Makupaloja radan toisella puolella

Niin paljon kun aina jaksan ihailla Tampereen kaunista rakennuskantaa, kyllä minä sitä välillä kovasti ihmettelenkin. Kaupungin kaduilla kävellessäni hymyilen huvittuneena harmaille laatikkotaloille, betonielementeille, lasikuitulevyille ja kaakelipäällysteille, rakennuksille, jotka ovat oman aikansa monumentteja nekin tietenkin. Niistä saisi aivan oman bloginsa aikaiseksi. Samalla tavalla kuin meille 90-luvulla nuoruuttaan eläneille tämän hetkinen nuorten muoti neonväreineen, pillihousuineen ja olkatoppauksineen on kauhistus, ovat Tammelan kaupunginosan talomallit sellaisia ettei niitä voi oikein ottaa tosissaan. Mutta kuten vanha sananlasku sanoo, ei kissaa ole karvoihin katsominen. Joskus rumimmat talot kätkevät sisäänsä kaikkein erityisimmät elämykset.

 

Puoliharmaa, sadetta enteilevä iltapäivä on täydellinen ratapihan ja Tammelan reunaa pitkin kävelemiseen. Kun syksyisen päivän kosteus on tiivistynyt kivipinnoitettujen talojen pintaan rakennustyömaiden ja katutöiden keskellä, näyttävät nuo betonimöhkäleet aivan erityisen synkeiltä ja ankeilta, DDR-maisilta, vaikka Itä-Saksassa en oikeasti koskaan ole käynytkään. Mutta juuri sateisen harmaana päivänä helmen löytäminen on kaikkein parasta - varsinkin kun yllättävä löytö tapahtuu paikassa, josta mitään hyvää ei ensisilmäyksen perusteella uskoisi löytävänsä. Harmaa talo, suljettu pankki, mattohalli, kioski, harmaa talo, kirpputori, lukkoliike, tyhjä liiketila... Ja sitten: Uskomattoman hyvä ruoantuoksu. Matala laatikko korkeiden kerrostalojen keskellä, isot näyteikkunat, pieni ovi... Ja loistava päivällinen seurassa, jossa lämpöä ja rakkautta riittää.

Ravintola Roast mainostaa itseään rouheana ruokapaikkana. Rouhea. Tykkään tuosta sanasta. Tykkään paikan ruokalistasta, tykkään sen seiniä koristavasta säkkikankaasta ja heinälatolaudasta ja tykkään siitä, että ravintolan reippaat annokset ovat kauniita ja täynnä makua. Ei karkea, ei laiska eikä liian rohkea, vaan rento, itseensä huumorilla suhtautuva ja hyvää pohjoismaista ruokaa kaikilla aisteilla arvostava, helposti lähestyttävä ravintola. Asiakkaina yhtäaikaa äitini, Herra K:n ja minun kanssa on juhlapuvuissa ja -kampauksissa oleva seurue, kolmen sukupolven perhe, aikuisia ystävättäriä, eri ikäisiä pariskuntia sekä pöydällinen nuoria.

Pohjoismainen ruokakulttuuri on mielenkiintoinen käsite. Pohjoisen kansat ovat vielä viime vuosisadallakin syöneet vain tarpeeseen, suomalaiseen ruokailuun on perinteisesti kuulunut vain pääruoka, ei ruokapöydässä ole ollut aikaa istua tuntikausia keskustelemassa. Tänä päivänä me edelleen olemme tottuneet siihen, että syömässä käyminen käsittää usein vain pelkän pääruoka-annoksen ja siksi tuon annoksen pitää olla sen verran iso ja täyttävä, että se ajaa asiansa kerralla. Yksi mainoslause kiteyttää tuon asian perin oivallisesti: Ei päätä eikä häntää, vain parhaat keskipalat.

Tämä pelkän pääruoan syömisen tottumus aiheuttaa ongelman silloin, kun eurooppalaisempaan tapaan aikaa syömiseen olisi kerrankin käytettävissä enemmän ja ravintolaruokailusta haluaisi nauttia sekä alku-, pää- että jälkiruoan verran. Isojen pääruoka-annosten ansiosta ruokailu on usein aivan liian tuhti kokemus, osa pääruoasta jää väkisin syömättä ja olo on koko illan ihan liian täysi. Roastin listalla on herkulliselta kuulostavia hampurilaisia yhden annoksen nälkään, on pihvejä, paistia, kalaa ja kasviksia sekä sitten Roastin Platter, annos kaikkea mahdollista kahdelle jaettavaksi. Kun tuon annoksen jakaakin kolmelle kahden sijasta, on lopputulos kolmen ruokalajin kokonaisuuden kannalta täydellinen. Silloin pystyy nautiskelemaan päät ja hännät myös.

Pippurikastiketta, riistanvartijan kastiketta, aivan mahtavia kastikkeita, mmm! Olisin voinut nuolla kastikkeista kupit ja lusikatkin. Ja niin nuolaisinkin aterian päätteeksi samalla kun katselin keittiöhenkilökunnan marssia pöytämme ohi ravintolan pääovelle ja siitä ulos, ilmeisesti savustamaan itseään hengähdystauollaan. Voi ei. Rumissa laatikkotaloissa taitaa olla sellainen puute, ettei niissä ole takaovia, joista henkilökunta voisi käväistä pikaisellaan. Ravintolan ulkosivulle ripustettu mainoskyltti "ei savua ilman tulta" saa hassun sivuvivahteen yhdessä sen alla tupakalla kyykistelevän henkilökunnan kanssa. Jollain omituisella tavalla tuo humoristinen huomio sopii sekin ravintolan rouheaan henkeen.

Tammelaan pitää ehdottomasti tehdä toinenkin retki, ties mitä mielenkiintoista me sieltä vielä löydämme. Punaista tiiltä ainakin, kenkätehtailun historiaa ja puutalokorttelin. Jalkapallopyhätön, entisen lempikahvilani ja toimivan torin. Ja Roastin burgereita on kehuttu kaupungin parhaiksi, joten sellainen pitää keskipalojen iltana ehdottomasti käydä Herra K:n kanssa testaamassa.