Kesäloma lähenee loppuaan, kaikki matkat, reissut ja vierailut on tehty, viikko saaristolaishuvilalla vietetty ja naapurimaassa käyty tekemässä vaateostokset koulun alkua odotellessa. Vielä ei kesä kuitenkaan ole ohi, sydän ja sielu kaipaavat täytettä, jonkun etsimiselle ja löytämiselle on vielä tilaa. Kuulin joskus tarinan uittotunnelista, Pispalanharjun läpäisevästä mystisestä käytävästä, joka on vuosikymmenten ajan ollut hiljaa paikallaan käyttämättä, makaa unohdettuna keskellä asuinaluetta ja ihmisten virkistysreittejä. Aurinkoisen aamun kahvikupin ääressä Herra K kertoi silmät loistaen tietävänsä mistä tunneli mahdollisesti saattaisi alkaa. Katsoin häntä hymyillen takaisin, seikkailukutsu oli lausuttu ääneen. Minä olin heti valmis hyppäämään mukaan.
Pohjatiedoiksi pienelle seikkailullemme etsimme netistä tietoa tuosta Näsijärvestä lähtevästä 280-metrisestä uittotunnelista ja siitä alas Pyhäjärven rantaan jatkuvasta rautatiestä, siitä, miten tunneli 1960-luvulla rakennettiin korvaamaan vanha ja ahtaaksi käynyt 1930-luvulla valmistunut pienempi tunneli, mutta ei koskaan kuitenkaan päätynyt käyttöön. Tunnelissa tehtiin aikanaan vain muutamia koeuittoja, tunnelin rakentamisen aikana maailma muuttui, kehitys kehittyi ja tukkien kuljetus siirtyi vesiltä maanteitse kuorma-autoilla tehtäväksi. Vanhan tunnelin kapasiteetti oli ollut 2000 tukkia tunnissa, uuden tunnelin tehokkuudesta ei ole olemassa tilastotietoja. Vuorokausitasolla vanha tunneli on työntänyt uumenistaan lähes 50 000 tukkia, kesän uittokauden aikana 3,5 miljoonaa pötkylää - aikamoinen määrä puuta korkean harjun läpi järveltä toiselle matkallaan kohti Kokemäenjoella sijainnutta sahaa. Minkähänlaisiin määriin iso tunneli olisikaan pystynyt?
Jätimme auton Paasikivi-Kekkosentien varteen Onkiniemen rannan venesataman parkkipaikalle ja jatkoimme matkaa jalkaisin rannassa kulkevaa metsätietä pitkin Lielahden suuntaan. Minua jännitti, en ihan tiennyt mitä minun pitäisi odottaa rannasta löytyvän. Katselin ympärilleni varautuneena, en halunnut jäädä kauaksi jälkeen Herra K:sta. Säikyin polulla potkimieni kivien kahahduksia rantaheinikossa, mieleeni nousi satunnaisia kohtauksia Wexi Korhosen murharomaaneista vaikka oli kirkas päivä. Uittotunneli kuulosti tarinoissa järkevältä ja käytännölliseltä ratkaisulta aikaisempiin hevos- tai höyrykonevoimalla Pispalanharjun yli maanpäällisten uittokourujen kautta tehtyihin tukkikuljetuksiin nähden, mutta vuosikymmeniä hylättynä olleeseen tunneliin kietoutui ajatuksissani aavistus aavemaisuutta, kaikkine mahdollisine asukkaineen se tuntui jopa hieman pelottavalta. Olimme juuri käyneet tutustumassa Tallinnan vanhankaupungin alle vuosisatoja sitten rakennettujen tunnelikäytävien historiaan sotajuttuineen, Neuvostoliiton aikana maan alle pakotettujen punkkareiden kulttuuririitteineen ja viime vuosien spriitä naukkailevine laitapuolen kulkijoineen. Olisiko Tampereen tunnelissa samalaista mystiikkaa, asuisiko uittotunnelissa hämähäkkien ja sammakoiden lisäksi joku muukin, onhan Pispalalla oma historiansa kuitenkin...
Uittotunnelin lähtöpää löytyi helposti, Herra K tiesi mistä aamukahvin ääressä puhui. Tunnelista puhaltava kylmä ja kostea ilma tuntui lämpimässä ja aurinkoisessa päivässä hassulla tavalla miellyttävältä, maan alta tuleva kellarimainen tuoksu jotenkin lempeältä. Jos iltahämärässä olisin tunnelin suulla syystä tai toisesta joutunut yksin olemaan, ja jos Näsinjärvi olisi ollut yhtään vihanmielisempi vaahtopääaaltoineen takanani, olisin pitänyt ensivaikutelmaa juuri niin pelottavana kuin etukäteen jännitinkin sen olevan. Ruosteinen ristikkoportti ketjuineen, graffitit, rikotut pullot ja tunneliin heitellyt laudanpätkät ja liikennemerkit. Tunnelin päässä näkyi valoa, se tuntui lohdulliselta ja hauskaltakin, en ollut muistanut ajatella, että tunnelissa on toinenkin pää, että tunneli alkaa ja loppuu ja sen läpi voi nähdä. Missä tuo toinen pää harjun toisella puolella sitten tulee esiin maan sisästä? Mitä jos joku kurkistelee siellä vastaan ja ihmettelee mitä me tässä päässä oikein teemme? Koska halkaisijaltaan viisimetrisestä tunnelista ei porttien takia kuitenkaan voinut mennä läpi, piti harju lähteä kiertämään. Niinpä palasimme autolle ja kurvasimme sen parkkiin Epilän puolelle Uittotunnelinkadun varteen.
Tunnelin toisenkin pään löytäminen oli helppoa, siinä se ammotti samalla tapaa ristikkoaidalla suljettuna pyörätien vieressä aivan Pispalan valtatien vieressä kaiken kansan nähtävänä. Näkyvillä, kunhan osasi katsoa, minä en sinne aikaisemmin ollut katsonut. Tuntui hassulta ajatella, että seikkailuretkeni kohde on sen vieressä asuville ihmisille arkipäivää, tuikitavallinen näky jokapäiväisen koiranulkoilutusreitin varressa.
Tunnelin toinen pää oli ollut rannassa, tämä toinen pää taas oli korkealla harjulla, kaukana rannasta, puolivälissä järvien välistä matkaa. Korkeusero noiden järvien välillä konkretisoitui hauskalla tavalla, juoksihan Tammerkoskikin kaupungin läpi niiden välillä alasuuntaisesti. Olisin ihmetellyt asiaa enemmänkin ellemme olisi lukeneet Wikipediaamme tarpeeksi tarkkaan: pienestä metsiköstä tunnelin suuaukon vierestä löytyi vanha junanrata, samanlainen ruohottunut kun lapsuudessani koulun vieressä Oulussa oli ollut. Hyppelimme Herra K:n kanssa rataa pitkin pölkyltä pölkylle kummastellen ääneen sitä, miten tällaiset rakennelmat oli kannattavaa jättää makaamaan käyttämättöminä, miten niille voisi keksiä vaikka mitä käyttöä nyt kun ne vielä olivat edes jonkinlaisessa kunnossa. Kahden järven välinen reitti, kai sitä joku johonkin voisi hyödyntää? Pyörätieksi vaikka tai veneiden siirtoreitiksi, niin kuin kaupunki on jo vuosia kaavaillut. Joku on aikojen kuluessa tehnyt tälle radalle samaa kuin me koululaiset oululaiselle hylätylle radalle: kaikki ratakiskot pölkkyihin kiinnittäneet jättimäiset rautanaulat olivat poissa. Junaa siinä ei enää voisi kuljettaa eikä edes resinaa ellei kiskoja ensin korjattaisi. Haa, aito ja oikea koskiseikkailu yhdistettynä resiinaralliin Särkänniemestä Pyynikille!
Pusikon takana keskellä tuota rataa seisoi seuraava ällitykseni kohde, tukkivaunu, tukkikelkka tai miksi sitä sitten onkaan aikanaan kutsuttu. Siinä se vaan oli sekin, tyhjänä, käyttämättömänä, ruostumassa. Tästä käyttämättömäksi jääneisyydestä en meinannut millään päästä yli, siitä pettymyksestä tai myötäharmista, että kokonainen tunneli rautateineen oli tehty turhaan. Vanhaa pientä tunnelia oli käytetty paitsi uittoon, myös väestösuojana sota-aikana, mutta isommalla tunnelilla ei ollut mitään historiaa, se oli ollut suljettuna koko olemassa olonsa ajan. Muistomerkki aikojen muuttumisesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti