Pala kansallismaisemaa tavallissa arkipäivissä

Hymyilin itselleni syksyisen kuulaana aamuna kameran kanssa koskirannassa vanhoja rakennuksia ihaillessani, että tätä postausta en sitten aloita sanaparilla "punainen tiili". Enkä aloitakaan. En. En aio kirjoittaa siitä ensimmäiseen kappaleeseen yhtään mitään vaikka siinä mielestäni kuinka kiteytyykin tamperelainen kaupunkikuva. Pinnistelen ja yritän hehkuttaa syksyisen kauniin aamun muita värejä ensin.

 

Ruohon, puiden ja pensaiden vihreä on aurinkoisina aamuina vielä syvänvihreää vaikka se sateisen harmaina aamuina jo taittaakin menneeseen kesään ja ruskehtavaan. Tänä aamuna näin ensimmäisen puusta pudonneen vaahteranlehden asfaltilla, syksy oman väripalettinsa kanssa ei ole enää kaukana. Voi kunpa sateet eivät veisi terää upealta ruskalta, kaikilta niiltä loistavilta keltaisen, oranssin ja punaisen sävyiltä, jotka talojen pihoja ja kaupungin puistoja syksyisin koristavat!

Parasta ruska olisi pohjoisen tuntureilla, mutta kyllä citytyttönä etelässäkin syksyn väreistä voi nauttia. Koski, kaksi järveä ja kaikkien niiden rantojen puistot tuovat Tampereelle ihanan paljon vihreyttä, joka syksyn tullen vaihtaa värejään. Muistan Rovaniemellä asuessani ajatelleeni silloisen kotikaupunkini näyttäneen sateisella säällä Murmanskilta. En koskaan oikeasti ole käynyt tuossa pohjoisvenäläisessä kaivoskaupungissa, mutta olen kuvittellut sen näyttävän harmaalta ja ankealta, juuri siltä miltä puistoton betonielementtirovaniemi sateisina syyspäivinä näytti. Aurinkoisena aamuna mikä tahansa paikka näyttää kauniilta, mutta huonolla kelillä mitataan kaupunkien todellinen kauneus. Tampere ei näytä harmaalta sateisenakaan, kiitos puistojen ja... ja... ja vanhojen talojen punaisen tiilen.

Niinpä niin, punainen tiili. Sen ansiosta Tampere ei ole synkkä ja harmaa millään säällä, ei 60-lukuinen sanan huonoimmassa mahdollisessa merkityksessä. Punainen tiili antaa Tampereelle oman leimansa, tuo tähän päivään pienen pilkahduksen menneestä. En ihmettele yhtään, että Tammerkosken ranta vanhoine punatiilisine tehdasrakennuksineen on luetteloitu Suomen kansallismaisemien joukkoon ja saanut suojelupäätöksen. Se kuulostaa juhlavalta, mutta me tamperelaiset saamme nauttia siitä ja sen väreistä tavallisissa arkipäivissä kaikkina vuodenaikoina.

Kosken alajuoksulla Takon tehdasta vastapäätä on kaksi vanhaa punatiilistä taloa: Verkaranta ja Matkailutalo, Tampereen Verkatehtaan vanha värjäämö ja entinen konttorirakennus. Vielä 1970-luvulla kosken koko ranta-alue Kehräsaarta vastapäätä oli täynnä vanhoja verkatehtaan punatiilisiä rakennuksia, mutta osa niistä purettiin vuonna 1986 valmistuneiden Koskikeskuksen ja Hotelli Ilveksen tieltä. Kaupunkikuva muuttuu aikojen kuluessa, valmistuessaan Ilves oli maamerkki, kaupungin uljain ja korkein rakennus. Onneksi vanhaa säilyy kuitenkin edes vähän ja vanhoille rakennuksille keksitään uusia käyttötarkoituksia. Tänä päivänä koskenrannassa sijaitsevassa Verkarannaksi nimetyssä vanhassa värjäämörakennuksessa on käsi- ja taideteollisuuskeskus sekä Cafe Koski. Rinteen päällä seisova Matkailutalona tunnettu konttorirakennus sen sijaan on tyhjillään kaupungin matkailuinfon, Nuorisokahvila Uniikin ja Itämeri-instituutin muutettua siitä talon uuden omistajan myötä pois. Luin Ylen uutissivuilta jokunen aika sitten, että uusi omistaja on tamperelainen ravintolayhtiö Restamax ja Matkailutaloon tulee ruoka- ja seurusteluravintola. Ravintolana kaikki kaupunkilaiset pääsevät nauttimaan kauniista talosta, joten mikäs siinä. Milloinkahan uusi paikka avataan?

 

 

Katselen Verkatehtaan konttorirakennusta työhuoneeni ikkunasta päivittäin. Punatiiliset vanhat tehdasrakennukset ovat kertakaikkisen kauniita, punaisen tiilen fanina voisin katsella niitä vaikka miten pitkään töitä tehdessäni. Kuitenkin vain kerran olen vieraillut Verkarannassa, istahtanut sen kahvilan kosken päälle rakennetulle terassille nauttimaan omintakeisesta teollisuushistoriamaisemasta. Hassua ajatella, että vielä 70-luvun lopulla siinä tehtiin kankaita...

Verkatehdas muutti vuonna 1858 Tampereelle Jokioisilta, johon se oli perustettu jo vuonna 1797. Satiinia, flanellia ja huopaa valmistanut tehdas ajautui konkurssiin nälkävuosien aikana vuonna 1869, mutta konkurssipesän ostanut pankki nosti tuotannon jaloilleen aloittamalla vaatetustekstiilien lisäksi paperitehtaiden tarvitseman konehuovan valmistuksen Tammerkosken rannassa. Pula-aika ei ollut tehtaan ainoa koettelemus. Myös tulipalot, tulvat ja sodat eri vuosikymmeninä horjuttivat sitä, muistona talvisodan pommituksista on paikalla vielä olevien rakennusten välissä seisova piipunjalka muistolaattoineen. 40-metrinen piippu tuhoutui pommituksissa vuonna 1940.

Jos Tampereen kaupunki on selviytynyt koko sitä hallinneen valtavan tekstiiliteollisuuden romahduksesta ja alasajosta näinkin hyvin, haluan uskoa, että teknologiateollisuuden lamaantumisesta nyt kärsivällä Oulullakin on mahdollisuus. Vaikka sitten Oulun tukipilariksi nimetty teknologinen osaaminen jouduttaisiinkin korvaamaan jollain muulla.

Nähtäväksi jää mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja mitä tästä päivästä jää 2100- ja 2200-lukujen kaupunkikuvaan jäljelle. Kun syksyisellä haikeudella miettii kaikkea sitä mitä tänä kesänä jäi tekemättä, voi aloittaa listan seuraavan kesän tekemisiä varten. Mikäli Verkatehtaan rannan puisto monitasoisine porrasrakennelmineen vielä ensikesänäkin on olemassa, voisin mennä eväskorin kanssa kahville jollekin tuon pienen puiston monista penkeistä. Penkkien vieressä noilla portailla on kivestä veistettyjä shakki- tai tammilautoja. Olisikohan Herra K:sta vastusta, jos pakkaisin eväskoriin myös nappulat kaksintaistelua varten?