Maamerkki oman juttunsa haluamisesta

Monena iltapäivänä olen seissyt bussipysäkillä ja bussia odotellessani katsellut Keskustorin laidalla seisovaa Palanderin taloa, taloa, jolla on nimi, taloa, joka on minulle jo tuttu. Olen tamperelaistumassa, tunnen talot nimeltä, minä kutsun niitä niiden nimillä. Mietin talojen tarinoita ja leimaan ne kuulemani mukaan. Palanderin talon katseluun en kyllästy, talon eriskummallinen epäsymmetrisyys pitää otteessaan ja tekee siitä mielenkiintoisen. Minun mielessäni se on tahtotalo, maamerkki siitä, että jos jotain haluaa, se pitää itse tehdä, huolimatta siitä mitä muut asiasta ajattelevat. Tiesiköhän kaupunginviskaali Palander upean kivilinnansa piirrustuksia kesken rakennusprojektin vaihtaessaan, että siinä käy näin - että vielä sadan vuoden päästä joku seisoo katselemassa hänen erikoista rakennustaan ja miettii hänen ja hänen ensimmäisen vaimonsa tahtomisten tuloksia?

Palanderin talon piirsi alunperin arkkitehti Birger Federley. Talosta oli puolet jo rakennettukin kun viskaali Palander vieraili Pariisin maailman näyttelyssä ja ihastui runsaaseen eurooppalaiseen rakennustyylin ja sen ylitsepursuaviin yksityiskohtiin. Hän halusi myös itselleen sellaista samanlaista, uudenlaista, täyteläistä ja erikoista. Tasapainoisuus ja tavallisuus tuntuivat tylsältä uusien tuulten puhaltaessa. Kun arkkitehti Federley ei muutoksiin suostunut, piirrätytti Palander uudet kuvat talonsa julkisivusta toisella arkkitehdillä ja jatkoi rakennustöitä uusien piirrustusten mukaan hyläten vanhan suunnitelmansa. Arkkitehti Federley tottakai raivostui luomuksensa pilaamisesta ja haastoi viskaalin oikeuteen saamatta kuitenkaan hyvitystä tehdyistä muutoksista.

 

Talon länsipuoli (Kirkkokadun puoli) on Federleyn, itäinen puoli (Aleksis Kiven kadun puoli) arkkitehti Vihtori Heikkilän. Talon kattohuoneistossa sijaitseva ateljee jäi Federleyn suunnitelman mukaiseksi, mutta alakerran jo rakennettu pääovi muutettiin uuteen pyöreämpään muotoon. Kun taloa katselee pidempään, huomaa, miten sen kulmien tornit ovat hauskasti erilaiset ja erikorkuiset, miten kummankin puolikkaan ikkunat ja parvekkeet poikkeavat toisistaan tavalla, joka saa katsojan vertailemaan niitä loputtomasti. Ja se on jännittävää juuri siksi, että jos asiaa ei tiedä tai sitä ei sen enempää ajattele, ne näyttävät ensisilmäyksellä samalta.

 

Herra Palander ihastui maailmalla, halusi uutta ja sai haluamansa. Ja niin halusi jotain rouva Palanderkin: Opettajana Palanderin suvun omistaman Kuljun kartanon koulussa toiminut Viivi Lindbohm avioitui asianajana toimineen Verner Palanderin kanssa 1800-luvun lopussa. Rouva kaipasi kartanoelämäänsä kulttuuria, teatteria, kirjallisuutta ja taiteita, ja niinpä nuoripari muutti Lempäälästä Tampereelle. Kaupungin viskaalin paikan saanut Verner Palander osti tontin Keskustorin laidasta ja rakennutti heille siihen jugendtyylisen kivitalon, mutta rouva halusi vielä enemmän. Hän halusi oman taiteilijan ateljeen ja sen herra Palander talon ylimpään kerrokseen vaimolleen teetätti. Taidetta rakastanut vaimo halusi itsekin taiteilijaksi ja taiteentukijaksi, rouva Palander vasta opiskeli piirrustusta ja maalausta kun hän jo otti oppilaita ateljeehensa ollakseen osa kaupungin ja koko maan kulttuuripiiriä. 

Kun taidepiireihin päässyt rouva sitten hylkäsi kaikki vanhat suunnitelmansa, jätti perheensä ja lähti uusien tuultensa matkaan Pariisiin rakastuen kuvanveistäjä Ville Vallgreniin, vuokrasi uusiin naimisiin mennyt herra Palander ateljeen muiden taiteilijoiden käyttöön. Upeassa lasiseinäisessä kattoateljeessa on aikanaan työskennellyt mm. Tampereen Tuomiokirkkoon freskoja maalannut Hugo Simberg sekä kuvanveistäjä Kimmo Kaivanto. Heidän töistään ja tekemisistään on koottu muistomerkit ateljeehuoneiston seinille.

Surullista vai iloista? En aivan osaa sanoa. Mutta Viivi ja Verner Palander molemmat tekivät oman halunsa mukaan ja siitä jäi jäljet meidän päiviimme saakka muistettavaksi. Järkevältä omapäiset teot eivät ensiajattelemalla aina tunnu, kuka hullu nyt vaihdattaa piirrustukset kesken talon tai jättää koko entisen elämänsä taulujen maalaamisen ja saven muovaamisen vuoksi, mutta tunteet ja järki eivät aina samaan kehykseen mahdukaan. Keskustorin laidalla seisova Palanderin talo on mielessäni maamerkki sille tunteelle, jota ei voi ohittaa. Sille halulle, kun on saatava tehdä niin kuin itsessään tuntee oikeaksi, oli se sitten jonkun mielestä järkevää tai ei. Jos jotain haluat, se on vain tehtävä. Kukaan toinen ei sitä sinun puolestasi tee.

Vierailumahdollisuutta tuossa ateljeessa ei kerta kaikkiaan voinut jättää käyttämättä kun sellainen avautui yllättäen talosta remontin yhteydessä löydettyjen seinämaalausten kautta. Niin monta kertaa olen katsellut suuria ikkunoita ulkoa päin ja miettinyt mitä kaikkea niiden taakse kätkeytyy, että se oli päästävä näkemään. Oli päästävä tuntemaan miltä vuosisataisen kaupungintorin katsominen ateljeen jättimäisistä ikkunoista tuntuu. Kiitos Vapriikin tutkija Kirsi Kaivannolle mielenkiintoisesta ja eläväisestä opastuksesta. Torstaihin 27.2. saakka kenellä tahansa on mahdollisuus samaan vierailuun.

Ja sitten: opetteluvuorossa oli sienikastike. Siitä tuli myös erinomaista, tuhtia, talvista ja hyvää. Mmm! Tämä kastikehaaste on oikeastaan aika kiva – eikä se niin kalliskaan ole, kun kerran ainekset ostaa.

SIENIKASTIKE:

4 annosta:

1 pieni sipuli

30 g purjoa

1 rkl voita

200 g sieniä

2½ dl kermaa

2 rkl Touch of Taste vasikanfondia

mustapippuria

- Kuori ja pilko sipuli ja purjo. Sulata voi pienessä kattilassa keskivahvalla lämpöllä ja kuullota sipuli ja purjo siinä. Kun molemmat pehmenevät, lisää mukaan pestyt ja paloitellut sienet, ja vaikka sienimäärä tuntuu paljolta, jatka kuullottamista käännellen sieniä kattilassa paistolastan avulla. 

- Kun sienet saavat hieman väriä, kaada kattilaan sitten myös kerma ja mittaa mukaan fondi. Pienennä lämpöä ja sekoita, anna hautua kannen alla hetkisen. Mausta valmis kastike mustapippurilla, koristele annos tuoreella ruohosipulilla tai tuoreilla yrteillä.

Ai että, täyteläistä, paksua ja maistuvaa. Todellinen annoksen kruunu jälleen kerran.

WALLENBERGIN PIHVIT

6 kpl:

400g naudan jauhelihaa

2 kananmunan keltuaista

2½ dl kermaa

3 rkl Touch of Taste vasikanfondia

1/3 tl valkopippuria

1/3 tl mustapippuria

korppujauhoja leivittämiseen

voita paistamiseen

- Mittaa jauheliha, keltuaiset, pippurit ja fondi yleiskoneeseen ja aja seosta noin ½ minuuttia niin että ainekset ovat tasaista vaaleanpunaista massaa. Lisää kerma ja aja vielä 15 sekuntia.

- Muotoile massa öljytyin käsin paksuiksi pihveiksi ja kääntele pihvit korppujauhoissa. Sulata voi pannulla ja paista pihvit miedolla lämmöllä kypsiksi.

Ei ihme, että nämä pihvit ovat ruotsalainen klassikko. Jauhelihapihvejä, mutta hyvin omitakeisia sellaisia. Paistaessa leivitetty pinta muuttuu rapeaksi, mutta paksun pihvin sisus jää pehmeäksi ja kosteaksi, oikein mehukkaaksi. Nami!