyksellä, kalastuksella ja luonnosta kerätyillä ruoka-aineilla eläneiden, saamea puhuneiden kulkijoiden yksittäisiä pyyntileirejä, jollaisissa on asuttu eri vuodenaikoina, ja joista lumen ja pakkasen tullen on keräännytty suurempiin talvikyliin. 

Jonkinlaista turkiskauppaa on nykyisen Tampereen seudulla käyty jo tuolloin, eränkäynti on kuitenkin jättänyt varsin vähän merkkejä itsestään. Lounaisessa Suomessa ja Pohjanmaalla rautakaudella harjoitettu maanviljelys ja karjanpito ovat löytöjen valossa tutkitumpia ja elämä siellä siten tunnetumpaa.

Istuudun niemen kärjen vesirajaan isolle kivelle ja huljuttelen varpaitani rantaan rikkoontuvissa lempeissä mainingeissa. Pilvettömän taivaan alla Näsijärven silmän kantamattomiin kimmeltävä sininen selkä on aava ja rannaton. Paahteiset, harmaat, pyöreiksi hioutuneet rantakalliot ovat olleet hyvä rantautumispaikka. Siinä minä istun ja katselen ja mietin menneinä aikoina eläneitä ihmisiä hetkisen. Tutkijoiden ja arkeologien mukaan he ovat olleet hyvin meidän kaltaisiamme, lyhyempiä ja tummempia vain. He ovat pukeutuneet nahkaan ja turkiksiin, jonkin verran villaakin on ollut käytössä jo rautakaudella. 

Rannikko-Suomessa ihmiset ovat eläneet tuolloin jo paikoillaan pystypaalun varaan rakennetuissa taloissa, viljelleet ohraa, tattaria, kaskiruista, sekä speltti- ja emmervehnää ja pitäneet karjaa. He ovat syöneet puuroa, kuumilla kivilevyillä tai tulella paistettua leipää ja keitettyä, paistettua, savustettua ja kuivattua naudan-, sian ja lampaanlihaa. He ovat valmistaneet sekä olutta viljasta että piimää, voita ja juustoa maidosta, ja tuontitavarana saatua suolaa on hapatuksen ohella käytetty kalan säilömiseen. Ruoka on valmistettu saviastioissa avotulella.

Täällä sisämaassa on samaan aikaan vielä liikuttu paikasta toiseen pyyntisaaliiden sekä marja- ja sienisatojen perässä. Asumukset lienevät olleen mukana kuljetettavia, helpohkosti siirrettäviä kotamaisia telttoja. Hauet, ahvenet, hirvet, peurat ja majavat ovat olleet tärkeimpiä saaliita, niistä on saatu sekä ravintoa että tarveaineita. Keväisin on koivuista valutettu juomaksi makeaa mahlaa, vaikka vesi on pääasiallinen janonsammuttaja ollut jo silloin. Vaihtelua ruokavalioon ovat tuoneet villien lintujen munat sekä pähkinät ja villiyrtit (esimerkiksi ketunleipä, suolaheinä ja ruoholaukka), mausteena on käytetty katajanmarjoja ja luonnossa elävien mehiläisten pesistä kerättyä hunajaa. Kaikki, mitä on saatu, on myös käytetty.

Aikamoista, kun oikein ajattelemaan alkaa. Hymyilen villiyrteille, marjoille ja sienille, niitä minäkin himoitsen ja metsästä haen. Vaikka moni asia on muuttunut vuosituhannessa, ihan kaikki ei ole kuitenkaan. Olen muualta tänne vaeltanut. Ja mahdollisimman pieni hävikki on päivän sana tänäänkin.

Miten ihanaa oli viettää helteinen aamupäivä ajellessa Näsijärven viilentävässä tuulessa, täysiä, täysiä tottakai! Kotiin tultuani luin muistomerkkien adoptoinnista ja siitä, miten ainakin muutama vuosi sitten on Reuharinniemen lapinraunioilla pyhäinpäivänä poltettu tulia ja kerrottu siellä kävijöille paikan historiasta. Toivottavasti tuo tapahtuma järjestettäisiin vielä joskus uudestaankin, olisin innolla mukana kuulemassa ja muistelemassa omia ajasta jo ikuisuuteen siirtyneitä läheisiäni Kalevankankaan sijasta siellä. 

Kun nyt auringon laskiessa katselen Reuharinniemeen päin, mietin miten upeita paikkoja sitä voikaan olla aivan silmien edessä ilman, että niistä tietää yhtään mitään. Ja että vaikka teollistumisen aika ja vanhat punatiilitehtaat ovatkin iso ja täysin ohittamaton osa Tamperetta, sen historiaa ja rakkauttani kotikaupunkiani kohtaan, on vuosisadat ennen sitä hyvä muistaa myös. Nostaa arvoonsa ja esitellä ylpeänä. 

Kalevala on kerätty Vienan Karjalasta vasta 1 000 vuotta Reuharinniemessä elelleiden ihmisten jälkeen, mutta itse loitsurunot ovat peräisin kauempaa, osa rautakaudelta juurikin jo. Ja muistoja niistä on löydettävissä myös Tampereelta.  

Ja siis kyllä, kuten taisinkin mainita, ilokseni on Reuharinniemessäkin nuotiopaikka polttopuuvarastoineen. Miten kauniilla paikalla muuten onkaan! Neiti P ja pojat - tänne mennään heti, kun löydetään yhteinen mahdollisuus.