Yksi asia johtaa toiseen ja toinen sitten kolmanteen

Asuessani toisella puolella Tamperetta kauan kauan sitten, lenkkeilin usein pitkin Sarankulman, Härmälän ja Partolan pitkiä katuja. Yksi niistä kaduista oli pidempi ja suorempi kuin muut, niin pitkä ja niin suora, että tuulisina iltoina sitä juostessani se sai minut hyräilemään Edu Kettusen kappaletta lentokenttien aavoilla tuulemisesta, pidättelemättömästä puhurista joka viilettää esteettä pitkin kiitorataa kuin autiomaan ulapoita konsanaan. Joskus kun lenkki oli ollut pitkä ja juokseminen tuntui jo vaikealta, kuvittelin pitkän suoran toiseen päähän sen laulussa mainitun reiän, oven melkein mahdottomaan. Otin loppukirin, suoran päässä häämöttävä maali oli pääsylippuni kotimatkalle, lupa vaihtaa juoksu palauttelevaksi kävelyksi loppulenkin ajaksi.

Vasta vuosia noiden lenkkien jälkeen Herra K eräänä kauniina iltapäivänä Pirkkahallin ohi ajaessamme kertoi, että tuo pitkä katu on ollut aiemmin kiitorata, Tampere-Härmälän lentokentän pääsuora. Katsoin häntä epäuskoisena: miksi kukaan ei koskaan aiemmin ollut kertonut minulle tästäkään asiasta! Herra K hymyili ihmetykselleni, kohautteli olkapäitään ja vinoili hyväntahtoisesti kaikkien oikeiden tamperelaisten kyllä tietävän nämä tällaiset jutut. 

Tänä sateisena helmikuun päivänä tunsin pääseväni tasoittamaan puntteja Herra K:n kanssa ja yllättämään puolestani hänet esittelemällä elävän muistomerkin tuosta lentokentästä. Keskellä Härmälän omakotitaloaluetta seisoo vuonna 1982 suljetun lentokentän terminaalirakennus. Vähän ränsistyneenä, vähän hylätyn näköisenä, mutta seisoo kuitenkin. Tunnistettavana, sellaisena kuin asemarakennus valmistuessaan vuonna 1941 oli.

Vuonna 1936 valmistunut lentokenttä palveli matkustajia Härmälässä vain kivenheiton päässä Tampereen keskustasta yli 40 vuoden ajan. Tuona aikana puolitoista miljoonaa matkustajaa lähti Finnairin edeltäjän, Aero Oy:n kyyditsemänä Helsinkiin, Vaasaan, Ouluun ja Kemiin, ja myöhemmin Veljekset Karhumäen matkassa myös Tukholmaan. Puolet käytössäoloajastaan Härmälän lentokentän kiitorata oli asfaltoimaton, se päällystettiin vasta vuonna 1958. Härmälän lentokenttä oli ensimmäinen sisämaakenttä Suomessa, aikoinaan myös vahvasti sotilaallisessa käytössä sillä sen läheisyydessä sijaitsi Valtion lentokonetehdas.

 

Lentokoneiden kasvaessa ja siirtyessä suihkumoottoriaikaan, jäi Härmälän kiitorata auttamattomasti liian lyhyeksi. Koska asuntoalueet olivat työntyneet useasta suunnasta kentän läheisyyteen, ei rataa voinut enää pidentää. Pirkkalaan valmistui vuonna 1979 uusi nykyaikainen kenttä ja Härmälä jäi historiaan. Muistona ilmailuajasta Härmälässä seisoo Pirkkahallin edessä vuonna 1999 pystytetty tamperelaisen kuvanveistäjän, Kimmo Kaivannon suunnittelema "Leonardo" -monumentti. Taideteos on nimetty lentämisestä jo 1500-luvun alussa haaveilleen Leonardo da Vincin mukaan.

Teosta katsoessa tulee miettineeksi miten nopeasti kaupunkihistorian eri kerrokset hautautuvat uusien käyttötarkoitusten alle. Messu- ja urheilukeskus hallitsee teollisuusalueen reunaa nykyisin, tullista tullut kaupunkilainen ei osaa edes ajatella, että kerran sillä paikalla on haissut lentobensiini ja potkurimoottorit jylisseet matkaan lähdön merkiksi, hiekka rahissut tärkeiden herrojen ja rouvien kantojen alla heidän noustessaan koneisiin. Ja kerroksellinen on omalla tapaa myös TESC, Tampereen messu- ja urheilukeskus, entiseltä nimeltään Pirkkahalli, jonka vanhin osa on rakennettu vuonna 1927 ja uusin vasta viime vuonna.

Teosta katsellessa tulee ajatelleeksi myös sitä miten kaikki kuitenkin linkittyy kaikkeen ja kerrostuu kokonaisuudeksi. Ellen olisi edellisellä viikolla tutustunut Palanderin taloon ja sen ateljeehen, en tietäisi, että tämän ilmailumuistomerkin ja Tapparan logonkin aikoinaan suunnitellut taiteilija asui Keskustoria vuodesta 1901 saakka reunustaneessa haluamisen ja haaveiden toteuttamisen maamerkissäni ja on siten iso osa paitsi tamperelaista historiaa, myös oman tamperelaistumiseni tarinaa.

Sateinen helmikuu tarkoittaa, että kevät on täällä. Se tarkoittaa sitä siksi, että parsaniput ovat tulleet kauppoihin! Hei vaan seuraava kokeilu, kastike, jonka valmistuksen uskon jo osaavani kokeiltuani sitä jo muutamaan otteeseen aiemmin:

KEITETTYÄ PARSAA BEARNAISEKASTIKKEELLA
2 annosta:

1 nippu parsaa
ripaus suolaa

2 kananmunan keltuaista
½ rkl valkoviinietikkaa
3 rkl valkoviiniä tai vettä
100 g voita
1½ rkl hienonnettua persiljaa ja rakuunaa
tilkka sitruunamehua
ripaus valkopippuria

- Pese parsat ja leikkaa niiden alaosan puisevat varret pois. Kiehauta kattilassa vesi parsoille, lisää parsat vasta kiehuvaan pikkaisen suolalla maustettuun veteen. Absoluuttista keittoaikaa on vaikea kertoa, mutta parsat ovat parhaimmillaan silloin, kun veitsen kärki tai haarukka uppoaa niiden varteen juuri ja juuri tuntuen. Kaada vesi pois ja nostele parsat lautasille.

Siinä vaiheessa kun parsavesi on tulella ja odottaa kyytiläisiä, aloita bearnaisekastikkeen tekeminen: 

- Mittaa etikka ja viini tai vesi kattilaan. Vaikuttaa varsin vähäiseltä nestemäärältä, mutta älä hätäänny, lämmitä niitä hetki. Lisää sitten joukkoon keltuaiset koko ajan hyvin vispaten.
- Kun seos alkaa saada kuohkeutta ja paksuuntua (tämä tapahtuu varsin nopeasti), nosta kattila sivuun ja lisää huoneenlämmössä pehmennetty voi pieninä nokareina kattilaan. Sekoita edelleen hyvin koko ajan. Kun kastike on tasaista ja kuohkeaa, lisää silputut yrtit (hätätapauksessa kuivatutkin käyvät), jauhettu valkopippuri ja tilkka sitruunamehua. Tarkista maku.
- Tarjoa heti mikäli parsat ovat jo valmiit. Jos ei ole, peitä kastikeastia esim. foliolla, ettei kastike jäähdy. Älä lämmitä kastiketta enää valmistuksen jälkeen uudelleen, sen koostumus muuttuu ikävästi.

Jostain kumman syystä minulla on aina ollut päässäni ajatus, että emulsiokastikkeiden tekeminen on kamalan vaikeata - vielä vaikeampaa kuin kaikkien muiden kastikkeiden tekeminen. Tämä Henri Alénin loistava ohje ei kuitenkaan vaadi tuntien työtä vesihaudekulhojen kanssa, itseasiassa resepti oli todella helppo ja nopea. Mutta kastikkeen yrttinen maku juuri sitä, mitä se mielestäni parsakaudella tuon vihreän herkun kaveriksi pitääkin olla.