Viikinsaaren kummitus

Kesäiset päivät alkavat kallistua syksyisiksi päiviksi, ihmiset ovat palanneet lomiltaan takaisin töihin ja opettelevat arkirutiininsa uudelleen. Alkukesän raikkaan vaalea vihreys on syventynyt, tummentunut, painuu pikkuhiljaa kohti alkusyksyn kellertävyyttä. Vielä on jäljellä niitä päiviä, kun ulkona tarkenee paitahihasillaan, mutta auringonvalo siivilöityy puiden lehvustoista ja pilvien reunoista jo sillä tietyllä syksyisellä tavalla. Kesän loppuminen on joka vuosi aina yhtä haikeaa huomata, vaikka syksy on ihana vuodenaika sekin.

 

Me Herra K:n kanssa päätimme kesämme tänä vuonna vierailulla Viikinsaareen. Tuo vierailu oli kyllä tarkoitus tehdä jo viikkoja sitten, silloin kun olimme vielä lomalla ja kesä oli kuumimmillaan, mutta kaikenlainen muu tekeminen täytti päivämme. Lähes tyhjän M/S Ratinan peräpenkissä elokuisena perjantai-iltapäivänä istuessamme hymyilimme toisillemme: Ehkä reissumme oli tarkoitettu tapahtuvan juuri näin. Tämä ruuhkaton ja paahteeton tyyli sopi meille kahdelle paljon sitä päinvastaista paremmin. Kun muita ihmisiä on liikkeellä enää vain muutama, on itsellä enemmän tilaa tunnustella ympäristöään. Viikinsaari on elämys ja upea käyntikohde pelkästään jo tuon pienen Laukontorilta lähtevän laivamatkan takia, mutta vielä suuremman kokemuksen siitä tekee saaren historia kaikkine tarinoineen. Ja niitä tarinoita pitää olla rauha kuvitella tosiksi.

 

     

Viikinsaari on toiminut tamperelaisten virkistysalueena jo 1850-luvulla höyrylaivaliikenteen yleistyttyä Pyhäjärvellä. Tuolloin Kaidesaareksi kutsutussa kesänviettopaikassa on silloinkin syöty, juotu ja uitu, loikoiltu nurmella tai hiekkapoukamissa, pelattu erilaisia pelejä ja vietetty aikaa kesäisinä päivinä aivan niin kuin nykyisinkin. Suuri iloinen taulu ravintolan seinällä muistuttaa noista ajoista. Poliisia ei saarella onneksi enää kuitenkaan tarvita.

Kirjoitin saaren värikkäästä historiasta jo muutama vuosi sitten haaveillessani retkestä sinne uudelleen. Se uudelleen tuleminen vähän kesti, melkein kolme kesää ehti vierähtää ilman Viikinsaari -vierailua. Nyt vihdoin kiersimme saaren kaikessa rauhassa ja nautimme sen rauhasta kuvitellen menneet päivät sinne takaisin.

Viikinsaaren vuonna 1900 rakennettu keltainen pitsihuvila jättimäisine terasseineen ja vaaleansinisine ikkunanpuitteineen on kaunis. Hiljaisena elokuun iltapäivänä ravintolasalissa istuessa sen autius saa miettimään syksyä ja sitä, millaista tuossa salissa olisi kierrellä yksinään pimeänä syysiltana tuulen vinkuessa nurkissa ja sateen piiskatessa suuria ikkunoita. Herra K on mukana tarinassa heti. 

Ravintolasalin päädyssä on puuportaat, jotka vievät ylös katonrajaan ovelle. Ovi on lukittu. Uteliaana kysyn tarjoilijalta mitä oven takana on. Henkilökunnan tiloja, ei sen ihmeempää, saamme vastaukseksi ruokatilauksia tehdessämme. Aavistuksen pettyneenä harmittelen, ettei mitään sen jännempää, ovi kun näyttää ihan siltä, että sillä olisi paljon tarinoita kerrottavanaan. "Niin", aloittaa tarjoilija uudelleen: "Huomasitteko talon julkisivussa pienen kaari-ikkunan, se on ylempänä noita oventakana olevan toisen kerroksen ikkunoita. Sinne ei ole mistään löydetty kulkutietä aivan kuin ullakkohuonetta ei olisi olemassakaan...".

Saamme tarjoilijoilta kuulla tarinan kummituksesta, joka elää saaren työntekijöiden sitkeissä uskomuksissa. Niin sitkeissä, että kummitukselle katetaan pöytä syksyllä ravintolakauden loppuessa pitkän perinteen mukaisesti. Pöytä on vuodesta toiseen sama, kolmas verannan peräseinästä laskien.

Kuka tuo talossa vaeltava haamu on ja miksi hän on Viikinsaaressa, sitä ei tarina kerro. Saarella ovat aikanaan asustaneet mm. vahtimestari, nimismies, erilaista joutoväkeä ja punaisia sotavankejakin, saaren historiaan liittyy niin ilonpitoa kuin traagisia kohtaloitakin. Olisiko kummitus joku noista? Hyvä vai paha? Ainakaan se ei talvisin hajoita saaressa mitään eikä kesäisinkään säikyttele siellä vierailevia.

Vahvin veikkaukseni kummitukseksi on Pirkkalan kuntaan kuuluneen Nuolialan talon leskiemäntä, se onneton, joka aikanaan myi saarensa yhdestä pienestä viinakannusta (1 kortteli = 0,327 litraa) Viikin kartanon isännälle. Oman versioni mukaan tuo leskirouva olisi jäänyt kiinni saareen, hänen surkea haamunsa vaeltaa saaressa ja sen ravintolassa niiden hiljennyttyä syksyisin. Vuodesta toiseen leskirouvan haamu harmittelee sitä miten hän tuhlasi elämänsä ja omaisuutensa ja päästi käsistään niin kauniin paikan niin naurettavan syyn takia. Niin minä ainakin tekisin, jos olisin ollut tuo leskirouva. Haamulle ei kateta pöytään viinaa, leskirouva on siis pysynyt kuivilla jo yli 200 vuotta.

Kummitustarinat eivät selkäpiitäni karmi, ajattelen, että minulla on puhtaat jauhot pussissani niin ettei henkimaailman olentojen tarvitse tulla haudan takaa minulle enää ärhentelemään. Opiskeluvuosieni työpaikassa Rovaniemelläkin kummitteli, paikalliset tuntevat tarinan Kulatungasta ja hänen pakastimestaan, jossa miehen ruumista säilytettiin ennen hautaamista kukkapenkkiin. Tuo pakastin oli työpaikallani ja erään työyön jälkeen tiesin matkalleen jääneen Kulatungan hengenkin olevan. Kassanlaskustani puuttunut euron kolikko kun kopsahti selkääni ollessani lähdössä pimeästä suljetusta baarista. Olin kuullut Kulan tekevän jekkuja ja pilailevan ihmisten kustannuksella hyväntahtoisesti. Siksi ei ollut vaikea uskoa, että Kula oli napannut kassasta euron, muttei halunnut kenenkään joutuvan vaikeuksiin takiaan ja palautti sen takaisin ennen kuin vahinkoja olisi ehtinyt tapahtua.

Samanlaisia vaeltajia on jäänyt siis muuallekin, tänne ja Tillikkaan... Hymyillen me kiitämme tarinasta ja tilaamme ruoat, nautimme täysin siemauksin rauhallisesta iltapäivästä ja äärettömän hyvästä ruoasta. Perinteinen Viikinsaaren Vorschmack edustakoon meille saaren historiaa, tätä päivää parhaassa mahdollisessa muodossaan saimme riivityn barbeque-possuleivän ja paholaisen hillon kautta. Todella maukasta ruokaa, tästä on hyvä jatkaa ensi kesänä.