Suomen ensimmäinen

Jos Ratinan 60-lukuinen betonistadion on tamperelaisen urheiluhistorian loistokkuuden monumentti, löytyy kaupungistamme toinenkin samanmoinen: Suomalaisen jääurheilun pyhättö, Hakametsän halli. Jo ulkonäön perusteella siinä on jotain samaa kuin Ratinan stadionissa. Loskaisina päivinä tuo jättimäinen harmaa betonimöykky Hakametsän kaupunginosassa näyttää hylätyltä ja surkealta, menneiden aikojen mausoleumilta. Mutta liigakierrosiltojen pimeydessä sen ikkunat loistavat kirkkaista valoista. Sen ympärillä kuhisee niin autoja kuin ihmisiäkin ja tunnelma on mitä elävin.

Hakametsä on Suomen ihka ensimmäinen jäähalli, kaikkein vanhin, kaikkein perinteisin. Se valmistui vuoden 1965 MM-kisojen alla, kun Helsinki epäonnistuneine hallihankkeineen ei kyennyt tarjoamaan puitteita Suomeen luvatuille suurkisoille. Tamperelaiset jääkiekkoharrastajat järjestivät keräyksiä ja kannatusmarsseja, ja niin jäähalli ja sitä kautta myös MM-kisat saatiin kaupunkiin. Vuoden 1965 kisat olivat ensimmäiset Suomessa koskaan järjestetyt jääkiekon MM-kisat, Suomi sijoittui noissa kisoissa seitsemänneksi. Sittemmin Hakametsän hallissa on pelattu MM-tasolla myös vuosina 1982, 1991, 1997 ja 2003, mutta minä en tiennyt tuosta kaikesta mitään. Olen täydellisen yllätetty. B-käytävällä seisova mystinen maalivahtipatsas on hallissa ilmeisesti muistona juuri vuoden 1982 kisoista. Hammaslääkäri-kuvanveistäjä Timo Ruokolaisen (1930-2011) rautainen teos on nimeltään "Hyvä maalivahti, puoli joukkuetta".

Mitä kauemmin katselen Hakametsän hallia, sitä kauniimmalta se alkaa mielestäni näyttää. Tamperelaiset ovat kovin vaatimattomia. Jos minä olisin alkuperäinen tamperelainen, huutelisin montaa asiaa hyvinkin paljon kovempaan ääneen. Esimerkiksi sitä, että Suomen ensimmäisen jäähallin lisäksi on koko suomalainen jääkiekko oikeastaan kotoisin Tampereelta. Kaikkien aikojen ensimmäinen Suomessa pelattu jääkiekko-ottelu kun pelattiin Tampereella 15.1.1928 Tampereen Pyrinnön ja Tampereen Palloilijoiden välillä. Sitä ennen ei jääkiekkoa oltu Suomessa koskaan pelattu. 

Hakametsän hallin valmistumiseen saakka SM-sarjakiekkoa pelattiin ulkosalla, Tampereella Koulukadun tekojäällä. Mestaruussarjan historian ensimmäisen hallikohtaamisen 31.1.1965 Ilveksen ja Tapparan välillä voitti Ilves luvuin 5-3. Näin suomalainen jääkiekko oli siirtynyt halliaikaan 10 200 katsojan edessä. Jos hallikiekko seisomakatsomoineen oli tuolloin noin suosittua, paljonkohan ulkoilmakatsojia on aikanaan seisoskellut Koulukadun kentän laitamilla? Se, että liigakiekko kerää edelleen illasta toiseen neljästätuhannesta seitsemääntuhanteen katsojaa saman katon alle, ei ole pikkujuttu. Kun keskimäärin 5500 katsojaa kokoontuu yhteisen asian äärelle, tarkoittaa se yhdessä kaudessa noin puolisenmiljoonaa katsojaa.

Tänä päivänä Tampereella on kaksi liigakiekkoa pelaavaa seuraa: Ilves ja Tappara. Kahden joukkueen kannustus jakaa kaupungin kahtia aivan niin kuin koskikin, ja se on luonnollista, se kuuluu asiaan. Ilves on tamperelaisista seuroista vanhempi, Tappara taas menestyneempi viidellätoista Suomen mestaruudellaan. Ilves on aina ollut saman niminen, Tappara oli ennen nimenvaihdostaan TBK, Tampereen ruotsinkielisen väestön oma joukkue, jonka pelaajat tulivat pääosin Svenska samskolanista. TBK ehti voittaa 3 SM-sarjamestaruutta ennen nimenvaihdosta. Vuonna 1955 perustetun Tapparan logon on piirtänyt tamperelainen kuvataitelija Kimmo Kaivanto, se sama sini-valko-oranssi logo on käytössä edelleenkin.
 

Herra K:n kiekkoharrastuksen ansiosta olen saanut kokea tyhjän Haka Ykkösen, se on kokemus jota en varmaankaan koskaan tule unohtamaan. Typötyhjä Hakametsä on niin hiljainen, ettei omaa olemistakaan siellä oikeastaan edes huomaa. Kaikki hidastuu. Kynän putoamisesta katsomon lattialle ei kuulu minkäänlaista ääntä, hallin suuri äänettömyys imee kaiken äänen, vie ajan- ja paikantajunkin. Mutta kentän tapahtumat multiploituvat, ne kasvavat suuremmiksi kohti kattoa, kenties kaiun ansiosta, kenties hallin taidokkaan amfiteatterimaisen suunnittelun ansiosta. Luistinten karheat raapaisut kuuluvat jäänpinnasta selvästi, pelaajien terävät ohjeet toisilleen eivät jää yksinäiseltä katsojalta kuulematta. 

Tyhjän hallin hiljaisuuden kontrasti täyden hallin sekavaan huumaan on valtava. Kävin edellisellä viikolla hallissa kaksi kertaa: ensin torstaina katsomassa Kärppä-peliä (Ilvestä vastaan) ja sitten lauantaina Tappara-peliä (JYPiä vastaan). Olipa kotijoukkue hallissa kumpi tahansa, on tunnelma siellä yhtä intensiivinen, yhtä myötäelävä ja yhtä jännittynyt. Hallin käytävillä tuoksuu popcorn, makkara ja siivet, erän päättymisen merkiksi puhallettu pilli saa ihmisvirran valumaan oviaukkoihin kuin veden lavuaarin viemäriin. Katsomo tyhjenee minuutissa ja täyttyy verkalleen uuden erän alkuun. Rasvainen pikaruoka ja helmeilevä olut kuuluvat urheilukulttuuriin, mutta erätauko niiden nauttimiseen vain on kovin lyhyt...

Halliin tuskin tulee ihmisiä, joita kiekkoilu ei kiinnosta, joten ei ihme, että tuomareiden epäreiluus tai senttejä maalin ohi suhahtanut kiekko aiheuttaa katsomossa kollektiivisia huokauksia. Jos sirkusnäytöksiä järjestettäisiin samassa paikassa kaksi kertaa viikossa puolen vuoden ajan, kuinka moni temppufani jaksaisi innostua rakastamastaan lajista ilta illan perään? Sirkuksen lipunhintoja kritisoidaan kovaan ääneen silloin kun sirkus on saapunut kaupunkiin, sadan euron perhesatsaus muutaman tunnin tapahtumaan kuohuttaa tunteita. Mutta jääkiekkofanit ovat hiljaa. Istumapaikkaliput Hakametsän halliin maksavat saman kuin sirkukseen, enemmänkin - silti tosifanit tulevat halliin yhä uudelleen omaa joukkuettaan kannattamaan.