Maan alla, vedenkin alitse

Ihana auringonpaiste! En malttanut istua sisällä vaan hain koneen ja kahvikupin ulos terassille Runotytön nukkuessa. Auringossa on päivällä lämmin vaikka aamulla oli kolme astetta pakkasta ja auton ikkunat jäässä. Kahvi höyryää kupissa, mittari varjossa näyttää seitsemää astetta plussaa. Kunpa tästä säätilasta saisi nauttia monta päivää! Oikein monta, ainakin pari vielä ennen kuin taas sataa. Tähtikirkkaat pakkasyöt ja kauniit valoisat päivät ovat mukavalla tavalla syksyisiä. Eilinen oli superkaunis syyspäivä, kuulas aurinko sai kaiken mihin katsoi näyttämään kauniilta. Punaiset omenat, keltaiset puut, jo lehdettömät pensaikot ja kylmenneet järvet. Ja harmaan pölyisen betoninkin.

Viikonloppuna vietettiin Tampereen päivää. Lokakuun ensimmäinen on Tampereen syntymäpäivä, 237:s tänä vuonna, jos oikein laskin. En muista, että olisimme Herra K:n kanssa koskaan osallistuneet Tampereen päivän tapahtumiin, joita tänäkin vuonna oli pitkä lista, vaikka paloasemalla olisi kyllä mukava joskus vierailla ja voimalaitoskin nähdä sisäpuolelta. Nykykaatopaikan toimintaakin olisi hauska päästä kurkistamaan, kun edellisestä kaatopaikkavierailusta on vierähtänyt jo pari vuosikymmentä. Yksi tapahtuma oli tänä vuonna kuitenkin sellainen, joka sai meidät liikkeelle. Ainut kertainen mahdollisuus, joka ei tule toistumaan enää ikinä. Marraskuussa liikenteelle avattavaan Rantatunneliin pääsi kävellen vain eilen.

Liki kolme vuotta jättimäisenä rakennustyömaana ollut Santalahti on muuttunut. Vihreät nurmikentät järven rannassa ovat vain muisto, rantaviivaa tuskin enää näkee siirtolohkareiden ja uuden jättömaan takaa. Kohta tuolle uudelle maalle varmasti rakennetaan, rakennetaan niin korkeita taloja, ettei vettä enää näe kuin harjulle kiipeämällä. Kaupunkikuva muuttuu, se on tosiasia, joka on hyväksyttävä, piti siitä tai ei. Uusia hankkeita seuratessani aina toivon, ettei kaupunkikuva kuitenkaan liikaa muuttuisi, ettei mikään tärkeä menisi pilalle, mikään peruuttamattomasti katoaisi. Kaikkeen tottuu, ajan kanssa. Santalahden uusiin liikennejärjestelyihin ja entisille kotikulmilleni Naistenlahteen ilmestyneeseen valtavaan liikennemonttuun. Värikkäisiin torneihinkin, vaikka niiden värit ovatkin mielestäni väärinpäin. Punainen pakokaasujen poistoputki pitäisi olla tunnelin eteläpäässä ja sininen pohjoisessa. Niinkuin kompassin ilmansuunnat, vai?
 

Tunneli on nyt louhittu ja tullut jäädäkseen, helpottamaan aamu- ja iltapäiväruuhkia Rantatiellä, niin luvattiin. Minä olen tunnelin tuleva asiakas sitten kun Runotyttö on iso ja äiti palaa töihin. Se helpotus jää vielä nähtäväksi, mutta olen utelias tunnelin suhteen, kaiken suuren ja uuden. Tilastonikkari, nippelitietojen rakastaja. Faktatietoja tunnelista siis kaipaisin, pientä haisua siitä, kuinka pitkä tunneli on, kuinka syvällä se kulkee, minkä verran vettä virtaa tunnissa tunnelin yli, paljonko tunnelista ajettiin maa-ainesta ulos, montako ihmistä tunnelia on ollut rakentamassa, kuinka paljon tunneliin tarvittiin betonia, paljonko käytäviä ja portaikkoja oikeasti on ja mitä kautta hätäuloskäytävät johtavat ulkoilmaan? Kysymyksiini ei löydy vastausta googlaamalla eikä niihin löytynyt vastausta tunnelin läpikävelemälläkään. Sen tiedän, että Tampereen Rantatunneli on Suomen pisin maantietunneli, yhteensä 2,3 kilometriä. Pisin tunneli, jota itse olen ajanut, oli Ranskan Chamonixista Italian Courmayeuriin Mont Blanc -vuoren alittanut lähes 12 kilometrin mittainen tunneli. Valtava nielu, jonka keskellä ollessamme tunnelin seinien hätävalot alkoivat vilkkumaan, puomit laskeutuivat, liikenne pysähtyi ja tunnelissa olijoille tiedottamiseen varattu radiokanava syyti ranskankielistä varoistusta tulipalosta tunnelissa. Teini-ikäisenä Daylight - Paniikki tunnelissa -elokuvan katsoneena alitajuntani rekisteröi poistumisteitä, muistissa oli uutinen Mont Blancin tunnelissa vuonna 1999 tapahtuneesta tuhoisasta tulipalosta, joka vaati kymmeniä ihmisuhreja. Hengen hetkeksi salvanneesta tilanteesta selvisimme säikähdyksellä kuitenkin. Vuori tai vesi, valtavien massojen alla on aina vähän jännittävää olla.

Hämpin parkkihalli oli Tampereen edellinen suuri projekti, sen kustannukset olivat 65 miljoonaa euroa, miltei kolme kertaa vähemmän kuin tunnelin. Hämppiin on jo tottunut, aivan kuin Hämppi olisi aina ollut kaupungin alla. Mutta minkälaisen tunnelin Tampere on 180 miljoonalla eurolla saanut? Kansainvälisen näköisen. Tunnelin tuoksuisen. Kaarevan, yllättävän kapean ja yllättävän vähän korkean. Ja harmittavan viimeistelemättömän näköisen. Ja sitten ne kaksi uutta tornia, jotka seisovat tästä lähtien Tampereen perinteisten tornien ja punatiilipiippujen rinnalla maamerkkeinä niin kaupunkilaisille kuin ohikulkeville.

Kiitokset rantatunnelipäivän ideoijille, hauskaa, että puolivuotta suunniteltua etukäteen valmistuneen tunteita herättävän rakennelman avaamisesta tehtiin spektaakkeli ainutkertaisine juoksukilpailuineen, katukahviloineen, lakritsikojuineen ja musiikkiesityksineen. Yli 50 000 kaupunkilaista tykkäsi, lisää tällaisia, kiitos!