Linna ja tarina linnassa tarjottavan ruoan takana

Olipa kerran upea talo ja perhe, joka muutti yhden kaupungin ikuisiksi ajoiksi. Se on lause, joka ensimmäisenä tuli mieleen, kun mietin ties monettako kertaa Hämeenpuiston päässä Näsinkalliolla kohoavaa Villa Milavidaa ja Nottbeckien sukua tuosta valkoisesta palatsista ohi ajaessani. Olen kirjoittanut talosta ja perheestä vuosien aikana useamman kerran, heidän saavutuksensa ja kohtalonsa ei ole jättänyt minua rauhaan. Enää talo ei ole se surullinen muistomerkki menneestä, jolta se aikaisemmin tuntui, se on vihdoin herätetty eloon ja tuo unohdettu pala kaupungin historiaa on nostettu näkyville Tallipihan ja Finlaysonin tehdasalueen kylkeen. Nyt talossa on museo, aivan niin kuin ensimmäistä kertaa sitä kiertäessäni sen ovessa luvattiin. Ei Hämeen Museo, mutta museo kuitenkin, sellainen, joka kertoo yhden komean tarinan paremmin kuin mikään kokoelmanäyttely montaa tarinaa yhtä aikaa.

Sateisina ja koleina kesäpäivinä kaupungin terassit huutavat tyhjyyttään, kesäkahviloiden pitäjät puistelevat päitään. Kovimmatkaan kesäfanit eivät ehdoin tahdoin palelluta sandaalivarpaitaan epävarmassa säässä, jäävät mieluummin kotiin tai menevät leffaan kuin hytisevät taivasalla. Jotta tällaisena kokoharmaana kesänä viitsii ulos lähteä syömään, pitää houkuttimena olla jotain muuta kuin aurinkoinen sää. Pitää olla jotain nähtävää, sellaista mitä huonokaan sää ei haittaa - erikoinen paikka, komea maisema tai tarpeeksi vahva tarina ruoan takana. Näsilinna tarjoaa tämän päivän tamperelaiselle tuota kaivattua jotain muuta, tarinan ja ruoan, jonka avulla pääsee lentämään reilun sadan vuoden taakse Nottbeckien ajan ylimystön suurilla kuvioilla tapetoituihin tummapuisiin ruokasaleihin.
 

 

Herra K:n kanssa Näsilinnaan lähtiessämme otimme mukaamme perheemme nuoren miehen sekä pohjoisesta vierailulle tulleet vanhempani. Vanhemmat tietävät, että rakastan kotiseutuhistoriaa ja vanhoja tarinoita, siksi he ovat innolla mukana, kun lupaan, että hekin saavat kuulla Näsilinnassa jotain aivan uutta. Palatsin alakerran Cafe Milavidasta ostettu 7 euron hintainen museolippu on pieni tarra, jonka ansiosta yläkertaan kiivettyään saa korvilleen kuulokkeet ja käteensä pienen painikkeen, omankielisen opastuksen läpi museosalien ja Nottbeckien perheen historian. Näköisnukkien ja linnan alkuperäisillä kalusteilla ja tavaroilla sisustettujen huoneiden avulla museokävijälle maalataan kuva arvovaltaisesta ja aristokraattisesta venäjänkielisestä perheestä, jota aikalaiset tavalliset kaupunkilaiset eivät oikeastaan tunteneet. Omissa oloissaan ja piireissään eläneen, tekstiilitehtaan menestykseen nostaneen perheen tarina palatseineen, tallipihoineen, kirkkoineen, suihkulähteineen, sähkölamppuineen ja ananasviljelmineen on kuitenkin jättimäinen pala Tampereen historiaa. Järkähtämättä paikoillaan seisovine monumentteineen tuo tarina on vahvasti läsnä tässäkin päivässä. On kutkuttavan upeaa nähdä se kaikki kunnioittavasti museoituna.

Rouva Kyllikki Helenius on tehnyt mahtavan työn taltioidessaan unohdetun perheen historian kirjoihin ja kansiin. Hänen kirjoistaan tai hänen kirjoistaan lainatuista jutuista minäkin olen tiedonnälkääni monet kerrat sammuttanut. Pysähdyn hetkeksi museon viimeisen huoneen ikkunan ääreen ja katselen kuivunutta valkoista ruusua, joka makaa ikkunalaudalla. Ruusuun kiinnitetyssä kortissa on koukeroinen teksti: "11.6.2015 Museo Milavida, Peter ja Olga von Nottbeckin sekä heidän lastensa muistolle, Kyllikki Helenius". Rouva Heleniuksen kynästä tuo lause on todellinen, hän on muistanut heitä, hänen ansiostaan Peter von Nottbeckin tyttären uurnakin saatiin sukuhautaan Lielahteen. 

Kivilinnan ikkunoista avautuu kukkulan alla kukoistava kaupunki niin kuin se avautui yli 100 vuotta sittenkin. Puut ja talot ympärillä ovat kasvaneet, osa silloin tutuista näyistä ovat kadonneet jo olemattomiin. Vaikka Peter von Nottbeckin perhe ei koskaan ehtinyt asua talossa perheen orvoksi jääneitä lapsia lukuunottamatta, heidän henkensä on talossa. Katsellessani ikkunasta kuvittelen puiden välistä pilkottavan punatiilisen maakellarin viereen puisen puuhuvilan, ravintolaksi ja matkustajakodiksi muutetun, tulipalossa vuonna 1913 tuhoutuneen vanhan Milavidan, jossa Nottbeckin veljeksistä useampikin aikaan asui. Siristän silmiäni ja yritän nähdä puutarhan lasikattoiset kasvihuoneet ja pitkähameiset, hattupäiset naiset istumassa puutarhassa iltapäiväteellä.

Kukkulan päällä majesteetillisena seisova, museoksi ja ravintolaksi muutettu valkoinen talo on nähnyt monenlaista, paljon sellaista, mitä ei jälkipolville ole kirjoitettu. Niistä asioista viriää luontevasti ruokapöytäkeskustelu, kun museon sulkeuduttua istuudumme alakerran ravintolan pöytään. Perheen nuori mies, jota tavallisesti olisi vaikea saada innostumaan museokäynnistä, tykkäsi Näsilinnasta, ei tiennyt että sellaista elämää oli ollut Tampereella. Äitini palaa halusta kuulla lisää ja ihmettelee, miksi hän ei aiemmin ole kuullut Nottbeckeistä missään yhteydessä mitään. Niin, miksi ei?

Painavat kristalliset juomalasit helähtävät kauniisti kun niillä skoolaa. Kesälle. Ja Nottbeckeille. Ja vähän meille itse kullekin. Nizzan salaattia, simpukoita sampanjavaahdolla, kylmäsavulohitartaria. Ravintola Von Nottbeckin ruokalistalta testataan niin nimikkoannos kuin hummeri ja Pyhäjärven kuhakin, huumorintajuinen tarjoilija vakuuttaa hummerinkin olevan ikkunan takana kimmeltävästä kotijärvestä. Hyvää. Ruoka on kaunista ja maistuvaa, löydän siitä ja taustalla hiljaa soivasta musiikista Nottbeckien ajan venäläiset ja ranskalaiset juuret päivitettynä 2000-luvulle. Koskaan aikaisemmin en ole syönyt museossa, en nauttinut ruokaa, jonka takana olisi ollut näin suuri tarina. "Keittiössä taidetaan rakastaa pisaroita ja kukkia", Herra K kuiskaa korvaani jälkiruokien kohdalla. Hymyilen hänelle, huomasin ihan saman. Kukat ja pisarat sopivat tähän harmaaseen suomalaiseen kesään.