sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Makua ja väriä lautasella

Päivät vilistävät ohitseni, viikot vaihtuvat, samoin kuukaudet ja kohta vuodetkin. Näen silmieni edessä sarjakuvamaisen pienen neliskanttisen seinäkalenterin, josta päällekäin pinotut päivälappuset leijailevat loputtomassa jonossa lattialle epämääräiseen kasaan ja hautautuvat toistensa alle. Naurahdan, Runotyttökin nauraa. Katsomme Herra K:n kanssa toisiamme ja tukat pörrössä mietimme hetken, että jotain pitäisi tehdä. Jotain pientä kivaa, yhdessä, kerrankin. On lauantai, eikä meillä ole mihinkään kiire. Vielä olisi häivähdys kesääkin jäljellä, aurinkoinen iltapäivä ennen harmaita syyspäiviä. Hetken toisiamme tuijotettuamme mieleeni muistui paikka, jossa käyntiä on lykätty ja lykätty ja lykätty yhteisen ajan puutteessa. Sitko Pizza&Bar, Näsilinnankadulla. Ennen siitä kuljettiin päivittäin ohi, nykyään vain enää harvakseltaan, kun elämä on siirtynyt kokonaan kosken toiselle puolelle.



Syyskuussa 2014, aikalailla tarkalleen kaksi vuotta sitten, kohistiin uuden tyylikkään ja rennon pizzapaikan aukeamisesta Tampereelle. Indiemode-blogin Joonas kirjoitti silloin uutuuspizzeriasta mukavan fiilisjutun, siitä saakka olen aina aika ajoin ajatellut meneväni sinne. Herra K on silloin tällöin asiasta muistutellut, mutta eiliseen päivään asti tämä makunautinto on antanut odotuttaa itseään. Jossain kohtaa kaikki ravintolakäyntini ajoittuivat vain arkipäivien lounasaikaan niin, että ei-lounasaikaan auki olevat paikat jäivät tyystin paitsioon. Nykyisin Sitko on lounasaikaan auki aina perjantaisin vaikka muut arkipäivät alkavatkin vasta klo 16 maanantain ollessa kokonaan suljettu. Viikonloppuisin aukioloaikaa on kuitenkin klo 12-24 ja klo 14-21, siihen aikaikkunaan meidän kolmikkommekin vihdoin mahtui.



Pizzeria on perinteisesti hämärä, vihreä-puna-valkoinen, pöytäliinoin, seinätauluin ja runsain valkosipuliletein kodikkaasti koristeltu ruokaravintola Italian hengessä, samaan tapaan kuin sushibaarit ovat minimalistisia, musta-puna-valkoisia ja japanilaisittain hyvin pelkistettyjä. Sitko on minimalistinen ja pelkistetty pizzabaari, tyylikkäällä tavalla tehdas- tai varastomaista tätä päivää. Heti sisään avaraan ja valoisaan pizzeriaan astuessani tykkään sen kontrasteista, kaakelista, puusta, metallista, mustasta betonista ja kivestä. Ja muutamista väriläiskistä, joita viherkasvit ja tyynyt tilaan tuovat. Eripariset vanhat kirppislasit ja vesipullojen virkaa toimittavat erilaiset vanhat viinipullot ovat hauska yksityiskohta yksinkertaisessa kattauksessa. Niin yksinkertaisessa, että servetitkin puuttuvat, niitä olisi hikoilevien oluttuoppien kanssa muutaman ehkä jo ennen pizzan tuloa kaivannut.


Musta ja yksinkertainen paikka on nettikirjoituksissa ristiriitainen, niin kuin parhaat paikat aina ovat. Yhdet arvostavat pizzoissa edullista hintaa, toiset isoa kokoa ja kolmannet hyvää makua, ja kun makuasioiden kyseessä ollessa kaikki kolme kriteeriä vain harvoin kohtaavat, on aina joku, joka pettyy. Me kuulumme kolmansiin, emmekä joutuneet pettymään. Sitko tarjoili meille hyvää makua lautasen täydeltä todella kaupungin parhaasta päästä. Turhaan ei paikkaa ole kehuttu. Hapanjuureen tehdystä taikinasta leivottu pohja ja erikoisia, rohkeita täytteitä, niitä me rakastamme silloin, kun tarkoitus ei ole syödä ihan jokapäiväistä leipää. Puttanesca, anjovis-oliivi-mozzarella-valkosipuli-chili -pizza oli Herra K:n valinta, minä kallistuin paikan paljon puhuttuun Vegeen, munakoiso-vuohenjuusto-pinjansiemen-pistaasipesto-balsamico -pizzaan. Eikä kumpikaan katunut valintaansa. Rouhean rustiikkiset, huumaavan tuoksuiset pizzat täyttivät tilauksensa. Runotyttö ihastui pizzan päältä rapeisiin ja sisältä pehmeisiin reunoihin ja sopivan maistuvaan tomaattikastikkeeseen. Eikä se odotusaika mitenkään pitkä ollut, hyvin jaksoi niin isi, äiti kuin pieni neitikin odottaa. Joskus on ihan mukavaa istua hetki porukalla ja jutella. Tai vain olla ja nauttia ympäristöstä. Tänne voisin kuvitella tulevani ensitreffeille, jos Herra K:n kanssa nyt vasta tapaisimme. Avaruudesta huolimatta tila on intiimi, lähekkäin olevista pöydistä ei tullut tuntua, että ventovieraat istuisivat liian lähellä ja salakuuntelisivat.



Kun keittiö on samassa tilassa ruokailijoiden kanssa, on se mielessäni merkki laadusta, siitä, ettei tekijöiden tarvitse peitellä tai salata mitään. Alusta loppuun itse tehty, viimeisen päälle, se on paikan asiakaslupaus ja mielestämme se lupaus piti. Hymyssä suin, pilke silmäkulmassa pizzapohjaa ilmaan heittelevä keittiötaikuri sai Runotytön jakamattoman huomion. Paikasta löytyi kolme syöttötuolia, joten trendikkyydestä ja tyylikkyydestä huolimatta pienetkin vieraat ovat Sitkoon tervetulleita.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti