sunnuntai 19. toukokuuta 2019

Metsän tyttö tahdon olla

Jo pitkään, oikeastaan siitä saakka, kun Runotyttö oppi kävelemään, olen nähnyt unta metsästä. Metsäretkestä. Syksyllä harmittelin ystävälleni sitä, etten tunne Tampereen ulkoilumaastoja riittävän hyvin, että osaisin tuosta vaan lähteä tyttöjeni kanssa retkeilemään. Oulussa osaisin. Paikallisena partiolaisena tietäisin kaikki ihanat reitit, jotka olisivat riittävän helppoja, mutta kauniita ja kiinnostavia, ja joista löytyisi nuotiopaikat makkaranpaistoa varten. Makkaran, ehdottomasti, sillä makkara on metsäretkellä tärkeä. Tai tässä tapauksessa nakki, kuoreton sellainen.




Onneksi tuli kevät ja lämmin, aikainen kesä. Ja ystävä, joka oli käynyt perheensä kanssa testaamassa Kintulammin luonnonsuojelualueen vuosi sitten uudistetun, Tampereen kaupungin ylläpitämän  retkeilyreitin. Otin suosituksen vastaan samoin tein. Lauantaiaamuna pakkasimme reppumme, minä oman ison ja Runotyttö oman pienen, haimme metsään myös halajavan Lady V:n mukaan ja ajoimme puolen tunnin matkan Aitolahteen Kintulammin kakkosparkkikselle navigaattorille ilmoitettuun osoitteeseen Keltolahdentie 47.

Auringon paistaessa ja tuulen suhistessa korkeissa puissa kävelimme rauhassa 300 metrin matkan parkkipaikalta esteettömän reitin nuotiopaikalle, Kirkkokiven majesteetilliselle laavulle. Otin Tiitiäisen kantoreppuun, jätimme vaunut eväsreppuineen odottamaan laavulle ja kävelimme kivikkoisempaa polkua ja rattaille liian kapeita pitkospuita vähän matkaa eteenpäin osittain kelottuneiden mäntyjen reunustamille kallioille. Runotyttö haisteli suon tuoksua, löysi kantoja penkeikseen, ihmetteli jättimäisiä kiviä ja kaatuneiden puiden oksien naavaa, ja koetti nähdä varvikossa rapistelevan pienen sisiliskon ennen sen puikahtamista koloihinsa. Tiitiäinen hihkui repussa uusia maisemia ja outoja ääniä ihmetellessään. Mustikanvarvut kukkivat ja havunneulaset rahisivat kenkien alla. Ja äiti nautti. Voi kuinka äiti nautti! Hengitti metsää, aurinkoista päivää ja toisten retkeilijöiden ystävällisyyttä.




Perheitä, pariskuntia, ryhmiä ja yksinliikkuvia - metsään voi tulla ilman lapsiakin. Aivan turhaan kannoin syttöpuut ja vessapaperin mukanani. Kirkkokiven laavulla oli tulet valmiina sinne palatessamme ja puita laavun vieressä varaston täydeltä. Ja vessa, kompoistoituva kuivakäymälä papereineen ja käsideseineen! Retkeily on astunut nykyaikaan metsästä poissa ollessani, hymyilin, kun kaivoin teleskooppimakkaratikut repustani. Runotyttö ja Lady V istuivat nuotion viereen paistamaan nakkeja, minä levitin viltin laavun viereen ja laskin jokeltavan Tiitiäisen ja piknik-eväämme sille. Kulmaleipää, porkkana- ja kurkkutikkuja, kirsikkatomaatteja ja mansikoita. Nakin kanssa ihan parhaita, jos Runotytöltä kysyy. Ja kahvia, termarikahvia retkimukista! Minä sydän metsä, totisesti!





Kirkkokiven laavu on komea, maisemaikkunoineen hyvin kirkkomainen, sopii nimeensä ja paikkaan, jossa se sijaitsee. Laavun lähellä, polun toisella puolella on valtava siirtolohkare, kirkkokivi. Tarinan mukaan Hatanpään kartanon hevoset laidunsivat metsässä kesäisin ja paimenet, jotka niitä vahtivat, eivät päässeet jumalanpalvelukseen sunnuntaisin. Niinpä he olivat pitäneet metsässä omat kirkonmenonsa ja kokoontuneet tuon suuren kiven ääreen keskenään. Parinsadan vuoden takainen tarina on helppo kuvitella todeksi suurten kuusten suojassa kohoavaa sammaloitunutta lohkaretta katsellessaan. Kirkkokiven laavun on lukemani mukaan suunnitellut retkeilyä harrastava arkkitehti Malin Moisio. Kintulammin reitillä olevat muut laavut ovat myös retkeilevien arkkitehtien käsialaa, oman näköisiään ja sijaintipaikkoihin istuvia, vähän perinteistä poikkeavia, taiteellisia. Ja koska kyse on luonnonsuojelualueesta, on laavujen rakentaminen tapahtunut käsivoimin ilman koneita tai kuljetuskalustoa.



Reilun kolmen tunnin retki oli tytöille tarpeeksi. Toinen nukahti äidin syliin syömisen jälkeen, toinen autoon heti, kun parkkipaikalta lähdettiin ajamaan kotia kohti. Tyttöjen nukkuessa päätimme Lady V:n kanssa ajella hieman, kun kiire ei ollut minnekään. Käännyimme Pulesjärventietä toiseen suuntaan ja ajoimme maisemareittiä takaisin Viitapohjaan ja vasta sitten Aitolahteen ja Tampereelle vievälle moottoritielle. Järvenrantaa, laiduntavia hevosia, peltoja, rauhoittavaa maalaismaisemaa ja aikaa jutella. Takaisin tulosuuntaan Kintulammilta lähtiessä olisi Pulesjärventiellä tosin ollut Nisu-Tiinan leipomo, josta tullessa ajoimme ohi. Lady V tiesi sieltä saatavan aivan huikean hyvää ohraleipää.

Kiitos ihanan retkipäivän seurasta, ihana Lady V! Tällä kokemuksella elän taas seuraavan viikon ja kuukauden. Runotyttö tosin ilmoitti haluavansa metsään Lady V:n kanssa heti huomenna uudestaan. Onneksi minullekin jäi Runotytöltä pala ystävääni, hänen viisaita sanojaan ja erinomaista taitoa kuunnella ja keskustella.

1 kommentti:

  1. Tämän ihanan tarinasi myötä palasin taas tuonne metsäpolulle ja sen pitkospuille, nuotion savun ja metsän tuoksuun :). Kiitos ihanasta päivästä murut - otamme tämän uusiksi, kuten Runotyttö toivoikin <3.

    VastaaPoista