Pikapyrähdys 70-luvulla

Syksyisissä päivissä on enää hyvin vähän valoa. Alkaa taas olla se aika kun aamulla töihin mennessä on pimeää ja iltapäivällä töistä tullessa on pimeää. Kun viikonlopun vapaapäivänä heräilee rauhassa ja nauttii aamupäivän kiireettömyydestä kotisohvalla, on muutaman tunnin jälkeen sitten jo kiirehdittävä, jos aikoo nähdä ulkona yhtään mitään. Ja nimenomaan nähtävää tässä kaupungissa riittää. Voi kunpa lumi tulisi pian... Vallitsevan harmauden kunniaksi teen tällä kertaa päivityksen, jossa on vain vähän kuvia ja paljon tiivistä, harmaata tekstiä.

Kun kymmenen vuotta sitten ensimmäistä kertaa harkitsin muuttamista Tampereelle, olivat kaikki Tampereen alueet minulle tasapuolisesti outoja. Hervannasta olin kuullut, samoin Pispalasta, ja Amurista ja Atalasta, kun ne sitkeästi esiintyvät ristikoiden tehtäväruuduissa. Mutta kun piti päättää mistä kaupunginosasta katselisi asuntoa itselleen, eivät nimet tai ilmansuunnat sanoneet minulle mitään. Länsi-Tampere? Etelä-Tampere? Mitä niissä on erikoista, miksi niihin haluaisi muuttaa? Mitä alueita niihin kuuluu, mihin pääsee hyvin ja mihin ei, kuinka niissä paikoissa eletään? En vertaillut tarpeeksi, niinpä päädyin 70-luvun laatikkotaloon Multisiltaan.

Tuolloin kauan-kauan sitten harrastin kotikaupunkini eri alueisiin tutustumista bussin ikkunasta. Katselin tavallisten ihmisten tavallisten päivien tavallisia reittejä, silmäilin bussiin nousevia ihmisiä ja maisemia poisjäävien pysäkkien ympäristöissä. Bussilla matkustaessa sai hauskaa näkökulmaa eri kaupungin osien elämään vaikka itse ei siihen osaa ottanutkaan, kävi vain kääntymässä siellä täällä bussien mukana. Uusin, minulle vielä täysin tuntematon kaupunginosa on Rahola, Rahola tuli tärkeäksi vasta näin yhdeksän Tampere-vuoden jälkeen Herra K:n myötä. Tämän reissun me teimme omalla autolla, sillä mitkään joukkoliikennevälineet eivät kulje Herra K:n reittejä. Linja-auton ikkunat eivät näytä rakkaani lapsuuden maisemia, ei niitä katuja, jalkapallokenttiä, vuosikymmeniä sitten paikalla sijainneita jääkiekkokaukaloita ja metsiköitä, joihin pieni poika on luullut eksyvänsä ikiajoiksi. Oman tiensä kulkija, sellainen Herra K on aina ollut.

Aikuisena maailma pienenee, auton ikkunasta näkee tuon pienestä pojasta valtavalta metsältä tuntuneen puustoalueen reunat, kaikki yhtä aikaa. Se hymyilyttää. Kuinka sellaiseen plänttiin on kukaan koskaan voinut pelätä katoavansa? Jättimäiseltä seikkailumaalta tuntunut leikkipuisto on ruohottunut sorakenttä, jonka keskellä törröttää keinuteline, liukumäki ja hiekkalaatikko. Lapsena kaikki on niin suurta ja ihmeellistä, se taika harmittavasti hälvenee vuosien kertyessä, mutta kokonaan mielikuvitus ei onneksi kuitenkaan katoa. Herra K:n opastuksessa sain silmieni eteen palan hänen lapsuuttaan tiilitalon yläkerran ikkunoista, puoleksi painuneesta pihavajasta, kulmakunnan kavereiden entisten kotitalojen ullakoista ja urheilukentästä, jolla hän vietti ison osan vapaa-ajastaan. Kuvittelen, miten kentän viereisellä mäenharjanteella ovat 70-luvun isät ja äidit kannustaneet lastensa ja naapurin lasten harrastuksia. Eläviä tarinoita, ihania kertomuksia menneistä päivistä, voin nähdä nuo kaikki liki 40 vuosikymmentä sitten tapahtuneet hetket tässä päivässä!

Vaikka Rahola kauas Pyhäjärvelle avautuvine maisemineen ei muuten merkityksellinen paikka kaikille olisikaan, on siellä yksi kohde, joka ehdottomasti kannattaa käydä kokemassa: Leo Haikosen kauppa. Vaviskoon hypermarkettien ylivalta, yksi pieni kauppa on ja pysyy, se on ollut paikallaan jo yli 50 vuotta!

Ulkoapäin vanha kaupparakennus on harmaa ja repsottavine teippauksineen vähän jo väsyneen näköinen. Auringon haalistamat, käsinkirjoitetut mainoslauseet luiden kilohinnasta ja kappalehintaisista päärynöistä saavat minut hymähtämään, päältä päin katsottuna se ei taida olla kovin taianomainen paikka sekään. Matalasta ovesta sisään astuessani kaikki kuitenkin muuttuu: näen ensimmäisenä puisen kassatiskin ja sen takana olevan puisen, pyöreänuppisen kaapin. Mieleeni tulvahtavat muistot lapsuuden kesämökkipaikan kyläkaupasta, johon muutaman kerran kesässä me sisarukset pääsimme vuorotellen isän kanssa mehujääostoksille. Pastellin sävyisiksi maalatut puuhyllyt ja hyllyjen harvat tavarat, lasitiski, josta kauppias annostelee asiakkaalle hänen haluamansa irtokarkit. Yksi vaihtoehto shampoota, yksi vaihtoehto vessapaperia,yksi vaihtoehto sipulikeittoa ja pakastepizzaa. Kahvia kuitenkin jopa Reilun kaupan versiona ja oluita kohtuullisen iso valikoima noin pieneksi kaupaksi.

Herra K tervehtii kauppiasta ja hymyilee leveästi, hän muistaa tämän alakouluaan vastapäätä olevan kaupan hyvin ja muistaa kauppiaankin, usein lapsille kiukkuisen. Meille aikuisille kauppias on kuitenkin ystävällinen, hän aloittaa keskustelun valkaisuaineiden hinnoittelusta ja valikoiman hallinnasta kyykistellessään lattianrajassa hintalappukoneen kanssa. Vanhoissa koneissa on kuulemma varmuus, uudet eivät kestä mitään tänä päivänä. Kauppias nyökkää hyväksyvästi pienen kaupan toisella puolella pelastusveneeltä näyttävään pakastealtaaseen päin ja kertoo heti perään vasta uusitun pankkikorttilaitteen olevan taas rikki.

Punaisella kaakeliseinällä on haalistunut olutmainos, siinä mainostettavaa tuotetta ei ole saanut enää vuosiin mistään, mainos lienee unohtunut seinälle aikoinaan. Huomaan toivovani ettei mitään muuta olisi unohtunut samalta ajalta, mutta hylkään ajatukseni saman tien. On upeaa, että joku asia maailmassa pysyy vielä muuttumattomana, että joku jaksaa yrittää. Kauppias aikoo jatkaa kauppaansa niin kauan kuin jaksaa, mihin saakka, sen näkee kuulemma sitten myöhemmin. Sukupolvenvaihdosta ei pienelle kyläkaupalle ole luvassa. 

Kello kilahtaa, pieni lettipäinen tyttö tulee isänsä kanssa ovesta sisään. He valitsevat hyllystä pillimehun, sinisen, sen vadelmanmakuisen. Hymyilen omille lapsuusmuistoilleni karkkipussia valitessani.Tätä tekstiä kirjoittaessani napsin ostamiamme ranskanpastilleja, ne maistuvat maailman parhailta, muistijälki niiden ostospaikasta on lämmin. Pussi maksoi kaksi kertaa enemmän kuin marketissa ja kolmekymmentä senttiä enemmän kuin hyllyssä seuraavana ollut samanlainen pussi, mutta se ei haittaa.

Kaupasta ja sen persoonallisesta pitäjästä kerrotaan juttuja, juttuja sanotuista ja tehdyistä asioista olisi varmaan pienen kirjallisen verran, jos ne kaikki keräisi yhteen. Vaari ja varavaari tuntevat niistä monta monituista. Kauppias ei halua kauppaansa kuvattavan sisältä, ihmiset kun kirjoittelevat nykyisin nettiin kaikenlaista ilkeää. En kerro kirjoittelevani nettiin minäkin, mutta kunnioitan hänen toivettaan olla kuvaamatta. Siksi nähdäksenne tuon Metsäkylänkadulla sijaitsevan pienen kaupan puisine hyllyineen ja kermamunkkeineen, teidän on mentävä käymään siellä itse. Minulla siitä ei ole kerrassaan mitään ilkeää sanottavaa.