Kaikki ja ei mitään - se tavallinen suomalainen taiteilijatarina?

Kun päivä on harmain ja toisen takatalven takia kevään koleinkin vielä, on palo pienelle seikkailulle kaikkein suurin. Tällaisiin päiviin tarvitaan mielenlämmikettä. Tampere on täynnä suuria musiikintekijöitä ja heidän paikkojaan, tänä päivänä ja jo menneinä vuosina. Lauantaiaamun kiireetöntä rauhaani hiersi sisälläni huuteleva halu nähdä kaksi paikkaa yhden suuren tekijän elämästä.

 

 

Helmikuun lopussa, kun Olavi Virran syntymästä tuli kuluneeksi epärunolliset 106 vuotta, katsoimme Herra K:n kanssa Lauri Tilkasen tulkitseman Olavi Virta -elokuvan saadaksemme tietää lisää Virrasta. Hänen tarinassaan, samoin kuin niin monessa muussakin suomalaisessa muusikkotarussa, viina näytteli valitettavan suurta osaa. Virta ei eläessään juuri vaikuttanut Tampereella, hän muutti tänne vasta aivan viimeisinä vuosinaan, eikä häntä siitä syystä ole tänne haudattu, mutta Virran viimeinen asuinpaikka ja hänen kunniakseen pystytetty muistomerkki ovat Tampereella. Tuo muistomerkki oli ensimmäinen laatuaan koko Suomessa, ensimmäinen populaarimuusikolle pystytetty. Miksi Tampere?

Mietin aamukahvia juodessani Virtaa, hänen ääntään ja musiikkiaan ja sitä, millainen vaikutus hänellä on suomalaisten sodanjälkeisiin vuosiin ja koko iskelmämusiikin kenttään ollut. Mies oli tumma ja syväsilmäinen, ääni upea, ehyt, ja yli 600 levytyksestä monet kappaleet ovat tuttuja. Yksi erityisesti: vuonna 1959 levytetty ranskalaista alkuperää oleva Eva, johon Reino Helismaa on tehnyt kohtalokkaat suomenkieliset sanat. 

Lastaan tyttäreni aamupalan jälkeen autoon ja ajan Posteljooninpuistolle Tampereen keskustaan. Lauantaiaamuna rautatieaseman, vanhan postitalon ja tavallisesti hyvin vilkkaasti liikennöityjen kahden kadun risteykseen jäävä kävelypuisto on autio. Olen ohittanut puiston tuhat kertaa, useimmiten kadun toiselta puolelta kylläkin. Puiston etulaidassa kohoaa iltaisin valaistu teräsmonumentti "Elämän virta". Katselen patsasta. Sen kulmia ja särmiä. Leveämpiä kohtia ja kapeita suvantoja. Säteitä, pinnoja ja kiiltävää pintaa. Olavi Virtaan viitannee asemarakennuksen kupeeseen rakennetun juottolan vihreään markiisiin painettu nimi: Puistoterassi Virta. Se ja tuo muistomerkki, Olavi Virta ja baari. Toimiva vai ironinen yhdistelmä? Kun muutin Tampereelle 2000-luvun alussa, asemarakennuksessa sijaitsi Ale Pub Pikajuna -niminen, parinsadan asiakaspaikan anniskeluravintola. Sen karaokelistasta poistettiin Olavi Virran Eva oltuani siellä töissä kuukauden. Kanta-asiakkaiden vilkkusilmäiset ihailulaulut saivat karaokevetäjän mielestä riittää, kahdeksasta kahteentoista Evaa päivässä oli liikaa kenelle tahansa. 

Kuulin Evan pitkästä aikaa viime kesänä Sorsapuistossa pienen kioskikahvilan radiosta ollessamme Runotytön ja Tiitiäisen kanssa leikkipuistoreissun jälkeisellä jäätelöllä ilta-auringon paahteessa. Kello oli aivan liian  paljon, nukkumaan menoaika oli mennyt jo, mutta me emme malttaneet päästää irti kuumasta, mukavasta päivästä. Hiekka rahisi kenkiemme kantojen alla, kun tanssimme puistokäytävällä hulmuavine hameinemme tuon kappaleen tahdissa. Virran ääni sopii laahaavaan, raukeaan kesäiltaan. Kahvilan asiakkaita hymyilytti.

Olavi Virta. Mies ja se tavallinen suomalainen sukupolvitarina, jossa mikään ei ollut tarpeeksi, mutta samalla kaikki oli kuitenkin liikaa. Menestys, onni, alamäki ja lopulta kuolema yksinäisenä ja unohdettuna. Kotimatkalla ajamme tyttöjen kanssa Pispalanharjun yli ja poikkeamme Mäkikatu 75:n pihassa. Runotyttö toimii automatkan dj:nä spotifyn yhdistyessä auton audiojärjestelmään. Hän soittaa omaa lempimusiikkiaan, joka digitaalibiitissään on kaukana Virran ajan musiiikista. Tytöt jäävät autoon, minä nousen hetkeksi vaakasuoraan räntäsateeseen. Vaalenvihreän puukerrostalon seinään on kiinnitetty muistolaatta, jonka tekstiin on lainattu pätkä taiteilijalta itseltään. Unhoa ja väsymystä elämän viimeisistä vuosista. Laulavaksi lihapullaksi nimitelty kulinaristi ja nautiskelija ei kokkaillut enää viimeisinä vuosinaan eikä konkurssinsa jälkeen tainnut ravintolaseurueissakaan istua. Millaisia mahtoivat kehäraakiksi muuttuneen artistin päivät puukerrostalon pienessä asunnossa 70-luvun alussa olla? 

Savikiekkoja, vinyylilevyjä ja elokuvarooleja. Musiikkiliikeketju, musiikkilehti ja komea kerrostaloasunto, jossa vietettiin isoja juhlia, ja johon kannettiin säkkikaupalla ihailijapostia päivittäin. Keikkoja ympäri Suomen ja maailmalla aina Amerikoihin asti. Ulkomaille muuttanut vaimo ja kolme lasta, joista kaikki taisivat jäädä isälleen etäisiksi paitsi isän jatkuvan poissaolon, myös juomisen aiheuttaman arvaamattoman käytöksen takia. Ihme, ettei Virran alkoholinkäytömäärällä ja -tavalla tapahtunut onnettomuuksia niin, että kuninkaan lähtö olisi tapahtunut ennen kuin kruunu kallistui vinoon ja lopulta putosi. Toisaalta, eihän hän ollut kuollessaan vasta kuin 57-vuotias. Kolmen maksakirroosin, diabeteksen ja halvauksen jälkeen kunto oli kuitenkin paljon vanhemman miehen. Helsingissä ei ollut Virralle enää mitään. Tampereelle hän muutti ilmeisesti managerinsa perässä, kun Tapio Suojanen perusti uuden ohjelmatoimiston tänne. Suojanen kuljetutti Virtaa keikoille taksilla. Komeita ja nopeita autoja rakastanut tähti ei ajanut itse enää.

Istun takaisin autoon, ajamme kotiin lounaalle leikkipuistohetken jälkeen. Saan Runotytöltä luvan valita yhden biisitoiveen. Valitsen metsäkukista kertovan kappaleen. Taltioinnista kuuluu läpi savikiekon rahina. Siitä huolimatta, että omat ajatukseni Virrasta ovat ristiriitaiset, hänen teoksensa soivat edelleen hääbändien ohjelmistossa ja niitä lauletaan illanistujaisissa. Virtaa kuunnellessani en voi olla ihailematta sitä, miten helppoa laulaminen toisille on. Vaivatonta. Ja luonnollista.