Retki isoisän aikaan omilla kotinurkilla

Kun viimekesänä kirjoitin Aamulehteen kolumnia lähimatkailusta, luulin tietäväni oman kotiseutuni nähtävyyksistä kaiken. Tai melkein kaiken. Suuren osan ainakin. Mutta kun eräänä talvisena aamuna me ajelimme Runotytön kanssa isiä odotellessa hiljaisia Pirkkalan teitä ja käännyimme vähän vahingossa pienelle tielle Museo-kyltin perässä, yllätyin ja ilahduin. Kyltissä kerrottu kotiseutumuseo oli talvella kiinni, mutta painoin paikan tiukasti muistiini ja päätin, että kun seuraavana kesänä tulee kiireetön ja mukava päivä, jolloin tekee mieli tehdä jotain rentoa ja erilaista, ajelemme tuolle pikkutielle uudelleen.

 

Reipin tila, sen maatiaispiha ja aittamuseot ovat kuin suoraan Koiramäki-kirjoista tai koiramäkiseksi Pikkumies aittoihin esille laitetut vanhat työkalut omassa mielessään tunnisti. Hevosvetoiset peltotyökoneet, suutarin työvälineet, kalastuvälineet, lihatiinut, pyykkipaljut ja vanhan koululuokan kalustus herättivät hilpeyttä Pikkumiehessä vaikka museo-oppaan kertomuksiin ei aurinkoisen päivän keskittymiskyky ihan riittänytkään. Koulunsa syksyllä aloittava herra nökötti hetken nätisti pulpetissa aitan yläkerrassa varmistettuaan ensin mikä on pulpetti, ja suoristi sitten selkänsä seinällä riippuneen ohjetaulun mukaisesti kun kunnon oppilas ainakin. Minä hymyilin toistasataa vuotta vanhoille puuesineille. Juuri viikko sitten kääntelin samanlaisia kaluja käsissäni pappani kotitilalla pohjoisessa ja kyselin äidiltäni niiden käyttötarkoitusta. Papan piharakennuksissa kun on tallessa kaikenlaista, kahvinpaahtajasta ja vuonna 1926 leimatuista sillitynnyreistä kauniisti säilyneeseen mustaan kirkkorekeen ja 210 vuotta vanhaan Runotytön nimellä koristeltuun kapioarkkuun. Aittojen tuoksu vie vierailijan helposti menneeseen aikaan, vaikka omaa kosketusta isoisien aikaan ei tässä päivässä olisikaan.

Jo parkkipaikalla tulijaa vastassa olleet hevoset ja ponit, pihalla vapaana käyskennelleet kanat ja aitauksessaan lötkötellyt Nonparelli-minipossu saivat koko porukkamme hymyilemään. Runotyttö hihkui eläinten ääniä: A-uuu, äää-ä, iauu - lehmät, lampaat ja kissat. Pieni tyttönen pyöri isän sylissä kuin tuuliviiri osoitellen pienillä sormillaan joka suuntaan ja nautti näkemästään, vaikka liian lähelle isoja eläimiä ei uskaltanutkaan kurottaa. Possua sai ruokkia, myös lampaat olivat kuumasta päivästä huolimatta uteliaita omistajan niille tarjoamien kuivien leipäpalojen perään. Kanat onnekseni siirtyivät kauemmaksi ihmisten lähestyessä niitä.

Hauskan pienen retken menneisiin päiviin kruunasi pannukahvit pienessä ja sympaattisessa pihakahvilassa eläinten ympäröimänä. Ja lämmin voisilmäpulla, paras, jonka olen aikoihin syönyt! Varsinkin, kun pullan sai kerrankin syödä hyvällä omatunnolla: Pihakahvilan tuotto käytetään lyhentämättömänä tilan eläinten hoitoon. Jos seuraavat viikonloput ovat yhtä kuumia kuin viime sunnuntai oli, vinkkinä tilalla vieraileville: Samassa tiehaarassa museokyltin alla on kyltti myös uimarannasta.

Kuinka kauan Reipin tila on 15 minuutin matkan päässä kotoamme ollut ilman, että aiemmin olemme tienneet siitä mitään? Iät ajat, mutta yleisölle avoimena vierailukohteena on maatiaispihalla menossa nyt kolmas kesä. Tilan eläimiä ja aittamuseoita katsomaan pääsy on vapaa ja maksuton viikonloppuisin klo 12-16. Kesäviikoilla tilalla järjestetään kesäleirejä lapsille.