sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Elämäni kaunein päivä

Katselen harmaata marraskuun päivää ikkunan takaa. Kylmät, raskaat sadepisarat piiskaavat lasia, maisema näyttää lohduttomalta. Muistan kun kuusi vuotta sitten tein samoin, eri ikkunassa tosin, aivan eri elämäntilanteessa, eri nimisenäkin. Olen nyt ollut naimisissa puoli vuotta, olen pienen tyttövauvan äiti ja oman tiensä löytänyt kaksi kirjaa julkaissut kirjoittaja. Ja onnellisempi kuin koskaan aikaisemmin marraskuun mustuudessa.


Tuijotan ikkunan takana avautuvaa maisemaa ja jään miettimään naimisiin menemistä. Kun unelmat muuttuvat todeksi ja tarua ihmeellisempi todellisuus saa sinetin häiden muodossa sen oikean kanssa, on paikan valinta monelle morsiamelle ylivoimaisen vaikea tehtävä. Häitä suunnitellaan kuukausikaupalla, vuosiakin jopa. Mietitään kutsuja, kampauksia, pukuja ja istumajärjestyksiä, pöytien paikkoja ja kattauksen värejä, koristeita, kakkua ja kukkia. Jotkut morsiamet ovat kuvitelleet häänsä hyvin tarkkaan valmiiksi jo ennen kuin heillä on aviomiesehdokastakaan, mies istutetaan valmiiseen suunnitelmaan sitten kun sopiva on löytynyt. Minä en ole koskaan ole osannut ajatella meneväni naimisiin ennen kuin tapasin Herra K:n. Silloinkaan en vielä miettinyt häitä, en edes haaveillut sellaisista. Mutta kun häiden aika koitti, olivat valinnat meille helppoja. Juhlan piti olla jotain meidän näköistämme, lämmintä ja tuttavallista, sisältää tarinoita niin kuin meidän yhdessä olommekin sisältää. Ei liian suurta tai liian prameaa ja reilussa kuukaudessa valmista. Samalla tavalla omalta tuntuvaa kuin Oulu-niminen kihlasormukseni. Niinpä ammensimme hääpäivämme omasta historiastamme, rakkaudestamme ruokaan, musiikkiin ja kotikaupunkimme historiaan, josta halusimme palasen läheisillemme tarjota.



Finlaysonin punatiilinen pikkukirkko on kaunis ja tunnelmallinen ja ehdottomasti vierailun arvoinen ilman mitään juhlaa tai tapahtumaakaan. Aulaton, torniton, yksilaivainen kirkko on yksinkertaisuudessaan niin täynnä historiaa ja tarinoita, ettei se tarvitse päälleliimattuja koristeita. Sille riittää Nottbeckien Pietarista hankkimat tummanpuhuvat urut, tummat puupenkit, viininpunaisella sametilla vuorattu vaalea alttari ja akustiikka, joka antaa ihmeellisen voiman musiikille. Kuinka kauniisti häämarssi ja ystävän ääni tuossa kirkkosalissa soikaan!


Finlaysonin tehdas sai vuonna 1846 oikeuden ottaa palkkalistoilleen oman saarnamiehen, joka huolehti työntekijöiden hengenravinnosta. Vuonna 1879 tehtaan portin kupeeseen valmistui rukoushuone. Finlaysonin seurakuntaan kuuluivat tehtaan työntekijät perheineen, aikanaan miltei puolet koko Tampereen asukkaista. Työntekijöitä varten rakennettu oma kirkko ei ihmetytä Finlaysonin tapauksessa, James Finlayson oli uskovainen mies ja halusi pitää huolta ihmisistä ympärillään, tehtaan seuraava omistaja Willhelm von Nottbeck poikineen jatkoi tätä työtä. Jättimäisen työllistäjän mittoihin kasvaneella puuvillatehtaalla oli Nottbeckien aikaan oman kirkon lisäksi myös päiväkoti, koulu, orpokoti, sairaskassa ja sairaala, oma paloasema ja valuuttakin niinä aikoina kun Venäjän ruplan arvo oli pohjalukemissa. Uudenvuoden aatonaattona vuonna 1981 Finlayson Ab lahjoitti kirkon tontteineen Tampereen evankelis-lutherilaiselle seurakunnalle, joka oli hoitanut pappistehtävät kirkossa tehtaansaarnaajan viran lakattua heti miten kirkon valmistuttua vuonna 1880. Nykyisin Finlaysonin kirkko on yksi Suomen reilusta 250:stä tiekirkosta ja nimetty erityiseksi lasten katedraaliksi, jossa kirkkovuoden tapahtumia havainnollistetaan nukein ja pienoismallein leikkien. Kauneimmat joululaulut järjestetään Finlaysonin kirkossa lapsille tänä vuonna 13.12. ja 20.12.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti