Tampere - Tammerfors

Tampere... Tampere... Maistelen mielessäni tämän kaupunkini nimeä.Tammerfors på svenska. Mikä on Tammer, mistä tämän kosken halkoman kaupungin nimi oikein tulee? Koskesta joo, mutta mistä koski on saanut nimensä? Oulun kaupungin nimen etymologian mie tiedän, Rovaniemenkin. Mutta Tampere. Mulla on hassu tarve lukea kaupunkini historiasta kun muutan sinne, samaan tapaan kun luen etukäteen matkakohteestani ja sen kulttuurista tarpeellisia tietoja saadakseni matkastani mahdollisimman paljon irti. Tutustua ja ymmärtää, yrittää ainakin, jotta silmät olisivat mahdollisimman auki tulevien kokemusten varalle. Kaikkea ei voi kuitenkaan kirjoista oppia, siksi pitää matkustaa ja avata aistinsa, itsensä. Tampereen nimelle ei vaan tunnu löytyvän selitystä. Kaikki lähteet mainitsevat syyksi kosken, mutta kukaan ei jatka kysymällä minkä tai kenen mukaan tuo koski on nimetty.

Tampereen historia on pitkä ja monivivahteinen, sitä kirjovat niin Viikinkien retket, teollistuminen ja työläisten nousu kuin aikansa suuret taiteilijatkin. Mielenkiintoisin kaikista lukemistani kirjoista oli lapsille suunnattu "Kerro tarina, Tammerkoski", jossa matka kaukaisista ajoista tähän päivään kuljettiin yhdessä aikalaisten kanssa, kussakin ajassa fiktiivisesti eläneiden lasten silmin. Tuosta kirjasta ja sen saduista opin Pyynikin ja Pispalan harjujen muovautumisen jääkaudella, Nässyn (Näsijärvi) ja Pyhiksen (Pyhäjärvi) välisen laskujoen eli juuri Tammerkosken synnyn maan kohoamisen seurauksena, Turtolan nimen perimän viikingeistä ja monta monituista pientä juttua mm. kristinuskon tulemisesta seudulle, tehdastyöläisten arkipäivistä eri kaupunginosissa, veljessodan kovista koettelemuksista eri kortteleissa sekä siitä, että Tampereella on aiemmin ollut mm. trollikoita (johdinbussit) ja eläintarha!

No, menneet on aina menneitä, niistä varmasti löytää jokainen tietoa oman mielenkiintonsa mukaan, mutta jotain menneestä on hyvä tietää, sen verran ainakin, miltä osin se heijastuu tämän päivän katukuvaan ja ihmisten elämään. Tampereella vanhan näkymisestä on pidetty kohtuudella huolta, pieniä paloja entisestä on jätetty nähtäville tuleviakin sukupolvia varten. Koskenrannassa seisovat Finlaysonin ja Tampellan tehdasalueet museoineen, Tallipiha, Pyynikin näkötorni ja Amurin työläiskortteli, Viikinsaari, pieni ranskalaiskortteli kaikkine putiikkeineen ja kahviloineen ja sitten nuo kunnostetut vanhat asuinalueet ihan keskustan tuntumassa - Juhannuskylä, Tammela, Amuri, Pyynikki ja Pispala nyt ainakin. Olen alusta saakka tykännyt kuljeksia niissä, lenkkeillä niiden sokkeloisilla kaduilla ja katsella taloja miettien millaisia ihmisiä taloissa asuu ja miltä niissä tuntuu elää, keitä niissä on asunut ennen ja miltä siellä silloin on näyttänyt, miltä tuoksunut ja millaisia ääniä pihapiirissä kuulunut. Pyynikin herraskaiset valtavat kivilinnat isoine puutarhoineen ovat täydellinen vastakohta Pispalan rinteeseen ahtaasti vieriviereen rakennetuille puisille taloille, omalla tavallaan henkeä salpaavia molemmat. Yhden perheen kivilinnaan olisi mahtunut 20 perhettä puutaloista, joissa samassa kymmenen neliön huoneessa saattoi asua neliöiden verran ihmisiä.

Sain oman onnenpotkuni syksyllä 2009, kun löysin pienen asuntoni juuri Juhannuskylästä Tuomiokirkon vierestä, vain kolmen korttelin päästä Stockalta ja pääsin astumaan sisälle tämän jännittävän asuinalueen hieman erilaiseen ilmapiiriin. Talo, jossa pesäni sijaitsee, on vuonna 1895 rakennettu entinen Puuvillatehtaan päällystötalo, sen pihapiirissä on aiemmin sijainneet niin vossikkatalli kuin leipomokin, sisävessat asuntoihin rakennettiin vasta 50-luvulla, osaan vieläkin myöhemmin. Veljessodan ja toisen maailmansodan jäljet näkyvät talovanhuksen seinissä, kranaatinsirpaleita ja palaneita hirsiä on tarkoituksellisesti jätetty näkyville muistuttamaan menneistä tapahtumista. Talvella pakkasen paukkuessa, tuulen vinkuessa vuosisataisen hirsitalon nurkissa ja lumihiutaleiden tanssiessa villiä tanssiaan ikkunan takana pimenevässä illassa, lämmittää vanha koristeellinen kakluuni ihanasti ja villasukkien peittämien jalkojen alla nariseva lautalattia antaa oman tunnelmansa vastaten askeliin aivan kuin tahtoisi sekin kertoa jotain sille, jolla on korvat kuunnella. Kutsun tuota taloa tarinataloksi, yksinäisten sydänten talo on liian alakuloinen nimi näin kauniille rakennukselle ja sen persoonallisille ja avoimille asukkaille. Sitä paitsi uskon, että nuo seinät kätkevät tarinoita, valtavasti tarinoita, jotka ansaitsisivat tulla kuulluiksi kun olisi vain joku, joka osaisi kuunnella. 

Parin viime talven valtava lumimassa ja kovat pakkaset tuntuvat hiljentävän kaupungin tuon talon ympäriltä, eristävän sen omaan pieneen maailmaansa irti tästä päivästä ja kaikesta siihen kuuluvasta. Työhuolet unohtuvat astuessa kapean porttikongin läpi maailmaan, jossa tavallisen arjen murheita ei tunnu olevan. Eikä niitä murheita ole tuossa pihapiirissä kesälläkään - iso suojainen ja puolihuolimattomasti hoidettu piha kaikkine puineen, pensaineen, kukkineen, penkkeineen, keinuineen ja grillauspaikkoineen varmistaa sen, että asukkailla on rauha vain olla. Rauha, mikäli ei häiriinny ohikulkevien pohjoisen junien äänistä aidan toisella puolella olevalta ratapihalta. Aivan keskellä kaupunkia pihassamme asuu siili, siellä vierailee kettu ja jäniksiä, kaikenlaisia lintuja ja muita pieniä pörröisiä otuksia. Koskaan aikaisemmin en ole kesäiltana kävellyt uimaan ja paistanut sen jälkeen muurinpohjalättyjä avotulella keskellä kaupunkia. Tuon uuden kokemuksen tajuaminen sai minut hymyilemään, saa vieläkin. Mökki, piilopirtti ja kaikkien mukavuuksien kaupunkiasunto yhdistettynä yhdeksi olemisen tyyssijaksi, kutistettuna 30 neliöön keskelle kaikkia palveluita silti niin kauaksi kaikesta. Minä pidän pienestä pesästäni ja luulen, että voin pitää myös Tampereesta.