Puisto ja sen paviljonki

Tampereen keskustassa on ravintola, joka varmasti sijaitsee yhdellä koko maan kauneimmista paikoista. Ainakin minun mielestäni - ja ilmeisesti myös jonkun muun, sillä ravintolan suurista ikkunoista näkyvä punatiilinen puistomaisema on nimetty yhdeksi Suomen kahdestakymmenestäseitsemästä kansallismaisemasta. Teollisuushistorian värittämää koskimaisemaa katsellessa ei tarvitse paistaa aurinko, se on vangitseva myös harmaalla ja räntäsateisella säällä.
 

Tuo ravintola on keskellä kaupungin keskustaa Tammerkosken rannassa, parhaalla paikalla kaikkien katseiden alla. Siitä tulee käveltyä ohi päivittäin, mutta silti se ei tule mieleen silloin kun miettii vaihtoehtoja ravintolakäynnille. Joskus tuntuu, että ulkopaikkakuntalaiset huomaavat sen paremmin kuin tamperelaiset itse. Mitä tamperelaisemmaksi olen muuttunut, sitä vähemmän olen itsekin enää kiinnittänyt siihen mitään huomiota, vaikka lämmöllä muistankin sen ensimmäisen kerran kun vuonna 1995 istuin neljän rakkaan ystäväni kanssa syömässä siellä pizzaa välipysähdyksellä ensimmäisen työharjoitteluseikkailumme alkaessa. Junalta tulleina turisteina näimme paviljonkiravintolan jo kaukaa.

Koskipuisto itsessään on vanha puisto, perustettu jo 1800-luvulla. Nykyinen ravintolarakennus nousi paikalleen vuonna 1966, Rosso avattiin vuonna 1981 ja siinä se on sijainnut siitä lähtien Hämeenkadun ja Hatanpään valtatien risteyksessä kosken ylittävän sillan kupeessa. Siitä on 32 vuodessa tullut niin tuttu, ettei siihen kiinnitä mitään huomiota. Millaisia asiakkaita siellä käy, vain ulkopaikkakuntalaisiako? Millaisia asiakkaita ravintolassa on käynyt vuosikymmenten aikana? Hienoja ihmisiä, tavallisia ihmisiä, bisnessihmisiä, boheemeita taiteilijoita? Millaisia ruokia ja juomia siellä on nautittu? Sijaintipaikan pitkä historia on ihanasti otettu huomioon ylätasanteen verhoihin painetuissa valokuvissa, pitkine sisäportaineen paikka on helposti lähestyttävällä, tavallisella ja mukavalla tavalla hienostuneen tunnelmallinen. 

Kadulle päin rakennus näyttää 60-lukuisen tylsältä, harmaalta ja ikkunattomalta, mutta etusivusta taaksepäin aukeavan viuhkamaisen muotonsa ansiosta se tarjoaa rauhalliset näkymät pois päin kiireiseltä ja vilkkaasti liikennöidyltä pääkadulta. Puistosta päin katseltuna paviljonki on kaunis ja siro, suuret ikkunat ja ravintolaa useammassa tasossa ympäröivä kesäterassi ovat vertaansa vailla. Ympärilleni katsellessani mietin, miten puistoravintolaan on varmaan aina haluttu rauhoittumaan hetkiseksi, istahtamaan omaan rauhaan, pois kaupungin pahimmasta kiireestä menemättä silti kauas. 

Ketjuravintolat eivät tänä päivänä ole arvossaan kun erikoisuuksia ja pienimuotoisuutta haetaan joka elämän alueella. Mutta yhteen ruokaseuraan ketjuravintola toimii takuuvarmasti paremmin kuin yksikään erikoistuneista ravinteleista: Silloin kun syömään mennään lasten kanssa, ei ruokapaikkaa valita erikoisuuden tai trendikkyyden perusteella.

Velhon eväät ja muut lasten listan annokset Rosso osaa loistavasti, 12-vuotias neiti ei tiedä parempaa pastaa kuin Onni Oravan Pasta Bolognese on. Neljävuotiaan saa onnelliseksi korillisella ranskanperunoita ja nakkeja, niitä kun ei kotona tavallisissa päivissä tarjoilla. Onnistuneen lastenlistan lisäksi Rosson reilunkokoiseen puna-valkoruudulliseen ruokapöytään saa levittää koko penaalin sisällön ja ruokaa odotellessa värittää antaumuksella Angry Birds -kirjaa, Muumi-sadustakaan eivät tarjoilijat tai muut asiakkaatkaan tunnu pahemmin häiriintyvän. Monessa muussa ravintolassa en osaisi kuvitella suhtautumisen olevan yhtä aurinkoinen ja salliva.

 

Ja on Rosson listalla ihan ok vaihtoehdot Italiasta myös aikuisille, vaikka salaattipöytä ei monipuolisuudellaan hurmaakaan. Mitenkään maailman nopein ei Koskipuiston Rosson keittiö ole, muistan ravintola-alalla työskentelevän tuttavani joskus kertoneen, että keittiö on oikeastikin aivan liian pieni suhteessa nykyiseen asiakaspaikkojen määrään. Mutta emme me nälkään kuolleet, sitä paitsi hyväähän kannattaa vähän välillä odottaakin. 

Lasten kanssa ruokailemisen lisäksi voisin kuvitella käyväni Koskipuiston Rosson ylätasanteella viinilasillisella ihan yksin alkuillasta silloin tällöin. Tai nopealla kahvilla bussia odotellessa, vaikka Herra K:n kanssa aikuisten kesken nautittavalle illalliselle valitsisinkin jonkun toisen paikan. Vai valitsisinko? Onhan ohivirtaava vesi, ympärillä olevat historialliset rakennukset, iltaan pimenevä puistomaisema ja rauhallinen pöytä suuren ikkunan edessä aika romanttista, vaikka ketjuravintolan ruoka ei niin valtaisa elämys olisikaan...